Kautta ihmiskunnan historian valta on ollut heillä, jolla on ollut pääsy tietoon ja jotka ovat osanneet käyttää sitä omien tarkoitusperiensä hyväksi. Se, mitä tietoa milloinkin on tarvittu, on riippunut paikasta ja ajasta. Maanviljely, kirjanpainotaito, lukutaito - you name it - tietoa vaativat taidot ovat eriarvoistaneet ihmisiä. Sosiologi Scott Lashin mukaan (teoksessa Scott Lash, ”Refleksiivisyys ja sen vastinparit: rakenne, estetiikka, yhteisö”. Ulrich Beck, Anthony Giddens, Scott Lash, Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. S. 153–235. Suomentanut Leevi Lehto. Vastapaino, Tampere 1995.) informaatioyhteiskunnassa kaikki eivät ole samanarvoisia informaation suhteen. Toiset jäävät sen ulkopuolelle ja ovat sen häviäjiä. Kaikilla ei ole samaa mahdollisuutta käyttää saatavilla olevaa informaatiota, oli sitten kyse yksilöistä tai valtioista.
Taas todella hilpeä aihe! Motivaattorina toimii ärsytys kaiken palvelun siirtymisestä verkkoon ja tiedonsaamisen vaikeus. Yksinkertainen kysymys saattaa vaatia sen, että ensin otat yhteyden virastoon/laitokseen sähköisesti ja he ottavat sinuun yhteyttä. Hyvässä tapauksessa voit päästä tapaamaan virkailijaa tämän toimistoon. Sähköisen viestinnän ongelma on väärinymmärtäminen. Ilmeet ja eleet ovat tärkeä osa suullista viestintää ja ne katoavat, kun viestintä muuttuu kirjalliseksi. On vaikea ottaa asioista selvää, jos kyseleminen ei onnistu reaaliajassa. Itse olen monimuoto-opiskelija ja meidän tärkein työväline on Adobe Connect. Oppituntien aikana kyseleminen tapahtuu chattin kautta, mikä johtaa usein siihen, että kysymys jää ilman vastausta, sillä opettaja ei yksinkertaisesti huomaa sitä tai ei tiedä mihin asiaan kysymys liittyy.
Yksi digitalisoitumisen ongelma on se, että kaikki eivät yksinkertaisesti osaa käyttää tietokoneita. Otetaan esimerkiksi oma äitini, joka ei ole vielä edes eläkeikäinen. Hän käyttää päivät töissään tietokonetta, mutta ei osaa käyttää verkkopalveluita, ei ymmärrä sosiaalistamedia, eikä tietääkseni osaa käyttää edes verkkopankkia. Mitä enemmän palveluita siirretään verkkoon, sitä enemmän se eriarvoistaa. Monella varttuneemmalla ihmisellä ei ole osaamista tai halua oppia käyttämään verkkopalveluita. Tietokoneiden ynnä muiden vempeleiden hankkiminen ei ole ilmaista. Niiden käyttöönottokaan ei ole kaikille helppoa, saati jonkin hakemuksen täyttäminen, liitteiden toimittaminen (kun ensin olet onnistunut saamaan liitteen sähköiseen muotoon) tai verkkopalvelun käyttö.
Olen kritisoinut kirjoituksissani paljon sosiaalisen elämän siirtymistä sosiaaliseen mediaan. Ja teen sitä edelleenkin, ainakin jossain määrin. Yksi tämän päivän ongelmista on syrjäytyminen. Miten palveluiden siirtäminen toimistoista verkkoon auttaa ehkäisemään tätä ongelmaa? Sen sijaan että syrjäytymis- ja erakoitumisvaarassa oleva henkilö saataisiin poistumaan kotoaan ihmisten ilmoilla, vaikka työvoimatoimistoon, voi hän sen sijaan jatkaa kotona nököttämistä ja hoitaa kaiken verkon välityksellä. Kuinka paljon digitalisoituminen vie työpaikkoja ja täten lisää eriarvoistumista ja täten myös syrjäytymistä? Henkilökunnan kouluttaminen ei myöskään ole ilmaista. Moni myös nauttii asiakaspalvelusta kasvokkain.
Tämä aihe on sellainen, että oisin jatkaa maailman tappiin saakka. Onneksi olen määritellyt postauksilleni pituuden. Luultavasti joudun palaamaan aiheeseen myöhemmin keväällä, sillä minulla on edessäni pienehkö tiedonhankkimiskierros, jos en löydä työtä, alkaen kouluni opintotoimistosta. Kyseessä on niinkin yksinkertainen asia kuin että mitä teen kun opintotukeni loppuu, minulla on vielä vuosi opintoja jäljellä (enintään 7 kurssia, ammattiharjoittelut ja opinnäytetyö) ja alla toinen korkeakoulututkinto. Odotan tätä juoksukierrosta innolla ja tiedän onneksi jo miten se päättyy. Onneks olen pessimisti.
--
Scott Lash on minulle tuttu sosiologian opinnoista ja kirjoitin aikoinaan teoksesta "Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio" esseen. Oli muuten työn ja tuskan takana löytää tuo vuonna 2008 raapustamani kirjoitus.
