Keski-iän kriisi iskee jälleen

Kerran vuodessa näihin aikoihin se iskee. Paniikki. Kaiho. Vanheneminen. Oman ikänsä tunnustaminen. Muistan, kun 18-vuotispäiväni lähestyessä se läiskähti vasten kasvojani: 30 ikävuotta on enää 12 vuoden päässä. Tällä hetkellä 50 ikävuotta on enää vähän reilun 12 vuoden päässä. Mikä kamala ajatus.

Nuoruudesta kaipaan sitä huolettomuutta ja spontaaniutta, joka meiltä aikuisilta on jossain välissä matkaa unohtunut. Niitä kesäöitä, jolloin notkuttiin ystävien kanssa puistossa tai pyöräiltiin ystävää tapaamaan, koska vain tuntui siltä. Saattoi valvoa aamuun asti kotibileissä ja tanssia musiikin tahtiin avojaloin ruohikolla. Ei ollut velvoitteita tai vastuita. Ihastuminen oli helppoa ja elämässä oli muutakin kuin arki. Asioita pystyi tekemään hetken mielijohteesta ja suunnittelematta.

18-vuotiaana aikuisuus oli jotain pelottavaa ja jännittävää yhtä aikaa. Kaikki ne toiveet ja odotukset, joita aikuisuudelle asetti, olivat vasta edessä. Meidän käskettiin aikuistua, kun teimme jotain aikuisten mielestä hölmöä. He vain unohtivat kertoa meille, mitä se aikuisuus on. Lapsesta saakka odotamme kasvavamme isoiksi, jotta saamme tehdä asioita, joita vanhempamme tekevät. Nykyään tuo kiire kasvaa on niin suuri, että unohdetaan se tosiasia, että lapsuus on osa prosessia, eikä vain jokin kauttakulkuvaihe.

Meillä aikuisilla on usein kamala kiire ”hankkia” asioita, jotta täyttäisimme ne odotukset, joita meille on asetettu ja unohdamme nauttia elämästä. Kun unohdetaan nauttia ja elää, asioista tulee vaikeita ja niistä halutaan päästä eroon ongelmien selvittämisen sijaan. Puhutaan ruuhkavuosista, kun totuus on, että luomme itse omat kiireemme ja unohdamme pysähtyä hengittämään. Kalenterit huutavat tekemistä, mutta itse eläminen on jäänyt taka-alalle kaiken suorittamisen ja hankkimisen keskellä. Väsyttää, mutta ei ole aikaa nukkua, sillä deadline painaa päälle.  

Kaiken lisäksi aikuisena moni kiva asia on noloa. Hyvää ajanvietettä on esimerkiksi sivistynyt alkoholin nauttiminen anniskeluravintolassa tai teatterissa käynti. Liian vakavaa minun mieleeni, mutta miltä kuulostaisi lumisota baari-illan jälkeen kaupungin keskustassa? Aikuisuus voi olla myös muuta kuin arjen harmaata aherrusta ja suorittamista, vaikkei spontaaniudelle ja huolettomuudelle aina ole tilaa. En halua koskaan hukata taitoa nähdä keijuja metsässä, olla keinumatta niin lujaa kuin uskaltaa tai lopettaa haaveilua tähtien valossa. Haluan vaeltaa kameran kanssa lähipuistossa kesäyönä auringonlaskua jahdaten ja naureskella kesän likaamille varpaille. Tehdä lumienkeleitä ja hyppiä kuralammikossa. Kahlata lehtikasassa ja metsästää täydellistä kaupunkiruskaa. Toivottavasti muistan tämän vielä 12 vuoden kuluttua. 

P.S., kuten huomaatte, en ole itse kuvannut niitä kuvia, jossa pärstäni komeilee. Kiitos kuuluu siskonlapsille. Paras täti ikinä.