Älä kerro tekosyitä, en mä jaksa kuunnella

Luovuus on siitä hassu juttu, että sitä ei riitä yhtä aikaa moneen eri asiaan. Esimerkiksi kun on meneillään luovuudenpuuska neulomisessa ja virkkaamisessa, eivät aivot jaksa kehittää mitään järkevää tekstiä. Syksy on kiireistä aikaa tädille, joka tekee itse syntymäpäivä- ja joululahjat. Tästä syystä kirjoittaminen on tällä kertaa ollut katkolla. Kaikkialle kun ei voi vain revetä. Kävin eilen keskustelua vanhimman siskontytön kanssa siitä, tietääkö hän mitä on työttömyys. Neiti vastasi, että sitä, ettei ole töitä. Kysyin myös tietääkö hän mitä ovat aktiivisuus ja passiivisuus. Ei tiennyt, mutta nyt tietää. Ideologisesta työttömyydestä en sentään ruvennut keskustelemaan vajaan kahdeksanvuotiaan kanssa.

En tiedä kumpi on kamalampaa, se että kaikkien työttömien oletetaan olevan laiskoja ja saamattomia vai se, että kehdataan olla ylpeitä siitä, ettei viitsitä tai haluta tehdä töitä. Toiset todellakin yrittävät ja yrittävät uudestaan. Saan pienimuotoisia raivonpuuskia aina, kun joku mainitsee sanan kannustinloukku, josta näyttää tulleen tekosyy passivoitumiselle. Vaikka sosiaaliturva on oikeus, on meillä kansalaisilla myös velvollisuuksia. Ideologiset työttömät ja muut sosiaalietuuksien väärinkäyttäjät saavat hyvinvointivaltion ja -yhteiskunnan näkymään negatiivisessa valossa. Oikeus ja velvollisuus kulkevat aina käsi kädessä, vaikka ihmiset harvoin sitä muistavat. Kärjistäen sanottuna, meillä on oikeus sosiaalietuuksiin, mutta myös velvollisuus kantaa rahaa yhteiseen kassaan. Kannattaa tutustua teoriaan nimeltä vapaamatkustajan ongelma, joka kuvaa aika hyvin sitä miksi ajattelen, kuten ajattelen ideologisesta työttömyydestä.

Miksi aina pitää kaikki ajatella negatiivisuuden kautta? Saatu hyöty voi olla muutakin kuin rahallista. Jos ihmiset viitsisivät ottaa asioista selvää, he saattaisivatkin huomata, että pelko toimeentulon pienenemisestä voi olla aiheeton tai se voi olla vain hetkellistä. On täysin eri asia, kun jo köyhyysrajalla elävän tulot laskevat kuin että kyseessä olisi niin sanotusti hyvätuloinen. Yritän parhaani mukaan uskoa siihen, että asiat ovat juuri niin vaikeita tai helppoja, kuin annan niiden olla. Toki itsekin syyllistyn usein tekosyihin, mutta onnekseni ympärilläni on pieni joukko niitä ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella, kannustaa ja sanovat suoraan, kun en ole oma itseni. He myös tarvittaessa ottavat niskasta kiinni ja hieman ravistelevat. Kiitos heille ja kiitos myös niille tahoille, jotka pitävät minut muuten aktiivisena.

Asioiden selvittäminen ei todellakaan ole lempipuuhani, mutta teen sen, koska en halua mitään ikäviä yllätyksiä. Entä jos kannustinloukut näkisikin haasteina eikä esteinä? Soviteltu päiväraha vaikuttaa maksettujen etuuspäivien määrään erilailla kuin jos olisi koko ajan työttömänä ja Kela ei katkaise asumistukea, jos kuukausitulot nousevat yli rajojen satunnaisesti. Jos tietää ennalta, että on satunnaisia ansiotuloja, ne voi myös arvioida etukäteen Kelalle, kuten myös verottajalle. Työttömän, joka tekee satunnaisia töitä, kannattaa muutenkin tarkistuttaa verokortit, ettei tule yllätysmätkyjä. Pienellä Excel-kikkailulla voi myös arvioida työtulon vaikutuksen soviteltuun päivärahaan ja laskea koko kuukauden tulot yhteen, jolloin niiden vaikutusten arvioiminen on helpompaa.

Vastaanotettu osa-aikatyö tai matalapalkkatyö voi olla näytön paikka ja poikia jotain muuta. Se voi opettaa jotain uutta. Kaikki tehty työ on myös osoitus aktiivisuudesta ja kerryttää työkokemusta. Työllä on myös sosiaalinen ulottuvuus. Ihmisten seura, muidenkin kuin läheisten ja ystävien, pitää aktiivisena ja työkuntoisena. Pelkkä kotona olo saattaa tehdä ihmisaraksi ja syödä itsetuntoa, jolloin sinä päivänä, kun löytää ja saa sen unelmatyönsä, ei uskalla toimia tai pysty toimimaan. Jos ei ole mahdollisuutta osa-aikatöihin, kannattaa osallistua erilaisille kursseille, tehdä vapaaehtoistyötä, tavata toisia työttömiä ja harrastaa omien mahdollisuuksien mukaan. Osa-aikatyö ei myöskään sulje pois muuta aktiivista toimintaa. Toimeliaisuus antaa ihmiselle myös muuta ajateltavaa, kuin oman huonon tilanteensa. Aktiivisuus kannattaa jo henkilön itsensä ja oman hyvinvointinsa takia.

Tämä luovuuden puuska oli tässä ja nyt jatkan joululahjalapasten parissa. Itse en aio saada tänäkään jouluna lahjoja. Viime jouluna sain yhden, vahingossa, ja käskyn käyttää sen (lahjakortin) itseni hyväksi. Täytynee olla ilkeämpi.

P.S. Vuodelta 1975 olevasta käsityölehdestä löytyi kiva neulekaavio koirakuvalle, josta edesmennyt Mummini oli tehnyt peilikuvakaavion. Otin mallin hyötykäyttöön. Peruslapaset koossa 110cm ja kuvio silmukoitu. Ei sattunut, vaikka vihaan ompelemista. Aina ei tarvitse nauttia kaikesta mitä tekee.

Entisiä unelmia ja työnhakuhommia

Tällä kertaa aiheena on niinkin iloinen asia, kuin työttömyys. Työttömät eivät ole homogeeninen joukko. Työttömyyden syyt vaihtelevat, samoin kuin halu työllistyä. Vaikka työttömyys alenee koko ajan, ei se tuo toivoa pitkäaikaistyöttömille, sillä jokainen uusi työttömyyspäivä ja hylätty hakemus lisää epätoivoa ja laskee uskoa itseensä.

Koska työttömät ovat ihmisyksilöitä, se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle, mistä johtuen jokainen työtön olisi nähtävä yksilönä ja häntä olisi palveltava niiden tarpeiden mukaan. Kun ennen palvelua sai kasvotusten virkailijan kanssa, on nykyään kaikki kanssakäyminen kasvotonta ja tapahtuu sähköisesti tai puhelimen välityksellä. Onko määräaikaishaastatteluissa mitään järkeä, jos työttömälle sanotaan, ettei tätä oikeastaan voida auttaa, etsi niitä töitä itseksesi. Mutta toisaalta, ainahan on työkokeilu, vaikka se ei oikeastaan johda työsuhteeseen. Moni työnantaja ei myöskään lue työkokeilua työkokemukseksi. Usein myös tuntuu siltä, että määräaikaishaastattelija ei välttämättä ole perillä työttömän asioista. Kuten myöskään eivät ne henkilöt ja tahot, jotka päättävät työttömiin liittyvistä asioista.

Puhutaan verkostojen tärkeydestä, mutta onko niistä apua? Ihmiset ovat hyviä neuvomaan, mutta on hieman tekopyhää, kun sellainen, jolla ei ole kokemusta pitkistä työttömyysjaksoista tai toistuvista työttömyysjaksoista, antaa vinkkejä siihen, miten niitä töitä tulisi etsiä. Työtön on luultavasti jo ehtinyt ajatella itse samaa asiaa ja ehkä myös tehnytkin sen, tuloksetta. Pienipalkkaisten, osa-aikatyötä tarjoavien alojen työttömille on turha sanoa, että heidän täytyisi soitella potentiaalisille työnantajille tai lähettämiensä hakemuksien perään. Se kun maksaa ja raha on muutenkin tiukassa. Verkostojen katsotaan olevan apuna vapaiden työpaikkojen löytämisessä, mutta missä se näkyy? On turha kysyä, millaista työtä toinen haluaa tai mikä on hänen unelmatyönsä. Se juna on usein jo mennyt. Työtön tarvitsee ihmisiä, jotka valavat häneen uskoa ja pitävät kiinni normaalissa sosiaalisessa elämässä.

Kun puhutaan työnhausta, puhutaan usein piilotyöpaikoista, joita on eri lähteiden mukaan 70–90% tekemättä olevista töistä, joihin haetaan työntekijää. Nyt lomakauden ollessa lopuillaan, alkoi mediaan ilmestyä erilaisia vinkkejä siitä, miten löytää uusi työpaikka, kun vanha alkaa ahdistaa. Työttömien silmissä tämä näyttää sairaalta. Muutama vuosi sitten uutisoitiin, että kolmasosaan avoimista työpaikoista palkataan työttömänä oleva henkilö. Saahan siinä työtön raapustaa hakemuksia tietokone sauhuten. Työttömien oletetaan myös hakevan oman työkokemuksensa, osaamisensa ja koulutuksensa ulkopuolisia töitä. Tässä on vaarana se, että työkokemus pirstaloituu ja siitä ei ole mitään hyötyä hakiessa niin sanottuja oman alansa töitä.

Työtöntä usein syyllistetään siitä, ettei hän työllisty. Töitä hakiessa työtön ei myöskään saisi ilmaista hakemuksessa olevansa työtön vaan että etsii aktiivisesti töitä. On siis oltava aktiivinen. Aktiivinen työtön on sellainen, joka tekee työttömyyden ohella muutakin, kuin etsii töitä. Esimeriksi tehdä vapaaehtoistöitä tai palkkatöitä silloin tällöin. Täytyy myös osallistua työttömille tarkoitettuihin palveluihin, oli niistä apua tai ei. Liian aktiivinen ei kuitenkaan saa olla tai hakeutua itse palveluihin. Itse teen vapaaehtoistyötä useammassa järjestössä sekä satunnaisia työtunteja yksityiselle työnantajalle. Olen myös opiskellut niin sivutoimisesti kuin päätoimisesti työttömyysjaksojen aikana. Mutta kiinnostaako mahdollista työnantajaa se, että osaan tehdä heliumpalloja ja pystyttää pop-up teltan? Luultavasti ei, sillä niillä ei ole mitään tekemistä taloushallinnon kanssa.

Työttömyys vaikuttaa ihmissuhteisiin, harrastuksiin sekä omaan hyvinvointiin. Pitkään työttömänä olleella ei ole niitä samoja harrastusmahdollisuuksia tai viihdemahdollisuuksia, kuin työssäkäyvällä. työttömyyskorvaus kun ei välttämättä ole suuri ja sen ohella ei ole tarjolla kulttuuri- ja liikuntaseteleitä. Aikaa harrastaa, tavata ihmisiä ja kehittää itseään olisi, mutta rahaa ei välttämättä. Pitäisi huolehtia jaksamisestaan ja työkyvystään, mutta keinoja ja resursseja siihen ei välttämättä ole. Työttömällä ei myöskään ole työyhteisöä eli vertaistukea saa harvoin. Toisilta työttömiltä saa myös sitä ymmärrystä, mitä työssäkäyvillä ei ole. Vertaistuki on tärkeää, sillä voi saada hyviä vinkkejä esimerkiksi siitä, millaisia palveluita voi löytyä julkisen sektorin tarjoamien lisäksi. Kaikkea tietoa kun ei TE-palveluista saa, sillä eri vaiheessa työttömyyttä näyttää olevan tarjolla erilaiset palvelut ja informaatiot.

Kysymys kuuluu, kuinka kauan sinä olisit valmis elämään väliaikaista elämää ilman suunnitelmia ja unelmia? Oletko valmis luopumaan unelmistasi? Entä sitten, kun väliaikaisesta tuleekin jokapäiväinen, normaali elämä? Entä jos käännettäisiin kepit ja porkkanat koskemaan työnantajia, jotka eivät ilmoita töitä, jotka etsivät tekijöitä tai palkkaa ensisijaisesti työttömiä, miten siihen suhtauduttaisiin?

Tiedätkö mitä lapsesi tekee SoMessa?

No niin. Nyt se on viimein tapahtunut. Olen sukulaislasten kaveri SoMessa, tällä hetkellä tosin vain Instagramissa. Tämä tarkoittaa sitä, että täytyy tarkemmin vahtia mitä sinne postaa. Onneks kyseiset mukelot tietävät tasan tarkkaan, millainen heidän haltijakummitätinsä todellisuudessa on (ärsyttävän rakastettava, joka pakottaa kerran vuodessa elokuviin katsomaan itse valitsemansa elokuvan, johon ei kehtaa mennä ilman kakaroita). Sysäyksenä oli elokuvareissu haltijakummityttöni kanssa tuossa jokin tovi sitten. Aiemmasta postauksestani Kuinka koukuttaa oma älylaiteorja löytyy mistä kaikki sai alkunsa. Tällä kertaa ME olimme ne, jotka kaivoivat puhelimet esiin. Neiti halusi leikkiä uudella puhelimellani ja luultavasti tykkäsi kaikkien seuraamieni tilien kuvista. Todella reilua... Opin tosin häneltä, miten kuvista voi tykätä nopeammin. Nyt olemme seuraamme toisiamme Instassa, eli minä kyttään, miten mukelot kommentoivat toistensa kuvia. 

Lapset osaavat olla todella julmia aikuisten selän takana. Jos minä kommentoisin samalla kirjainten painoilla (?) tai kommentoisin yhtä tylysti ystävieni julkaisuja, saisin joko a) turpajuhlat (kuvainnollisesti) tai b) ystäväni eivät enää olisi ystäviäni. Kuinka relevanttia on kommentoida jonkun ottaman kuvan sisältöä tai laatua? Onko joku toinen parempi päättämään sen, mistä sinä otat kuvan tai mistä asiasta sinä teet päivityksen? Luultavasti jokainen meistä kohtaa vähintään kerran päivässä esimerkiksi Facebook-päivityksen, joka saa näkemään punaista ja kiehumaan. Joskus kiusausta räjähtää voi vastustaa, mutta se ei aina onnistu. Mukeloiden kommentit eivät edes kuulu tähän joukkoon, vaan ovat pientä nälvimistä, joka voi hiljalleen musertaa heikomman itsetunnon.

Lasten ja nuorten kohdalla epäasialliset kommentoijat voi olla sosiaalisen paineen vuoksi vaikeampi hiljentää, kuin meidän aikuisten maailmassa. He kun ovat niitä "siistejä tyyppejä" sosiaalisen marssijärjestyksen huipulla. Jos heidät hylkää SoMessa, mikä on seuraus IRL? Luultavimmin sosiaalinen itsemurha ja yksinäisyys. Oletteko koskaan miettineet sitä, miksi me lapsina ja nuorina kuvittelemme, että on "coolia" olla tyly toisille? Kiusaamista on niin monenlaista, kuin asioiden vastaanottajia. Mitä joku kokee kiusaamisesksi, toinen ottaa läppänä. Monikaan vanhempi ei tiedä, mitä lapset SoMessa puuhaavaat. Tiesittekö, että noilla ovelilla pikku riiviöillä voi olla käytössään useampi eri tunnus? Hahaa! Luultavammin yksi yksityistili on kavereita ynnä muita ihmisiä varten ja toinen julkinen profiili. Näin niin kuin tädin maalaisjärjellä ajateltuna. Onneksi osaavat ainakin suojata profiilinsa!

 

Sosiaalinen media vaatii usein myös suhteellisen hyvät ja toimivat älylaitteet ynnä muut, mikä edelleenkin eriarvoistaa ihmisiä. Itse olen sitä ikäluokkaa, joka tavoittaakseen kaverinsa joutui käyttämään LANKAPUHELINTA tai menemään kaverinsa oven taakse rinkuttamaan ovikelloa. Ehkä juuri siksi minua kammoksuttaa lasten/nuorten älylaitteiden kilpavarustelu ja se mainonta, joka tähän kohdistuu. Itse uusin puhelimeni kahden vuoden välein ja laitan yleensä hyvän, mutta vanhahkon mallin. Ennen kaikkea suhteellisen halvan. Mutta vaatimukset muuttuvat koko ajan, vempeleet monimutkaistuvat ja hinnat kallistuvat. Olemmeko kohta siinä pisteessä, että mikään ei riitä? Omasta puhelimestani löytyy "vain" sähköposti, Instagram, Twitter ja Facebook. Niin ja pahin riippuvuuden aiheuttaja ikinä: SuperSää.. Kyllä, olen säätiedotusriippuvainen ja lähinnä siksi, että koirani pelkää ukkosta.

Elämä on hassu juttu. Meistä jokainen näkee ja kokee asiat omalla tavallaan, eikä kukaan voi lopulta tietää, miten toinen kokee ja tuntee. Mikä minua loukkaa, ei välttämättä loukkaa sinua. Mikä on minulle tärkeää, ei välttämättä ole sitä sinulle. Kukaan ei ole täydellinen, voimme vain tehdä parhaamme. Kytätkää tekin lasten/nuorten SoMekäyttäytymistä ja puuttukaa niihin epäkohtiin hyvissä ajoin. Ehkä maailmasta joskus tulee hieman parempi paikka?

P.S. Elokuva oli hyvä ja meinasi saada kylmän ja kovan täti-ihmisen tirskauttamaan pari kyyneltä. Melkein.

Päivitä itsesi

On taas se aika elämästä, kun täytyy aloittaa työnhaku tai no tein sen jo. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun tarkistin palkkanauhani ja huomasin, että palkkani oli laskettu väärin ja tarkistaessani tuntilistoja huomasin, että sen lisäksi oli jäänyt osa tunneista merkkaamatta. Joten se siitä kouluhommien kirjoittamisesta. Yritin puolisen tuntia tavoittaa palkkaihmisiä puhelimella ja lopulta lähetin sähköpostia. Tästä kimpaantuneena tein sen, mitä on pitänyt tehdä jo pitemmän aikaa, eli ilmoittauduin (sähköisesti) työnhakijaksi. Olipas homma täydentää tiedot ja päivittää cv-netti!  Yllättävän hankalaksi nämä hommat on tehty. Pistää taas mietityttämään, miten vähän tietokonetta ja Internettiä käyttävät suoriutuvat uudesta sähköisestä ilmoittautumisesta, kun se tuotti korkeakoulutetulle SoMe-aktiivillekin ongelmia. (Enkä vähättele kenenkään älyä tällä heitolla) 

Digitalisoitumisen kritiikkiä olen jo käsitellyt ja voisin jatkaa siitä loppumattomiin. Digitalisoitumisen tarkoituksena on käsittääkseni helpottaa asioimista ja purkaa virastojen/laitosten ruuhkia. Samalla se luo tietoturvariskejä ja eriarvoistaa ihmisiä. Samojen asioiden naputtaminen useaan eri paikkaan on turhauttavaa. Kaikkien tietojen ollessa samassa tietokannassa tai vastaavassa, syntyy mieletön tietoturvariski. Olisi myös mukavaa, jos kaikki palvelut toimisivat samalla logiikalla (edelleenkin olen humanisti, minulla ei ole hajuakaan ohjelmien tai miksi niitä nyt sanotaan, koodaamisesta/tekemisestä), jolloin niiden käyttäminen olisi huomattavasti helpompaa. 

Otetaan esimerkiksi lääkereseptin uusiminen sähköisesti. Täytyy kirjautua sekä kanta.fi-palveluun että kaupungin omahoitoon. Ensimmäisestä sitten copy/pastella lääkemääräyksen tiedot jälkimmäiseen. Laiska kun ei niitä viitsi kirjoittaa. Mutta entä kun reseptin haluaa uusia joku eläkeikäinen? Terveyskeskuksissa kun kuuluu olevan ruuhkaa. Toki niissä voi reseptin jättää niitä varten oleviin laatikoihin. Toinen ongelma on pitkät välimatkat ja huonot joukkoliikenneyhteydet.

Mutta jotain positiivistakin digitalisoitumisessa on, tässä esimerkki. Teen eräälle järjestölle kouluun liittyvää työelämälähtöistä projektia ja tänään tutustuin Verohallinnon ja kumppaneiden palkka.fi-palveluun. Harmaan talouden (ja mustan tulevaisuuden) vastustajana ihastuin! Tämä kätevä palvelu muun muassa lähettää kausiveroilmoituksen automaattisesti Verohallinnolle. Tokihan tätä palvelua olisi tarpeen kehittää. Itselläni on tosin kokemusta vain Fivaldin palkanlaskennasta, jos eilisiä itkupotkuraivareita palkanlaskentaharjoituksen kanssa voi kokemukseksi sanoa. 

Välillä unohdetaan se, että kaikilla tietokoneet, palvelut ja Internetinkäyttö eivät ole samalla tasolla. Palveluiden pitäisi olla niin helppotajuisia ja -käyttöisiä, että niiden opettelemiseen ja tietojen sinne täyttämiseen ei kuiluisi koko päivää. Mutta kuitenkin, juoksukierros aloitettu ja itsepäivitys suoritettu. Itsepäivitys suoritettu myös LinkedInin puolelle, jota en edelleenkään osaa käyttää ja jonka koen edelleen olevan liian jenkki makuuni. Itseni brändääminen on edelleen minulle vierasta ja digitaaliset identiteettini ovat edelleen samat kuin tähänkin mennessä. En ole mikään markkinointi-ihminen, varsinkaan kun kyse on itsestäni. Lienee tarpeen käydä tästäkin asiasta tiukka keskustelu itsensä kanssa ja opetella tulemaan pois omalta mukavuusalueelta. 

Itseni analysoimisessa olen mestari, mutta itseni markkinoinnissa jotain ihan muuta. Seuraavaksi ruokaa nassuun, koiran kanssa aikaiselle iltalenkille ja sitten on tiistaizumban vuoro. Huomenna naurattaa!

(Mahdolliset kirjoitusvirheet ja outoudet johtuvat edelleenkin joulukuisesta viinilasitapaturmasta, joka on edelleenkin lankakerien vika. Pidämme mykkäkoulua)

Digitalisoidutaan!

Kautta ihmiskunnan historian valta on ollut heillä, jolla on ollut pääsy tietoon ja jotka ovat osanneet käyttää sitä omien tarkoitusperiensä hyväksi. Se, mitä tietoa milloinkin on tarvittu, on riippunut paikasta ja ajasta. Maanviljely, kirjanpainotaito, lukutaito - you name it - tietoa vaativat taidot ovat eriarvoistaneet ihmisiä. Sosiologi Scott Lashin mukaan (teoksessa Scott Lash, ”Refleksiivisyys ja sen vastinparit: rakenne, estetiikka, yhteisö”. Ulrich Beck, Anthony Giddens, Scott Lash, Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. S. 153–235. Suomentanut Leevi Lehto. Vastapaino, Tampere 1995.) informaatioyhteiskunnassa kaikki eivät ole samanarvoisia informaation suhteen. Toiset jäävät sen ulkopuolelle ja ovat sen häviäjiä. Kaikilla ei ole samaa mahdollisuutta käyttää saatavilla olevaa informaatiota, oli sitten kyse yksilöistä tai valtioista. 

 

Taas todella hilpeä aihe! Motivaattorina toimii ärsytys kaiken palvelun siirtymisestä verkkoon ja tiedonsaamisen vaikeus. Yksinkertainen kysymys saattaa vaatia sen, että ensin otat yhteyden virastoon/laitokseen sähköisesti ja he ottavat sinuun yhteyttä. Hyvässä tapauksessa voit päästä tapaamaan virkailijaa tämän toimistoon. Sähköisen viestinnän ongelma on väärinymmärtäminen. Ilmeet ja eleet ovat tärkeä osa suullista viestintää ja ne katoavat, kun viestintä muuttuu kirjalliseksi. On vaikea ottaa asioista selvää, jos kyseleminen ei onnistu reaaliajassa. Itse olen monimuoto-opiskelija ja meidän tärkein työväline on Adobe Connect. Oppituntien aikana kyseleminen tapahtuu chattin kautta, mikä johtaa usein siihen, että kysymys jää ilman vastausta, sillä opettaja ei yksinkertaisesti huomaa sitä tai ei tiedä mihin asiaan kysymys liittyy. 

 

Yksi digitalisoitumisen ongelma on se, että kaikki eivät yksinkertaisesti osaa käyttää tietokoneita. Otetaan esimerkiksi oma äitini, joka ei ole vielä edes eläkeikäinen. Hän käyttää päivät töissään tietokonetta, mutta ei osaa käyttää verkkopalveluita, ei ymmärrä sosiaalistamedia, eikä tietääkseni osaa käyttää edes verkkopankkia. Mitä enemmän palveluita siirretään verkkoon, sitä enemmän se eriarvoistaa. Monella varttuneemmalla ihmisellä ei ole osaamista tai halua oppia käyttämään verkkopalveluita. Tietokoneiden ynnä muiden vempeleiden hankkiminen ei ole ilmaista. Niiden käyttöönottokaan ei ole kaikille helppoa, saati jonkin hakemuksen täyttäminen, liitteiden toimittaminen (kun ensin olet onnistunut saamaan liitteen sähköiseen muotoon) tai verkkopalvelun käyttö. 

 

Olen kritisoinut kirjoituksissani paljon sosiaalisen elämän siirtymistä sosiaaliseen mediaan. Ja teen sitä edelleenkin, ainakin jossain määrin. Yksi tämän päivän ongelmista on syrjäytyminen. Miten palveluiden siirtäminen toimistoista verkkoon auttaa ehkäisemään tätä ongelmaa? Sen sijaan että syrjäytymis- ja erakoitumisvaarassa oleva henkilö saataisiin poistumaan kotoaan ihmisten ilmoilla, vaikka työvoimatoimistoon, voi hän sen sijaan jatkaa kotona nököttämistä ja hoitaa kaiken verkon välityksellä. Kuinka paljon digitalisoituminen vie työpaikkoja ja täten lisää eriarvoistumista ja täten myös syrjäytymistä? Henkilökunnan kouluttaminen ei myöskään ole ilmaista. Moni myös nauttii asiakaspalvelusta kasvokkain. 

 

Tämä aihe on sellainen, että oisin jatkaa maailman tappiin saakka. Onneksi olen määritellyt postauksilleni pituuden. Luultavasti joudun palaamaan aiheeseen myöhemmin keväällä, sillä minulla on edessäni pienehkö tiedonhankkimiskierros, jos en löydä työtä, alkaen kouluni opintotoimistosta. Kyseessä on niinkin yksinkertainen asia kuin että mitä teen kun opintotukeni loppuu, minulla on vielä vuosi opintoja jäljellä (enintään 7 kurssia, ammattiharjoittelut ja opinnäytetyö) ja alla toinen korkeakoulututkinto. Odotan tätä juoksukierrosta innolla ja tiedän onneksi jo miten se päättyy. Onneks olen pessimisti.

--

Scott Lash on minulle tuttu sosiologian opinnoista ja kirjoitin aikoinaan teoksesta "Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio" esseen. Oli muuten työn ja tuskan takana löytää tuo vuonna 2008 raapustamani kirjoitus.