Revitäänkö hermosta?

Välillä on hyvä palata siihen, mistä kaikki alkoi. Tässä tapauksessa sosiaaliseen mediaan, joka on viimeaikoina alkanut repimään hermoja tavallista enemmän, sillä haluan edelleenkin valita itse ne asiat, jotka minun mielestäni ovat relevantteja ja mielenkiintoisia. Ihan kuin kuulostaisin rikkinäiseltä levyltä.

Hermoja repii, koska ne pirun mainokset ja tykkäysehdotukset näyttävät olevan Facebookille se tärkein sisältö. Toki se on ymmärrettävää, sillä mainostajat tietävät rahaa ja raha pyörittää maailmaa. Tiedättekö kuinka monta tykättävää asiaa tai irrelevanttia mainosta voi aikajanalle päivän aikana lässähtää? Oletteko kiinnittäneet niihin huomiota? Olen alkanut piilottamaan ehdotuksia ja mainoksia, mutta se vaikuttaa loputtomalta tehtävältä, vaikka kävin mainosasetuksissa poistamassa kaikki ne intressit, joita minulla Facebookin mukaan on ja joiden perusteella minulle esitetään mainoksia. Kun saan yhden piilotettua, niin toinen ilmestyy, ihan kuin ne kuuluisat sienet sateella. Usein mainosten näyttämisen perusteena on tietty ikäryhmä ja maa-alue, jolle mainostaja tahtoo kohdistaa mainoksensa. Instagramissa mainoksia on onneksi vähemmän, mutta nekin vähät joutuu piilottamaan kahdesti, kerran molemmalla älyvempeleellä.

Toinen ongelma on se, että Facebookissa päivitykset eivät näy ja niitä ei saa näkymään pelkästään kronologisessa järjestyksessä älylaittella. Kun päivitykset näkyvät reaaliaikaisesti aikajärjestyksessä, voi varmistaa, että esimerkiksi jokin mahdollisesti kiinnostava tapahtuma ei jää huomioimatta tai se ei näy omalla aikajanalla vasta päiviä jälkikäteen. Vaikka katsoisi ”viimeisimmät julkaisut”, ei sekään tarkoita, että saisin näkyville asiat kronologisesti. Myös selaimessa Facebook tarjoaa automaationa suosituimpia julkaisuja, mutta sen saa onneksi vaihdettu viimeisimmiksi. Historiaa opiskelleena minulle saattaa olla kehittynyt pienehkö pakkomielle oikea-aikaisuuteen. Yksi hyvä syy kronologian puolustamiseen on kriisitilanteet. Esimerkiksi terroristi-iskujen aikaan Twitter on ollut korvaamaton apu uutisten seuraamisessa, sillä olen luonut sinne itselleni listan suurimmista uutistoimistoista. Toki Twitterissäkin on ongelmansa, ne vain eivät ole tärkeitä tämän vuodatuksen kannalta.

Facebook on myös näyttänyt ottaneen tavoitteeksi korostaa ihmisten tykkäyksiä, heidän kommentointejaan muiden päivityksissä sekä kaverihyväksymisiä normaalien päivitysten sijaan. Miksi minä haluaisin tietää, että joku kaverini on tykännyt minulle täysin tuntemattoman ihmisen päivityksestä tai mitä hän siihen on kommentoinut? Mikä logiikka siinä on? Miten Esterin naimisiinmenon tai hänen lapsensa syntymän pitäisi hetkauttaa minun maailmaani? Tämän saisi estettyä, jos ihmiset tiukentaisivat omia yksityisasetuksiaan. Vaikka jokainen ihminen olisikin kuuden linkin päässä toisesta, ei se tarkoita sitä, että he haluaisivat välttämättä tutustua toisiinsa tai että kavereiden tykkäämät autojulkaisut saisivat minut ajamaan ajokortin ja hankkimaan auton. En myöskään ole kiinnostunut ventovieraiden ihmisten profiili- tai taustakuvien päivityksistä tai heidän tykkäyksistään, joista kaverini on tykännyt.

Ovatko nämä niitä kuuluisia ensimmäisen maailman ongelmia? Vai kenties infotulvaa? Kärttyisen tädin henkilökohtaisia ärsytyksen aiheita? Vai kaikkea edellä mainittuja? Oli miten oli, olen kyllästynyt piilottamaan julkaisuja, tykkäyksiä ja mainoksia. Sen sijaan toivoisin ihmisiltä lisää päivityksiä. Itse käytän Facebookia vain ja ainoastaan siksi, että voisin pitää yhteyttä ihmisiin ja että tietäisin mitä heille kuuluu. Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa itseään siitä, että minähän en kerro mitä minulle oikeasti kuuluu, sen saa selville vain kysymällä.

Huh. Helpottipa tai sitten ei. Pahoittelen jatkuvia Instagram-jakojani Facebookissa ja Twitterissä, se vaan on niin helppoa jakaa sama kuva joka kanavassa. Seuraavana julkaisen Instagramin kautta ärsyttävän kuvan juuri leipomastani omenapiirakasta jäätelön kera. Ja kahvin, ei unohdeta sitä kahvia.

Yksin elämisen sietämätön vaikeus?

Elämässäni on tapahtunut suuri muutos valmistumisen lisäksi. Herra Suuri ja Mahtava koiruus poistui paremmille makkaranmetsästysmaille toukokuun puolivälissä, lähes 12 vuoden kunnioitettavassa iässä. Arjessani on suuri aukko. Ehdin olla yli 19 vuoden ajan koiranomistaja, joten uuteen arkeen totuttelu vie aikansa. Enää ei sängyn vieressä kukaan mölise aamulla lenkille, ruokaa ei voi heitellä lattialle lemmikin syötäväksi, ei ole enää lenkkiseuraa. Vaikeaa ja helppoa yhtä aikaa. Luopumisen tuskaan ei koskaan totu.Vaikeinta on kuitenkin tottua siihen, että ei ole vastuussa kenellekään tai kenestäkään.

Uusi blogielämä ei näköjään sitten alkanutkaan, niin kuin olin suunnitellut, sillä mielikuvituksen puute ja kiireinen opiskeluarki söivät kirjoitusintoa. Kävin keskustelun aiheesta ystäväni kanssa ja hänen neuvonsa oli, että kirjoittaisin siitä aiheesta, joka ärsyttää eniten. Silloin tästä blogista tulisi järjetön itkuvirsi, joten muutetaanpas se muotoon: kirjoitan siitä aiheesta, jota ajattelen eniten.

Tällä kertaa aihe tulee Facebook-päivityksestäni, jossa valitin kananmunien keittämisen olevan sellaista salatiedettä, että minä en sitä ymmärrä, olin kuinka kätevä emäntä tahansa. Minä kyllä pyöräytän (rumia) karjalanpiirakoita ja teen itse pinaattikeiton, mutta ne munankuoren pirulaiset! Ongelmani ei ole munien kypsentäminen vaan se, miten kuoret saadaan irtoamaan ilman hermoromahdusta. Se vaan ei toimi. Voi itku ja hammastenkiristys!

Onneksi ystävä-toveri-kaverit antoivat vinkkejä (kiitos ja anteeksi):
1. Kananmunat keitetään keittämättä. Heti kun vesi kiehuu, levy sammutetaan ja annetaan kattilan olla siinä lämpimällä levyllä 10 minuuttia. Toimii vain perinteisellä hellalla.
2. Kananmunat laitetaan kylmään veteen ja annetaan kiehua (ajasta toki kiistaa ja siitä, laitetaanko levyä pienemmälle).
3. Kananmunat laitetaan kiehuvaan veteen, johon on lisätty suolaa ja annetaan kiehua.
4. Munankeitin.

Keittämiseen jälkeen:
1. Kaadetaan vedet pois ja annetaan hetki kuivahtaa ennen kuin laitetaan kylmän veden alle.
2. Kattila laitetaan juoksevan kylmän veden alle.
3. Laitaa kylmä vettä ja toista pari kertaa.

Salatiedettä nimenomaan!

Onnekseni tällä kertaa ne pirun kuoret irtosivat ilman hermoromahdusta, saa nähdä miten ensi viikolla pinaattikeittopäivänä käy.

Toki ratkaisuna voisi olla myös seuranhakuilmoitus otsikolla ”Haetaan kananmunankeittotaitoista miestä, tositarkoituksella” tai uusi iskurepliikki ”Hei, osaatko keittää kananmunat niin, että kuoret irtoavat ilman väkivaltaa?”, sillä kananmunien keittäminen menee samalle ”yksin elämisen miinuspuolet”-listalle imuroimisen, tiskaamisen ja leivän leikkaamisen kanssa. Niiden asioiden kanssa, jotka mielellään delegoisi jollekin toiselle. Niin, yksin elämisen miinuspuolia ja vaikeuksia eivät aina ole ne perinteiset talouskustannusten jakaminen, seksin ja läheisyyden puute tai yksinäisyys, vaan niitä voivat olla myös arjen pienet askareet ja niiden jakaminen jonkun kanssa. Tai suuret, kuten kananmunankuorien aiheuttama hermoromahdus. Olisihan siinä pääkoppalääkärille selitettävää.

Päivälenkki

...näytti tältä. Ja asensin Bloggerin puhelimeeni, joten tämä on vähän niin kuin testi. Ihan kuin en muutenkin olisi älypuhelimeni orja. Lisäksi vihaan puhelimella kirjoittamista, sillä pitkähköt kynnet ja kosketusnäyttö eivät sovi yhteen. Yksisormijärjestelmällä se on myös suhteellisen hidasta. Voi elämä. Kaikkea sitä ihminen keksiikin. Kaipaan elämää ennen näitä paholaisen keksintöjä.

 

Ps. Piti sitten käydä koneella muokkaamassa kuvia. Lisäksi ne ovat nurinkurisessa järjestyksessä. Aloita lopusta.  

Operaatio lukuluettelon siivous

Juhannus tuli ja meni, ei kuitenkaan ihan suunnitelmien mukaan, sillä rakas migreenini päätti iskeä sekä torstaina että perjantaina. Samalla tuli todettua, että lääkitys ei edelleenkään pelaa. Siis migreenilääkitys, muu lääkitykseni koostuu liikunnasta. Pääsin kuitenkin lauantaina mökille jahtaamaan paikallista halkovarasta ja nauttimaan kesän ensimmäisestä lämpimästä päivästä! Vettä on järvessä ja kaivossa sen verran paljon, että tänä vuonna ei lopu kesken. Hyvää liikuntaa tuo halkovarkaan jahtaaminen ympäri pihaa. Kaveri on kyllä hieman yksinkertainen, kun vaihtaa halkonsa vaikka ihan pikkuriikkiseen Frolic-muruseen. Niitä halkoja tosin sai keräillä oikein urakalla ympäri pihamaata. Mahdollisuuksien mukaan vanhaherra-Koiruli myös pilkkoo halkoja valmiiksi. Hupinsa kullakin.

"Tällä kertaa vuorossa on epätoivoinen yritys päästä eroon osasta lukuluettelossa olevista blogeista. Koska SoMe-kurssi on päättynyt, loppui myös suuremman osan meidän opiskelijoiden ylläpitämistä blogeista." Näin kirjoitin viime syksynä, tarkoituksenani käydä läpi kaikki noin 40 seuraamaani blogia ja siivota lukuluettelosta pois ne, joissa ei enää ole elämää. Tuolloin homma pysähtyi heti alkuunsa, sillä en löytänyt mistään tietoa siitä, miten blogien seuraamisen pystyy lopettamaan. Sellaista tietoa ei vain ollut saatavilla tai aivoni käsittelivät sen irrelevanttina informaationa. Niinpä siivous jäi.

Tänään päätin koettaa uudestaan. Ja yllätyin. Klikatessani lukuluettolon asetuspainiketta (mutteria vai mikä lieneekään), sain esiin luettelon blogeista ja jokaisen perässä oli roskakorin kuva. Se oli siinä. 41 blogista listalle jäi hurjat yhdeksän. En tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa, niin helppoa siivous oli. Ainoa ongelma on, että olen todella laiska kirjautumaan Bloggeriin tai seuraamaan blogeja. Onneksi on lempi-inhokkini Facebook, johon fiksut bloggarit ovat keksineet tehdä sivun, josta voi tykätä ja josta näkee uusimmat kirjoitukset! Näytän tykkääväni (ja seuraavan) pikavilkaisulla ainakin kolmesta lukulistallani olevasta blogista.

Ulkona sataa vettä ties kuinka monennetta päivää, joten nyt olisi aikaa lukea blogeja. Tosin pelkään, mitä siitä seuraa. Voin nimittäin saada uusia kutomisideoita tai mikä vielä pahempaa, ompeluideoita. En todellakaan ole mikään käsityöihminen. Onneksi minulla on vanhempi serkkutyttö, koulutukseltaan pukuompelija ja hän auttaa. Itse joudun tosin ompelemaan. Tällä hetkellä ompeluintoani hillitsee se, että isotädiltäni saatu pienen pieni Singer laulaa hyvin epävireisesti... ja aukoo kaikki laskokset. Neulomisinto lopahti keväällä, kun jouduin purkamaan neuletakin resoriosuuden kahdesti, samoin kuin lapaset. Kyllä tämä tästä, kunhan innostus taas syttyy. Sitä odotellessa täytyy keksiä kaikkea muuta tekemistä. Kuten opetella tekemään typeriä kollaaseja Picasalla...

Uusia tuulia ja vanhoja kujeita

Maha täynnä tänään leipastua ruisleipää ja jalat pöydällä. Pää täynnä Juhannussuunnitelmia tai paremminkin odotusta päästä mökille saunomaan. Puusaunaa kun ei voita mikään. Pää on myös täynnä kirjoitusstressiä. Tekee mieli kirjoittaa, mutta aiheita ei tahdo löytyä ja kun olen päättänyt rajoittaa tämän blogin koskemaan sosiaalista mediaa, aion siinä myös pysyä. Se on todella vaikeaa, sillä saan ideat joko nukkumaan mennessä tai muussa tilanteessa, jossa ei ole tietokonetta lähettyvillä.

Sosiaalinen media on koukuttavaa ja sen parissa voi viettää aikaa tuntikausia. Mutta tiedättekö mikä on vielä koukuttavampaa? Iltasanomien SuperSää! Kyllä, olen täysin tosissani. Kesäaikaan on ukkosta ilmassa ja allekirjoittaneen rakkikoira pelkää pauketta. On siis hyvä tietää, milloin mahdollinen ukkoskuuro iskee kotikaupunkiin, jotta tietää pikakäyttää eläimen ulkona. Muussa tapauksessa saattaa tapahtua mittava pisuvahinko ja allekirjoittanut joutuu luutuamaan. Asensin kyseisen sovelluksen puhelimeeni viime kesänä ja sitä tulee katsottua aika tiheään... tällä hetkellä johtuen sateesta. Joku nimittäin odottaa pääsevänsä mattopyykille, minkä edellytyksenä on pitempi aurinkoinen jakso. Olen myös keksinyt itselleni uuden harrastuksen: vesisateessa pyöräily. Rakastan vesisadetta ja vihaan pyöräilyä, joten niiden yhdistäminen lieventää hieman jälkimmäistä.

Toinen mielenkiintoinen on juuri julkaistu 112 Suomi -sovellus hätäpuheluiden paikannukseen. Mietin jo sen asentamista puhelimeeni, mutta kun miettii tilanteita, joissa voisin apua tarvita... joko tipun kaivoon, poltan saunan tai lyön puun sijaan itseäni kirveellä. Mökillä ja selvinpäin. Tiedän myös mökkimme osoitteen. Vakavasti ottaen ei olisi yhtään huonompi idea, varsinkaan nyt kun olen alkanut pyöräilemään ja minun suunnistustaidot eivät aina ole kummoiset. Mitä tahansa voi tapahtua: voin kaatua, törmätä johonkin, eksyä, pyöräni voi hajota ja niin edelleen. Vieraalla alueella voi olla vaikea tietää tarkkaa sijaintiaan. Olen sen verran laistanut säännöstäni "ei puhelinta mukaan lenkille", että se on kuitenkin mukana pyöräillessä. Eilen katkesi takajarruvaijeri, joten ehkä on hyvä, että puhelin todellakin on mukana... 

Toisaalta itseäni ärsyttää se, että puhelimesta on tullut muuta kuin pelkkä puhelin ja se lisää riippuvuutta. Puhelimen on oltava koko ajan ulottuvilla. Se on myös portti sosiaaliseen mediaan ja sähköposteihin. Siinä on myös kamera. Voi apua! Mihin soppaan sitä on itsensä tunkenut. Onneksi Juhannus alkaa ja pääsee hetkeksi mökille touhuamaan. Kuuluvuutta on, mutta sähköjä ei. Internet-surffailun täytyy pysyä sen rajoissa, että akku riittää soittamiseen. Oikeastaan se on rentouttavaa, mutta toisaalta aika ahdistavaa tällaiselle SoMe-riippuvaiselle. Mutta kun on tarpeeksi tekemistä...

Hyvää kesää ja Juhannusta kaikille, älkää tapelko ja olkaa varovaisia!

Tiedätkö mitä lapsesi tekee SoMessa?

No niin. Nyt se on viimein tapahtunut. Olen sukulaislasten kaveri SoMessa, tällä hetkellä tosin vain Instagramissa. Tämä tarkoittaa sitä, että täytyy tarkemmin vahtia mitä sinne postaa. Onneks kyseiset mukelot tietävät tasan tarkkaan, millainen heidän haltijakummitätinsä todellisuudessa on (ärsyttävän rakastettava, joka pakottaa kerran vuodessa elokuviin katsomaan itse valitsemansa elokuvan, johon ei kehtaa mennä ilman kakaroita). Sysäyksenä oli elokuvareissu haltijakummityttöni kanssa tuossa jokin tovi sitten. Aiemmasta postauksestani Kuinka koukuttaa oma älylaiteorja löytyy mistä kaikki sai alkunsa. Tällä kertaa ME olimme ne, jotka kaivoivat puhelimet esiin. Neiti halusi leikkiä uudella puhelimellani ja luultavasti tykkäsi kaikkien seuraamieni tilien kuvista. Todella reilua... Opin tosin häneltä, miten kuvista voi tykätä nopeammin. Nyt olemme seuraamme toisiamme Instassa, eli minä kyttään, miten mukelot kommentoivat toistensa kuvia. 

Lapset osaavat olla todella julmia aikuisten selän takana. Jos minä kommentoisin samalla kirjainten painoilla (?) tai kommentoisin yhtä tylysti ystävieni julkaisuja, saisin joko a) turpajuhlat (kuvainnollisesti) tai b) ystäväni eivät enää olisi ystäviäni. Kuinka relevanttia on kommentoida jonkun ottaman kuvan sisältöä tai laatua? Onko joku toinen parempi päättämään sen, mistä sinä otat kuvan tai mistä asiasta sinä teet päivityksen? Luultavasti jokainen meistä kohtaa vähintään kerran päivässä esimerkiksi Facebook-päivityksen, joka saa näkemään punaista ja kiehumaan. Joskus kiusausta räjähtää voi vastustaa, mutta se ei aina onnistu. Mukeloiden kommentit eivät edes kuulu tähän joukkoon, vaan ovat pientä nälvimistä, joka voi hiljalleen musertaa heikomman itsetunnon.

Lasten ja nuorten kohdalla epäasialliset kommentoijat voi olla sosiaalisen paineen vuoksi vaikeampi hiljentää, kuin meidän aikuisten maailmassa. He kun ovat niitä "siistejä tyyppejä" sosiaalisen marssijärjestyksen huipulla. Jos heidät hylkää SoMessa, mikä on seuraus IRL? Luultavimmin sosiaalinen itsemurha ja yksinäisyys. Oletteko koskaan miettineet sitä, miksi me lapsina ja nuorina kuvittelemme, että on "coolia" olla tyly toisille? Kiusaamista on niin monenlaista, kuin asioiden vastaanottajia. Mitä joku kokee kiusaamisesksi, toinen ottaa läppänä. Monikaan vanhempi ei tiedä, mitä lapset SoMessa puuhaavaat. Tiesittekö, että noilla ovelilla pikku riiviöillä voi olla käytössään useampi eri tunnus? Hahaa! Luultavammin yksi yksityistili on kavereita ynnä muita ihmisiä varten ja toinen julkinen profiili. Näin niin kuin tädin maalaisjärjellä ajateltuna. Onneksi osaavat ainakin suojata profiilinsa!

 

Sosiaalinen media vaatii usein myös suhteellisen hyvät ja toimivat älylaitteet ynnä muut, mikä edelleenkin eriarvoistaa ihmisiä. Itse olen sitä ikäluokkaa, joka tavoittaakseen kaverinsa joutui käyttämään LANKAPUHELINTA tai menemään kaverinsa oven taakse rinkuttamaan ovikelloa. Ehkä juuri siksi minua kammoksuttaa lasten/nuorten älylaitteiden kilpavarustelu ja se mainonta, joka tähän kohdistuu. Itse uusin puhelimeni kahden vuoden välein ja laitan yleensä hyvän, mutta vanhahkon mallin. Ennen kaikkea suhteellisen halvan. Mutta vaatimukset muuttuvat koko ajan, vempeleet monimutkaistuvat ja hinnat kallistuvat. Olemmeko kohta siinä pisteessä, että mikään ei riitä? Omasta puhelimestani löytyy "vain" sähköposti, Instagram, Twitter ja Facebook. Niin ja pahin riippuvuuden aiheuttaja ikinä: SuperSää.. Kyllä, olen säätiedotusriippuvainen ja lähinnä siksi, että koirani pelkää ukkosta.

Elämä on hassu juttu. Meistä jokainen näkee ja kokee asiat omalla tavallaan, eikä kukaan voi lopulta tietää, miten toinen kokee ja tuntee. Mikä minua loukkaa, ei välttämättä loukkaa sinua. Mikä on minulle tärkeää, ei välttämättä ole sitä sinulle. Kukaan ei ole täydellinen, voimme vain tehdä parhaamme. Kytätkää tekin lasten/nuorten SoMekäyttäytymistä ja puuttukaa niihin epäkohtiin hyvissä ajoin. Ehkä maailmasta joskus tulee hieman parempi paikka?

P.S. Elokuva oli hyvä ja meinasi saada kylmän ja kovan täti-ihmisen tirskauttamaan pari kyyneltä. Melkein.

Vähän pintaa

Televisiosta ei tule mitään ja on liian aikaista mennä nukkumaan, kun huomenna työpäivä alkaa vasta kolmelta... miksipä ei kirjoittasi blogia samalla, kun kuuntelee musiikkia! Jos ollaan rehellisiä, herätys on silti kuudelta, sillä haluan käydä rauhassa aamukävelyllä vanhan pappakoirani kanssa. Takana on jo tovi Instagramissa. Olen oppinut tykkäämään vahingossa kuvista ja tiedän miksi se sattuu tapahtumaan vahingossa... Sosiaalisen median päivittäminen luo paineita. Täytyy olla lyhyt ja ytimekäs, mutta tarpeeksi kiinnostava, on oltava hauska ja nokkela. Usein hyvä ajatus hukkuu, ennen kuin sen ehtii näpytellä muulle maailmalle tai ennen kuin sen ehtii kääntämään toiselle kielelle. 

Valokuvaaminen on vielä hankalampaa, kun joutuu säätämään liikaa. Olen tylsä. Olen äärimmäisen laiska, tyhmä ja saamaton. Ainakin mitä tulee Instagramiin ja valokuvaamiseen. Valokuvani ovat yleensä huonolaatuisia ja tylsiä, mielikuvituksettomia. En oikeastaan pidä puhelimella kuvaamisesta ja sen virittäminen kuvaustilaan vie liikaa aikaa ja vaivaa, jotta ehtisi innostua. Digitaalisen identiteetin määritteleminen tässäkin kanavassa on hieman haastavaa, vaikka minä en ole mielikuvitukseton! Olen koko ikäni lukenut paljon ja minulla on välillä vähän liiankin vilkas mielikuvitus. 

Mitä tulee itseni kuvaamiseen, eli niihin kuuluisiin selfiehin... minusta nyt ei vaan saa hyviä kuvia. Enkä osaa selfietä ottaa. YÄK. Kaiken lisäksi, minulla ei ole kunnollista kokovartalopeiliä, jonka kautta ottaa itsestäni kuvia. Kuulostaa äärimmäisen irstaalta, tässä iässä kun ei enää olla missään "missien mitoisssa" ja elämä näkyy vartalossa. Rakasta ystävääni lainaten: ei tässä enää mitään tyttösiä olla. Mutta sitähän sosiaalinen media tänä päivänä on: itsensä paljastelua. Lähes kaikki tuntemattomat tykkääjäni Instassa ovat sellaisten tilejen omistajia, joissa suurin osa kuvista on paljasta pintaa ja omistajat haluavat vaihtaa tykkäyksiä ja vielä ilmaiseksi! Y-ÄK! Alastomuudessa ei ole mitään vikaa, mutta itsensäpaljastelussa on.

Olen edelleen sitä mieltä että on hyviä ja huonoja keinoja hakea huomiota. Puolipaljas takapuoli tai esillä oleva rintavarustus valokuvattuna ja koko maailmalle jaettuna ovat jälkimmäistä. Millaisen kuvan itsestään antaa henkilö, jonka kaikki kuvat ovat hänen puolialastomasta kropastaan? Millaisen kuvan luonteestaan ja älykkyydestään? Voidaanko tällaista ihmistä ottaa vakavasti? Olen jo aiemmin muutamalla sanalla pohtinut asiaa täällä ja luultavasti tulen aihetta pohtimaan myös tulevaisuudessa. Tasa-arvopyrkimyksistä huolimatta vähäpukeiset naiset nähdään edelleenkin pyrkyreinä ja helppoina nakkeina, ehkä myös vähän yksinkertaisina tapauksina.

Ja jotta totuus ei unohtuisi, sanokaa päivää tädille! Tässä oleva kuva on otettu saman päivän aamuna, kuin Auntie Laran profiilikuva...

  

Valokuvien jakaminen Google+ -palvelun kautta

Tällä kertaa vuorossa käyttöohjeita: miten jakaa kuvia Google+ palvelun kautta. Itse olen muutaman kerran jakanut kuvia suuremmalle joukolle. Vaikeata se ei ole, mutta... Niin. Toiset oppivat räpeltämällä ja virallisia käyttöohjeita ei ymmärrä kukaan. Jokainen tietokonetta käyttänyt tietää, että vaikka jokin tuntuisi itselle helpolta, se ei välttämättä ole sitä muille ja jokaisella on omat tapansa oppia. 

Tämä palvelu tarvitsee käyttäjätunnukset Googlen toimintoihin (jos käytät Gmailia, sinulla on sellaiset) ja hermot. Kirjaudu sisään Google+-palveluun ja valitse oikeasta ylänurkasta "Etusivu"-pudotusvalikosta "Kuvat".

Sivun keskivaiheilta (hakukentän alapuolelta) löytyy "lähetä kuvia", jota klikkaamalla pääsee valitsemaan, mistä kuvansa haluaa ladata. Jos valitset "lähetä tietokoneesta", pääset tiirailemaan koneesi kansioita ("avaa tiedostoselain klikkaamalla"). Se hyvä puoli tässä on, että voi valita useita kuvia kerralla, esimerkiksi maalaamalla .

Voit lisätä kuvat jo olemassa olevaan albumiin tai luoda uuden. Klikkaa valmis, kun kuvat/albumi on palvelussa ja suosittelen ohittamaan nassuntunnistusoperaation.

Kuvien jakaminen muille taas tapahtuu seuraavasti: halutun jaettavan kansion ollessa auki, oikeasta nurkasta löytyy "Jaa"-painike. Sitä klikatessa avautuu ikkuna, jossa voit valita vastaanottajan esimerkiksi Google+/Gmail ryhmän mukaan. Kuvien mukana voit laittaa vastaanottajille myös viestin. Jos haluat itse määrittää vastaanottajien sähköpostiosoitteet, ota vastaanottajakentästä pois palvelun tarjoama ryhmä (tässä ystävät) ja kirjoita itse sähköpostiosoitteet. Kun kaikki haluamasi on lisätty. Paina "Jaa".

 

 

That's all Folks.

(Kuvat kaapattu Google+ palvelusta)

P.S: Google Drivesta:
Google Drive: lyhyt opastus aloitukseen 
..ja kannatta lukaista SoMe-työmme muutkin kirjoitukset aiheesta.

Lapsi on terve

Uusi vuosi, uudet kujeet. Olen tälle vuodelle "oppinut" päivittämään kotisivuja (mitä oppimista siinä on?) ja hallinnoimaan virallista Facebook-sivua. Sosiaalinen paine ajoi minut tällä kertaa Instagramiin. Edellytyksenä tälle oli se, että hankin maanantaina uuden puhelimen, jossa on (minun kuvaustaidoilleni) hyvä kamera. Saatan olla hieman liian innostunut siitä, että kuvia ei tarvitse kierrättää tietokoneen ja kuvankäsittelyn kautta sosiaaliseen mediaan... ja postata ehkä liikaa kuvia Facebookiin.

Lataillessani sovelluksia uutukaiseen puhelimeeni, pieni mieleni pohti kaikkea sitä, mihin annoin sovelluksille käyttö- ja seurantaluvan. Ja ennen kaikkea sitä, mitä ihmettä niillä tiedoilla tehdään. Itseäni ärsyttää se, että sovellukset haluavat ilmoittaa minulle ketä kaikkia yhteystiedoistani löytyvistä henkilöistä löytyy ja mistä heidät löytää. Ihmisten, tuttujen ja tuntemattomien, etsiminen sosiaalisesta mediasta on hauskaa ja jännittävää. Vetoan myös edelleenkin siihen, että en halua kaikkien ihmisten tietävän minusta kaikkea ja haluan kontrolloida itse minua koskevaa tietoa. Minut löytää edelleenkin kotoani, jos jollakin tulee ikävä. Uutta puhelinta voi myös käyttää siihen tarkoitukseen, mihin nyt puhelimia yleensäkin tarvitaan. Onneksi ne ihmiset, jotka ovat tärkeimpiä, tietävät sen.

Mutta Instagramiin. Olen liian läppäririippuvainen, sillä minua ahdistaa käyttää sovellusta kännykälläni. Vanhan puhelimeni muistin koko oli onneton, eikä sovelluksia pystynyt pitämään kuin yhden (Twitter tässä tapauksessa). Täytyy tunnustaa, että aikamoista opettelua tämä on, vaikka vempele on saman valmistajan kuin aikaisempikin. Instagram on todella yksinkertainen käyttää, ehkä vähän liiankin. Olenko vain tottunut monimutkaisempiin sovelluksiin, enkä siksi ymmärrä yksinkertaisuuden hienoutta? Se mistä pidän on, että kuvia voi muokata ennen niiden julkistamista. Jostain syystä en ole vielä keksinyt kuitenkaan sitä, miten saan kuvan rajattua.

Koska uuteen puhelimeen totutteleminen on vielä kesken, olen kiireinen koulun, työn ja työharjoittelun välillä tasapainoillessani (eikä unohdetaan zumbaa ja koiraa!), en ole ehtinyt etsiä seurattavia. Instagramin ehdotukset minulle ovat olleet lähinnä suomalaisia muusikoita (Robin ja Cheek), Duudsonin poijat ja joitan suomalaisia näyttelijöitä, joita en edes tunne... Etsin itse sen tärkeimmän: Zlatanin. (Tässä vaiheessa se ihminen, joka käski minun liittyä Instagramiin ja jota joskus jopa kuuntelen, päästää hirvittävän röhönaurun.) Toisaalta voisi miettiä, onko siinä mitään järkeä, että seuraan samoja useammassa eri SoMessa? Varsinkin kun esimerkiksi Instagrammiin ladatun kuvan voi samalla jakaa myös Twitterissä ja Facebookissa. Täytynee itse yrittää pitää edelleenkin hajautettua linjaa SoMekanavien suhteen. Nettiselimen kautta toimivassa Instagramissa ei löydy hakutoimintoa, mutta sovelluksessa sellainen on.

Jotta opiskelija herää aamulla aikaisin ja saa itsensä kahdeksaksi venäjän tunnille, täytynee kone laittaa kiinni ja valmistella itsensä unten maille. Kuvat otettu uudella puhelimella: päivän sääpäivitys ja eilisillan hurjat virkkuut.

Lara Instagramissa löytyy tästä linkistä.

P.S. Minun kolme suunnittelemaani postausta ovat edelleen suunnitteluasteella. Pahoittelen edelleenkin, että en ole ehtinyt kirjoittamaan useammin. Siis jos joku höpinöitäni oikeasti lukee. Kiitos ja anteeksi.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis

NO HUPSISTA! Minähän olen tainnut olla kiireisempi kuin luulinkaan, sillä edellinen postaus näyttää olevan marraskuun alusta! Tarkoitukseni oli viime viikonloppuna kirjoittaa täysin toisesta aiheesta, mutta lauantai-illan operaatio multitasking johti viiden päivän tietokoneettomuuten. Lyhyestä virsi kaunis: mitä saadaan kun yhdistetään jännittävä televisio-ohjelma, sukkapuikoit, kaksi lankakerää, kannettava tietokone ja lasillinen viiniä? Ainakin tahmainen näppäimistö. Kudoin tietokoneen äärellä ja katsoin televisiota. Koneen vieressä oli täysi viinilasi. Langat menivät solmuun ja heitin kerät sylistäni toisen toiselle puolen tuolia  - tai niin luulin. Heitinkin toisella kerällä viinilasia, jonka sisältä pyyhkäisi yli/läpi rakkaan kannettavani. Hupsista. Onneksi tahmainen näppäimistö on ainoa muisto tapahtuneesta ja koneeni toimii. (FYI, minulla ei ole tapana juoda viiniä yksikseni kotonani kuin kerran tai kaksi kertaa vuodessa. Alkoholin kuluttujana en ole edes kohtuullinen, niin vähäistä on juomiseni.)

Se, että tietokoneeni joutui pakkolepoon kuivumisen ajaksi, ei ollut ainoa ongelma vempeleriippuvuudesta kärsivälle. Minulla on älypuhelin, jolla pääseen lukemaan uutiset ja surffaamaan netissä. Eihän se sama asia kuitenkaan ole kuin läppärin haliminen? Tuijotin lähes kaksi vuorokautta pöydällä kuivuvaa aarrettani, melkein itkien. Toki voin olla ilman tietokonetta, mutta on eri asia olla kotonansa ilman sitä kuin esimerkiksi olla lomalla ilman vempeleitä. Maanantaina lähdin sisareni luo "lomalle", missä olin sen verran kiireinen, etten ehtinyt haikailla tietokoneeni perään. Mutta kamalaa se oli. Voi sitä riemua, kun eilen saavuin kotiin, sujautin akun koneeseen ja töpselin seinään ja... Fifin (mokkula) akku oli tyhjä ja se vaati jotain salasanaa, josta minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Muutaman ärräpään jälkeen tietokone ja mokkula olivat taas molemmat toimintakunnossa ja niiden omista maailman onnellisin reikäpää.

Jotta elämä ei olisi helppoa, samaan aikaan myös rakkaan lenkkitoverini iPodin akku oli tyhjä, enkä saamattomuuttani ole vieläkään hankkinut laturia, vaan akun lataaminen tapahtuu tietokoneen kautta. Olen niin vanhanaikainen (?), että haluan pitää tietokoneen, puhelimen, kameran ja musiikkisoittimen erossa toisistaan. En myöskään halua pitää puhelinta mukana lenkeillä (lenkki = hyvin reipasta kävelyä koiran kanssa, minä en juokse. Piste.), sillä haluan nauttia lenkkeilystä ilman häiriöitä. Sain ladattua Mussukkani vasta maanantaina sisareni luona ja voi sitä iloa, kun ei tarvinnut kuunella pään sisäistä musiikkia! Hyvästi korvamadot! 

On mielenkiintoista huomata, että en pysty elämään ilman vempeleitä edes muutamaa päivää, mutta pystyin asumaan 3,5 kuukautta kerrostaloasunnossa, jossa ei ollut juoksevaa vettä ja lisäksi viemärit olivat käyttökiellossa. (Se on toinen tarina ja löytyy täältä) Mökillämme ei myöskään ole sähköjä, joten kannettavani ei siellä vieraile. Mutta mökillä on aina jotain muuta tekemistä, ei siellä ole aikaa miettiä sosiaalista mediaa, uutisia, katsomatta jääneitä televisio-ohjelmia ja niin edelleen. Mutta se siitä. Halusin vain jakaa tyhmän pääni sisällön kanssanne. Kunhan saan hieman levähdettä joulun jäljiltä (kaupunkilaistäti ja neljä siskonlasta neljä vuorokautta samassa talossa), pyrin käynnistämään aivotoiminnan uudelleen ja kirjoittamaan suunnittelmissani olleen tekstin.

Oheinen kuva kertonee enemmän minusta kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. Kiitokset nelivuotiaalle siskonpoijalle naamarin ja valomiekan lainasta...

Ammattilaisten leikkikenttä?

Olisikohan se aika palata LinkedIniin, nyt kun sitä on käyttänyt jo jonkin aikaa? Tai no, käyttänyt ja käyttänyt. Alkanut lukuvuosi on ollut todella kiireinen, sillä joku valopää päätti ottaa kolme ylimääräistä kurssia (SAP, venäjä <3 ja ensi syksyn pakkoruotsi) ja lopettaa yhden pakollisen kurssin sen puolivälissä ja siirtyä suorittamaan sitä ensi viikonsta alkaen päiväopintoina. Olen aina ollut sitä mieltä, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Tämä pätee varsinkin itseni kohdalla. SoMe-aktiivisuus on ollut hyvin heikkoa, lähinnä chattailua opiskelukavereiden kanssa Facebookissa. Täytyy myöntää että sosiaalinen aktiivisuuskin on tällä hetkellä tauolla, vetoan koulukiireisiin ja kärttyisyyten, joka johtuu täysin liikunnan puuttesta. Anyways, ensikosketukseni LinkedIniin löytyy täältä.

Mutta siitä LinkedInistä. Minä vain en ymmärrä sitä, mikä johtunee käytön vähäisyydestä. Minua on alkanut ärsyttämään sivuston lähettämät sähköpostit (tunnetko tämän, onnittele tätä uudesta työpaikasta ja niin edelleen). Haluan uskoa siihen, että löydän itse ne henkilöt, joiden kanssa haluan verkostoitua tai jotka haluavat verkostoitua kanssani. Toinen ärsytyksen aihe on, että aina kirjautuessani sisään, sivusto ehdottaa verkostoitumista kaikkien niiden ihmisten kanssa, joille olen koskaan lähettänyt sähköpostia... Välillä tulee mieleen, että minua halutaan väen vängällä yhdistää henkilöiden kanssa, ihan kuin olisin jossakin nettitreffailupalvelussa. Sellaisiin en ole koskaan tutustunut. Mitä tulee niihin henkilöihin, joiden kanssa olen jo verkostoitunut... mistä minä tiedän, millainen työntekijä esimerkiksi paras ystäväni on, sillä en ole koskaan työskennellyt hänen kanssaan!

Amerikkalainen kulttuuri, varsinkin yritysmaailmassa, on hyvin erilainen kuin se, mihin me jäykät suomalaiset olemme tottuneet. Tämä näkyy myös LinkedInissä itsessään. Toistaiseksi negatiivinen suhtautumiseni kyseiseen palveluun saattaa johtua juurikin tästä erosta. Toinen syy on se, että haluan pitää henkilökohtaisen minäni ja työminäni erillään toisistaan. Ne ovat täysin erillä toisistaan myös oikeassa elämässä. Löydän palvelusta myös jotain positiivista! Etusivulta löytyy mielenkiintoisia artikkeleita... sieltä löytyy myös verkostoitumisehdotuksia ja tietoa muiden verkostoitumisesta. En ole vielä etsinyt aktiivisesti töitä, sillä opiskelu pitää minut liian kiireisenä vuoden loppuun saakka. Ehdin siis rauhassa "aktivoitua" työnhakuun ja miettiä, miten käyttää LinkedIniä siinä hyödykseni. Täytyy myös harjoitella hieman itsensä SoMe-brändäystä, sillä jostakin syystä nämä minun kirjoitukseni tuuppaavat olemaan negatiivista kritiikkiä. Osaan minä olla myös positiivinen! Ensi viikosta alkaen olen, sillä on tarkoitus viimeinkin hankkia uusi jumppakortti ja kurittaa kroppaani vähintään kaksi kertaa viikossa ryhmäliikuntatunneilla!

Mutta summa summarum: tämän hetkinen mielikuvani LinkedInistä on, että se on ammattilaisten leikkikenttä, jossa jokainen pyrkii tekemään itsestään toisia käyttäjiä halutumman. Sitä myös palvelu itse tukee muun muassa mainostamalla, että ne jotka tekevät niin-ja-näin, saavat niin-ja-näin paljon enemmän katsojia profiileilleen. Mutta minä en luovuta sen suhteen!

Hyvien asioiden puolesta huonoja asioita vastaan

Minun piti kirjoittaa tämä postaus jo viikko sitten lauantaina, mutta maailman tärkein syy esti: päivä viisivuotiaan siskontyttöni kanssa, jonka varastin vanhempieni luota (...jonne ikään kuin eksyin päivälenkillä pyykkikassini kanssa). Kyseinen päivä oli kansainvälinen tyttöjen päivä, joten tämän postauksen aihe on SoMen käyttö hyvään, esimerkiksi tietoon tyttöjen päivästä. Miksi? Koska olen tyttö, korkeakoulutettu sellainen. Olen syntynyt maahan, jossa naisilla on oikeuksia ja mahdollisuuksia, lupa käydä koulua. 

Voisin kirjoittaa siitä, miksi tyttöjen ja naisten esiinnostaminen on mielestäni tärkeää ja miksi naisten on tärkeää kouluttautua, mutta koska tämä blogi käsittelee ensisijaisesti sosiaalista mediaa eikä henkilökohtaisia mielipiteitäni ja uskomuksiani, keskityn sosiaalisen median hyödyntämiseen voittoatavoittelemattomien (eli non-profit) organisaatioden toiminnassa. Jos minulla on huomenna aikaa ja virtaa, kirjoitan henkilökohtaisista mielipiteistäni ja uskomuksistani liittyen asiaan - sinne toiseen blogiin, minne ne kuuluvat. Koska nonprofit organisaatioden kirjo on laaja (kunnallispalveluista hyväntekeväisyyten ja urheiluseuratoiminnasta taidesäätiöihin), keskityn lähinnä kehitysyhteistyöhön tai miksi sitä kukainenkin tahtoo kutsua.

Myös nonprofit-organisaatiot tarvitsevaa rahaa, sillä ne usein toimivat pitkälti vapaaehtoisvoimin ja esimerkiksi julkisen avustuksen avulla ja/tai lahjoitusvaroin. Ja saadakseen rahaa niin itse toimintaansa kuin toimintansa kohteille, niiden on tehtävä toimintansa ja ajamiaan asioita sekä arvojaan tunnetuksi. Mikä tahansa keino ei siihen kuitenkaan käy, sillä toiminnan on oltava eettistä, laillista ja hyvien tapojen mukaista. Miksi kukaan hyvä ihminen antaisi rahojaan pahaan toimintaan? Toiminnan on oltava myös läpinäkyvää, yhteistyötahojen on oltava sellaisia, että muut sidosryhmät ja niin edelleen katsovan toiminnan olevan tarkoituksen mukaista. Jotta toiminta, ajetut asiat ja arvot saisivat tunnettuutta, niitä täytyy mainostaa. Mainostaminen taas syö organisaation ennestään niukkoja rahavaroja. Mainonta saatetaan nähdä myös negatiivisena ilmiönä muun muassa sen kaupallisuuden vuoksi, sekä koska sen katsotaan synnyttävän turhaa kilpailua, näin esimerkkeinä.

Sosiaalinen media on äärimmäisen hyvä keino tehdä omaa toimintaansa tunnetuksi tai lisätä sitä, sillä se tavoittaa yhdellä "enterin" painalluksella ihmiset ympäri maailmaa. Niin hyvässä kuin pahassa. Toki siinä, mitä sosiaalisessa mediassa julkaisee täytyy olla äärimmäisen tarkkana, varsinkin jos on kyse paljon keskustelua aiheuttavista asioista. Sosiaalisen median käytölle on hyvä luoda pelisäännöt, vilkaise vaikka asiaan liittyvää postaustani. Myös uusien kampanjoiden lanseeraaminen tavoittaa suuremman yleisön, kuin "vanhanaikaiset" mediat tekisivät. Sosiaalinen media on myös interaktiivista eli me käyttäjät emme vain ota vastaan tietoa, vaan myös luomme sitä sekä jaamme sitä eteenpäin. Näin myös kynnys osallistua toimintaan madaltuu. Lisäksi toimintaan voi osallistua myös nuoria, koska sosiaalinen media on heille jokapäiväistä aktiivisuutta. Asia jota emme usein huomioi on, että käyttäessämme sosiaalista mediaa esimerkiksi päivittäiseen viestimiseen ystävien kanssa, saatamme huomaamattamme törmätä tietoon, jota emme ilman sosiaalista mediaa etsisi!

Moni nonprofit organisaatio toimii aktiivisena niin Facebookissa kuin Twitterissä, luultavasti myös muissa sosiaalisen median kanavissa, mutta nämä kaksi ovat ne, joita itse käytän. Esimerkiksi Amnesty International, Yhdistyneet Kansakunnat ja Plan ovat aktiivisia, viimeksi mainitun paikallisjärjestöt (maakohtaiset) ovat myös SoMessa omina yksikköinään. Olen myös katsonut kampanjavideoita (muun muassa Planin "It's a Girl Thing" ja YK:n #HeForShe videot kannattaa käydä kurkkaamassa) YouTubesta. Twitterissä hashtag, eli suomalaisittain RISUAITA, on äärimmäisen kätevä ja nopea tapa löytää tietoa jostain itseä kiinnostavasta asiasta, osallistua keskusteluun, osoittaa tukeaan tai tuoda oma mielipiteensä ilmi. Yhtenä esimerkkinä myös Plan Norge, joka käytti todella äärimmäistä keinoa lapsiavioliittoja vastaan perustamalla blogin, jota kirjoitti 12-vuotias norjalaistyttö, joka oli menossa naimisiin 37-vuotiaan miehen kanssa. Vaikka kyseessä oli kuviteellinen tilanne, voimme jokainen miettiä tahollamme, monenko tytön todellisuutta se on. Mielenkiintoista, miten he käyttivät nuorten suosimaa kanavaa, sosiaalinen media ja blogi, kertomaan noin rankasta asiasta. Tempaus sai kuitenkin paljon huomiota, myös Norjan ulkopuolella, minkä voisi katsoa tarkoittavan sitä, että kampanja onnistui.

Olemme kärkkäitä puolustamaan meille kuuluvia oikeuksia, kun ne koskevat meitä itseämme, vapauksiamme ja oikeuksiamme, kuten #viskigate on osoittanut. Onneksi maailmasta löytyy myös heitä, jotka ovat valmiita tekemään sen myös tuntemattomien ja kenties mielestämme mitättömien ihmisten puolesta ja hyväksi.

Linkkejä:
Suomen UN Women
#HeForShe
Plan Suomi
Plan International (#bcIamGirl)

P.S. Kaikki non-profit organisaatioihin yleisesti liittyvä tieto löytyy pääni sisältä ja on alunperin lähtöisin teoksesta "Nonprofit-organisaatioiden markkinointi" (Pirjo Vuokko. Sanoma Pro Oy, 2010). Sosiaaliseen mediaan liittyvä löpinä on täysin peräisin yhdestä aivosolustani. Postauksen otsikko ei ole omakeksimäni, vaan kunnia kuuluu jollekkin muulle. Kiitos hänelle, jos tähän blogiin eksyy.

Laran pimeä puoli

Oikeassa elämässä olen neljän alle kouluikäisen lapsen ainoa täti, yhden teinipojan kummitäti ja hänen pikkusiskojensa haltiakummitäti sekä täti myös parhaan ystäväni lapsille ja kaikille muillekin tätiä tarvitseville. Siitä nimi Auntie Lara, ei siis pelkästään iästäni... Päätin jo kummipoikani ollessa pieni, että tämä täti ei osta lapsille lahjoiksi leluja, koska niitä on heillä muutenkin jo paljon. Tähän asti olen ostellut kirjoja ja vaatteita, kunnes elokuussa keksin viedä virkkuuksiani Monstereille (sisareni lapset) näytille. Nuorimmainen, juuri kaksi vuotta täyttänyt pikkuneiti, tunki ensimmäisenä virkkaamani korit päähänsä. Kivoja hattuja kun olivat. Kaksi vanhempaa tyttöstä ihastelivat laukkua, poikaa ei niinkään kiinnostanut, kunnes kaivoin "testipöllön" esiin. Viime syksynä innostuin virkkaamaan kaikille pöllöheijastimia äidiltä varastamistani jämälangoista, jotka ristin Ugleiksi tai Pölöiksi, ne kun vain olivat niin rumia. Jouluna ne löytyivät joulukuusesta... ja Monsterit tykkäsivät niistä. Miksi pöllöjä? ...mutta nehän ovat niin suloisia ja sitä paitsi viittomamerkkini tulee "pöllöstä" (hieman itserakkautta mukana?).

Mutta asiaan. Etsiessäni virkkuuohjeita netistä, törmäsin Prinsessajuttu-blogiin ja rakastuin. Miten joku osaakin virkata kaikkea niin kaunista, kuin bloginpitäjä tekee? Minä kyllä osaan virkata ja jälki on hyvää, mutta se käytännön toteutus on yleensä suhteellisen kamalaa. En ole yhtään taiteellinen ihminen, mutta ainakin yritän parhaani. Prinsessajutun Mira on suunnitellut maailman ihanimman virkatun pöllön ja minun onnekseni julkaissut siitä myös ohjeen! Ennen pöllöjä olen käyttänyt hyväkseni hänen kauttausliinojen, viirinauhan sekä tähtien ohjeita. Kannattaa käydä kurkkaamassa blogiin, jos käsityöt kiinnostavat! Viime syksynä pistin pöllöt mieleeni, mutta vasta nyt syntymäpäivälahjoja miettiessä päätin kipittää lankakauppaan ja tekaista Monstereilleni jotain itse. Kohta viisivuotias prinsessa oli sitä paitsi sitä mieltä, että mielummin jotain tädin valmistamaa kuin kaupasta ostettua! Sisarenlasten pöllöt valmistuivat reilussa viikossa ja päätin myös tehdä kolme lisää (työnalla) joululahjoiksi.

Monsterit saavat siis pöllöjen lisäksi kukkanauhat (kukan ohje jostakin, idean sain Helsingin reissulta bestikseltäni) tai viirinauhan. Myös kortit ovat itsetehtyjä, mutta tädin puutteellinen piirrustustaito (rajoittuu tikku-ukkoihin) ajoi käyttämään VÄRITYSKUVIA \o/ Valitettavasti ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat ovat huomenna ja itse en niihin töiden vuoksi pääse, joten palautetta pöllöistäni ei ole vielä saatavilla. Näytin keskeneräisistää pöllöistä tosin kuvaa meidän vauva-Monsterille, joka totesi heti "pöllöjä", joten ainakin oikeilla jäljillä ollaan! Kunhan joululahjat ovat valmiit, tämä täti opettelee kutomaan villasukat. Yläastella kudotut eivät näyttäneet edes villasukilta, saatika toinen yritys lukioaikaan. Sillä kertaa ne eivät edes valmistuneet. Täytyisi ehkä pysyä kyökin puolella, sillä tältä tädiltä onnistuu ruisleipä itsetehdystä juuresta paremmin kuin sukkapuikkojen heilutus...

Mutta paluu normaaliin elämään! Seuraavana vuorossa arvopaperimarkkinoiden ja sisäpiirikauppojen ihmeellinen maailma! Vähemmästäkin tuntee itsensä hulluksi.

Itsetuho käynnistetty

Päivän sana on brändäys. Itsensä brändäys. Itsensä brändäys työmarkkinoille -SoMessa. Mutta miten brändätä itsensä, kun aina on toitotettu sitä, ettei itseään saa korostaa? Idea tähän lähti muutamasta löytämästäni uutisesta (linkit postauksen lopussa), meneillään olevasta "Työyhteisöosaamisen"-kurssista sekä tänään käymässäni rekrytointitapahtumassa. 

SoMessa pitäisi olla aito, mutta samalla SoMessa on vaikeaa olla aito. Milloin olemme aitoja? Silloin, kun suljemme kotioven ja vaihdamme työ/kouluroolin kotirooliin? Silloin, kun keskustelemme ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet meidät jo vuosi? Sosiaalisen median ongelma on se, mitä haluamme muiden saavan tietää itsestämme. Oma Facebook-profiilini on hyvin suojattu, eikä suurin osa päivityksistäni edes kerro millainen oikeasti olen. En edes tiedä, kuinka moni ystävistäni edes tietää, mitä opiskelen tai teen työkseni. Olen edelleenkin sitä mieltä, että jos joku haluaa tietää mitä minulle kuuluu, se selviää vanhanaikaisia keinoja käyttämällä: kysymällä. 

Pitäisikö minun siis luoda itselleni uudet profiilit Bloggeriin, Facebookiin ja Twitteriin, Viralliset-Larat, jotta voisin brändätä itseni SoMessa? Facebook-Lara on maailman ihanin täti, joka värkkäilee kaikkea kivaa. Samalla hän on tyytymätön opiskelija tai yhteiskunnallisesti valveutunut kansalainen. Twitter-Elora taas yrittää olla hauska, mutta usein epäonnistuu siinä. Hän on usein myös fanaattinen jalkapallohuligaani. Auntie-Lara on toisessa blogissaan SoMe-seikkailija, toisessa kärttyinen vanhapiikatäti, kolmannessa (yhteisblogi) opiskelija. LinkedIn profiilini taas voi vaikuttaa liiankin siistiltä, kliiniseltä. Millaisen kuvan te, hyvät lukijat saatte minusta tämän perusteella? Olenko mielestänne jakaantunut persoonallisuus?

Joudumme "Työyhteisöosaamisen"-kurssille tekemään palautettavia tehtäviä, jotka ovat pohjustusta taitopohjaiselle ansioluettelolle. Tavallaan siis brändäämään itsensä, ei kuitenkaan SoMessa. Kirjoittelin tämän päiväistä rekrytointitapahtumaa varten ansioluetteloani uusiksi ja käytin siinä hyväksi kahta ensimmäistä jo tekemääni tehtävää. On yllättävän vaikeaa kehua itseään, kuten moni meistä tietää. Ensin täytyy miettiä, mitä asioita painottaa ja miten. Kerronko olevan Venäjään ja Itä-Eurooppaan erikoistunut filosofian maisteri historiasta ja opiskelevani taloushallintoa, työskennelleeni logistiikan parissa vuosia vai mistä? Korostanko nopeaa oppimiskykyä, korkeaa työmoraaliani, sosiaalisuuttani vai mitä? Painotanko sitä, että olen kiinnostunut jostakin vai sitä, mikä on koulutukseni ja työkokemukseni? Ongelma lienee siinä, miten kehua itseään, ei siinä mitä kertoo.

Ja tässä vielä linkit:
Miksi brändätä itsensä somessa
Kuusi tapaa parantaa ammatillista mainettasi verkosssa
Tutkimus: Somessa on vaikea olla aito

Voihan viha!

Täytyy vielä palata muutamalla sanalla edelliseen postaukseen. On mielenkiintoista, kuinka yhden ihmisen hyvä teko sai niin monet liikkeelle #kutsumua meemin kautta. Koulukiusaaminen on vakava asia, joka voi pilata monen kiusatun JA kiusaajan elämän. Se voi johtaa itsemurhaan tai johonkin pahempaan, kuten kouluammuskeluun. Itseäni ei koskaan häiritsevästi (?) kiusattu tai ainakaan en koe olleeni koulukiusattu, vaan yksittäiset vihapäissään tai ilkeyksissään lausutut sanat, totuudet, vaikuttivat eniten. Kun asiaa tarpeeksi toistetaan, alkaa epäilemään itseään ja omaa ajattelukykyään. Toki jokainen ihminen kokee ja käsittää asiat muista poikkeavalla tavalla. Mikä toiselle on kiusaamista, on toiselle vain päänauontaa ja vitsinheittoa. Koulukiusaamiseen on kuitenkin aina puututtava, seuraukset ymmärrettävä ja syntyminen estettävä.

Tällä kertaa aiheenani on kuitenkin viha sosiaalisessa mediassa. Tämä liittyy edelliseen siten, että koulukiusaamisen olemme valmiit tuomitsemaan ja haluamme, että siihen puututaan. Viha taas näyttää tänä päivänä olevan sallittua. Vihapuhe tarkoittaa ilmaisua, jonka avulla suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa levitetään, yllyttetään, edistetään tai oikeutetaan. Pahimmillaan kyse on rikoksesta ihmisyyttä vastaan, josta kaikille tutuin esimerkki lienee antisemitismi eli juutalaisviha, sekä mitä siitä seurasi. Lievempinä muotoina kunnianloukkaus ja laiton uhkaus. Oikeusvaltioissa on lait, joita kansalaisten on noudatettava. Niiden tarkoitus on turvata meidät, elämämme ja yhteiskuntamme. Ilman lakeja jokainen voisi tehdä mitä haluaa ja tällöin kyseessä olisi anarkia. (Läntiset) oikeusvaltiot eivät ole mielivaltaisia, vaan perustuvat demokratiaan, jossa jokaisella äänioikeutetulla on sananvaltaa yhteisiin asioihin (äänestäminen ei ole ainoa keino vaikuttaa poliittisesti). Jos oikeuttansa ei käytä, antaa muille vapauden päättää itsensä puolesta. Jokainen voi itse vaikuttaa siihen, millaista tulevaisuutta rakennamme.

Sosiaalinen media mahdollistaa anonyymin tai nimimerkin takana tapahtuvan kommentoinnin. Herjaamisesta, nimittelystä, kunnianloukkauksesta, uhkailusta ja vihasta on tullut osa jokapäiväistä kommunikointia. On helppo tuomita poliitikot ja muut päättäjät sekä kutsua heitä vähemmän mairittelevilla nimillä. On myös helppoa kommentoida ikäviä ja pahoja tapahtumia ja leimata niiden oletetut tekijät. Edelleenkin se, miten asiaan suhtaudut tai miten sitä kommentoit, kertoo sinusta eikä siitä mitä asiaa suhtautuminen tai kommentointi koskee. Tietoa on helppo jakaa, esimerkkinä erilaiset etsintäkuulutukset rikoksentekijöistä Facebookissa. Mutta mistä tiedämme että kyseessä on juuri se asia, mitä tila väittää olevansa? Voimmeko olla varmoja, että etsintäkuulutettu henkilö on tehnyt asian, josta hänet halutaan tilille? Lakia ei voi ottaa omiin käsiinsä, sitä varten on alan ammattilaiset. Kannattaa miettiä hetki, ennen kuin kirjoittaa omia tunteitaan kuumentavasta asiasta. 

Sananvapauden halutaan koskevan kaikkea, mutta milloin ylitetään raja? Miten voimme tuomita kiusaamisen, joka kohdistuu pääasiassa lapsiin ja nuoriin, mutta samalla hyväksyä jonkin ryhmän tai yksilön julkisen mollaamisen? Kysymys on myös siitä, miten voimme opettaa suvaitsevaisuutta ja kohteliaisuutta toivoen, että tulevaisuudessa ei ketään kiusattaisi, kun vihapuheet rehottavat toisaalla? Onko oikein, että johonkin ryhmään kuuluvan henkilön toimiessa ei-toivotulla tavalla, koko ryhmä leimataan? Onko oikein, että ryhmän jäseniä uhkaillaan tämän yhden teon vuoksi? Onko oikein, että ryhmän tukijoita uhkaillaan ja leimataan? Kenellä meistä on oikeus toimia yhtäaikaa syyttäjänä, tuomarina ja pyövelinä? Vihapuhe leviää sosiaalisessa mediassa nopeammin kuin perinteisen viidakkorummun avulla. Tieto on hetkessä kaikkien ulottuvilla. Millaista tuhoa väärä epäily on ensimmäisen "enterin" painalluksen jälkeen saanut aikaan? Antaako anonymiteetti oikeuden kirjoittaa mitä tahtoo, kenestä tahtoo ja miten tahtoo? Vai antaako anonymiteetti rohkeuden tehdä näin? Voiko omia mielipiteitään ilmaista miten tahtoo? Kenellä on tähän oikeus?

Tässä meille kaikille hieman ajateltavaa. Ensimmäinen synnitön on hyvä ja heittää kiven.

P.S. Keräsin muutamia mielenkiintoisia linkkejä asiasta. Suosittelen. Lisäksi tässä postauksessani on linkit henkilötietolakiin ja sähköisen viestinnän tietosuojalakiin

YLE:n uutissivustolla asiasta

Helsingin Sanomien kirjoituksia liittyen vihapuheeseen

Poliisin sivuilla viharikoksesta

Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, jonka myös Suomi on ratifioinut

"Rikos ihmisyyttä vastaan" määritelmä LAKI24.fi-sivustolla

Suomen rikoslaki, 11 luku 3-4§: Rikos ihmisyyttä vastaan ja törkeä rikos ihmisyyttä vastaan

Blogipostaus blogipostauksesta

Olen lukutoukka, ollut siitä asti kun opin lukemaan. Sitä ennen orjuutin vanhempani ja mummoni lukemaan minulle. Rakkain harrastukseni kouluaikoina oli kantaa loman alussa repullinen kirjoja kirjastosta ja toistaa tämä kuukausittain. Lukunopeudesta kertonee se, että luin "a Song of Ice and Fire"-sarjan kirjat viikossa, englanniksi. Siis kaikki seitsemän kirjaa vei yhteensä viikon. Stephen Kingin "Musta Torni"-sarjan kolme ensimmäistä osaa, suomeksi tosin, vei 24 tuntia. Älkää innostuko, en lue vuorokauden ympäri, saati pelkkää fantasiaa. Kirjahyllystäni löytyy toistasataa opusta, niin historiaa ja muuta yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, fantasiaa kuin maailmankirjallisuuden klassikoitakin. Tämän postauksen aiheena on se, millainen minun mielestäni on lukijaystävällinen blogikirjoitus, sellainen jota on mukava lukea. Kyse ei siis ole siitä, että olisin itse kirjoittajana lukijaystävällinen. Tuskin.

Aloitetaan ulkoisista sekoista. …minulla on pakkomielle reunojen tasaukseen, kiitos viiden yliopistossa viettämäni vuoden. Kirjoitus näyttää tällöin myös siistimmältä (pakkoneuroosi iski jälleen?). Itse olen kokenut Bloggerissa ongelmalliseksi muotoiluasetukset, sillä kirjoitan tekstin yleensä valmiiksi tekstinkäsittelyohjelmalla ja siirrän Bloggeriin. Ensimmäisenä joudun poistamaan muotoilut, korjaamaan rivivälit ja tasaaman reunat. Tämä ei aina onnistu ensimmäisellä yrittämällä, sillä Bloggerilla on jotain allekirjoittaneen pakkomiellettä vastaan. Syy siihen, että kirjoitan tekstinkäsittelyohjelmalla, on tekstin pituus. Mielestäni blogipostaukselle sopiva mitta on 1–1,5 sivua. Tällöin sen jaksaa lukea. Jos pituutta alkaa olla yli kaksi sivua, keskittyminen herpaantuu. Blogin ulkoasu on yleensä se, joka saa lukijan ensimmäisen huomion, siihen kannattaa siis panostaa.

Kirjoittaja ei saa aliarvioida lukijaansa tai käyttää kieltä, jota tavoiteltu kohderyhmä ei ymmärrä. Lukijaystävällisyys ei tarkoita sitä, että pitäisi kirjoittaa kuin vastaanottaja olisi tyhmä. Lukijoiden aliarvioiminen kertoo enemmän kirjoittajasta itsestään: joko tämä on ylimielinen tai luule olevansa fiksu ja filmaattinen. Molempi pahempi. On myös turha viljellä sivistyssanoja tai käyttää ammattislangia, jos niille ei ole tarvetta. Itse yritän käyttää vieraskielisistä sanoista johdettujen suomenkielisiä versioita… Yritän, oikeasti! Rakastan ”irrelevanttia informaatiota”. Suomeksi tämä olisi ”merkityksetön tieto”, tai muuta vastaavaa, mutta voimme jokainen miettiä kumpi kuulostaa paremmalta. Rakastan myös merkityksetöntä tietoa itseään ja joudun käyttämään paljon aikaa ja vaivaa siihen, että kirjoitukseni pysyy raiteillaan. Kirjoittajan täytyy kirjoittaa itse asiasta, ei sen vierestä tai sinne päin. Kirjoituksen pitää olla selkeää ja helposti luettavissa. 

Kirjoittaminen on taitolaji. Jotkut vain osaavat sen ja saavat tylsän asian kuulostamaan äärimmäisen mielenkiintoiselta tietyn mitan rajoissa. Itselläni tätä taitoa ei ole, mitä tulee julkiseen kirjoittamiseen. Henkilökohtainen päiväkirjani taas on täysin erilaista tekstiä, filosofista pohdintaa, kuten myös DayScare pyrkii olemaan. Ongelma on siinä, että päiväkirjaan voi kirjoittaa sensuroimattoman version asioista ja yleensä tuoreeltaan, kun taas blogiin joutuu viilaamaan ja höyläämään sekä miettimään miten ilmaista asiat ilman, että tulee leimatuksi. Minulla on paljon hyviä ideoita päässäni ja vielä useampi yhtä aikaa, joten on todella vaikeaa saada aikaan hyvä teksti vieraalla kielellä. Päästessäni viimein koneen ääreen, olen unohtanut puolet hyvästä ideasta ja lopputulos on lattea, pakonomaisesti kirjoitettu räpellys.

Tämä on minun henkilökohtainen mielipiteeni, jonka muodostin yhdessä aivosolussani. Tässä ja tässä linkkejä blogipostauksiin blogipostauksista ja tässä löytämäni wikiaines.

Laran tulevat seikkailut SoMe-maailmassa

Tämä on kesäkurssin viimeinen kirjoitus, oppimistehtävä 4 d) eli "Pohdi blogissasi, miten jatkossa voisit hyödyntää sosiaalista mediaa tehtävissäsi --- Voit esimerkiksi miettiä ja arvioida sitä, miten opintojakson yhteydessä rakentamanne toteutuksen toimivuutta voisi jatkossa kehittää tai millä uudella tavalla voisit hyödyntää erilaisia sosiaalisen median palveluita jatkossa. Mikäli koet sosiaalisen median käyttöön liittyvän omassa työssäsi selkeitä rajoitteita, voit tehdä loppuarviointiasi myös näiden rajoitteiden näkökulmasta."

Opiskeluun liittyvissä ryhmätöissä aion edelleenkin hyödyntää AC:ta, kuten olen sitä tähän mennessäkin hyödyntänyt. Se on osoittautunut kallisarvoiseksi yhteydenpitovälineeksi. GoogleDrive on käytännössä hyvä, mutta haluan edelleenkin pitää tuotokseni itselläni, oli sitten kyse ryhmätöistä tai yksilötöistä. Olisi mukava kuitenkin kokeilla miten se muiden ryhmätöiden kohdalla toimii. Facebook toimii hyvänä apuvälineenä meidän opiskeluryhmällemme, joten sitä seuraan jatkossakin. Aion säilyttää LinkedIn-profiilini (tulossa myös kirjoitusta aiheesta tähän blogiin, kunhan ehdin paneutua asiaan) ja muokata sitä hieman. Kyseessä on kuitenkin hyvä väline ammatilliseen verkostoitumiseen ja työnhakuun, joten sitä ei kannata hylätä.

Ryhmämme tuotosta, "Valmiina verkko-opintoihin"-blogia olisi mielenkiintoista jatkaa myös tulevaisuudessa. Opiskelijoiden omakohtaiset kokemukset monimuoto-opiskelusta voivat auttaa enemmän kuin jonkun IT-tuen henkilöstöön kuuluvan tekemät ohjeet. Usein alojensa ammattilaiset eivät huomioi sitä, että käyttöohjeiden kohderyhmä ei välttämättä puhu samaa "kieltä" kuin sen tekijät. Ideaalitilanteessa opiskelijat itse kertoisivat, mistä haluaisivat lisätietoa tai omakohtaista kokemusta. Aion jatkaa myös tämän blogin parissa myös tulevaisuudessa, samoilla aiheilla (SoMe, Internet, sovellukset, vempeleet ja ohjelmat) sekä pitää kielen suomena. Mielessäni on jo muutama aihe, josta syyhyttäisi kirjoittaa. Toivottavasti jotakuta edelleenkin kiinnostaa myös lukea kirjoituksiani. DayScarella on edelleenkin sama olemassaolon syy, kuin tähänkin mennessä ja se saa jatkaa sellaisenaan.

Tulevaa työtäni on tällä hetkellä mahdotonta tietää, mutta toivon, että tästä kurssista ja blogista on hyötyä myös tulevaisuudessa. Jingin/Camtasian kaltaista työpöydänkuvausohjelmaa olisin tarvinnut entisessä työssäni jo vuonna 1999, kun tein omista töistäni SAP/R3-järjestelmällä selkokieliset vaihe-vaiheelta-käyttöohjeet lomittajilleni. Kuvaruutukopioiden paperitulosteet, joihon kirjoitin mustekynällä ja merkkailin huomiokynällä ajoivat kyllä asiansa, mutta... olisihan se ollut hienoa kuvata kerralla koko toiminto! Jos tulevaisuudessa tarvin kyseisen kaltaista ohjelmaa, olen kokeillut jo kahta! Nykyinen työni (kotitonttuilu/maijappoppastelu) ei sovellu sosiaalisen median maailmaan (lue: minulla ei ole työkavereita, yksin on hankalaa olla sosiaalinen).

Kaiken kaikkiaan opin paljon ja kiinnostuin tutustumaan uusiin sovelluksiin ja niin edelleen, mitä aion tehdä myös jatkossa.

Herneitä nenässä

Samalla, kun mustikkapiirakka paistuu uunissa, on hyvä tutkiskella sosiaalista mediaa. Jo muinaiset roomalaiset… Tässä tapauksessa kaikki tiet vievät Roomaan, sillä sinne on jäljitettävissä myös tietosanakirjojen historia. Tällä kertaan haluaisin hieman avata suhdettani Wikipediaan.

Wikipedia on, sitä itseään lainaten, ”Internetissä julkaistava ilmainen vapaan sisällön tietosanakirja, joka perustuu wiki-tekniikkaan”. Ajatuksena loistava, käytännössä… Niinpä niin. Kenen tahansa voidessa muokata mitä tahansa artikkelia, syntyy ongelmia. Ensimmäinen on käytettävien lähteiden luotettavuus tai lähdeviitteiden puuttuminen. Vaikka asia olisi yleistietoa, täytyvät lähteet merkitä. Koska kuka tahansa voi muokata artikkeleita, sinne voidaan kirjoittaa mitä tahansa. Tämä syö hyvän idean luotettavuutta. Usein ongelmana on myös se, että teksti on käännetty suoraan englannista ja kääntäessä on sattunut VIRHE. Tästä pääsenkin lempiaiheeseeni, siihen miksi vihaan Wikipediaa.

Kaikki sai alkunsa vuosia sitten Mendelin herneistä. Jokainen koulun biologian tunneilla hereillä ollut tietää herra Mendelin tehneen kokeita herneillä. Henkilö, joka aikoinaan oli kääntänyt tekstin, taas ei tätä tiennyt. Herne on englanniksi pea, papu taas bean. Kääntäjällä oli mennyt pavut ja herneet sekaisin, lieneekö syy puutteellisessa kielitaidossa vai biologian tuntemuksessa. Itse vedin tästä herneen nenään. Päätin muuttaa joka ikisen käännösvirheen kyseisestä tekstistä. Se osoittautui yllättävän hankalaksi, sillä herneitä/papuja vilisi tekstissä… Nykyään tekstissä ei ole herneitä, mutta lähdeviitteet puuttuvat. Toki kyseessä on yleistietoon kuuluvaa tietoa, mutta kyseen ollessa vapaasti muokattavasta artikkelista, olisi hyvä voida johtaa tieto oman alansa auktoriteetin tekstiin.

Jokainen lähde vaatii kritiikin. Lähdekritiikissä minun pitäisi olla mestari, sillä sitä taottiin päähän koko yliopisto-opiskelujen ajan. Mitä varten lähde on syntynyt ja mikä oli sen perimmäinen tarkoitus. Kaikki ihmistoiminta on sidoksissa omaan aikaansa, myös Wikipedia. Tämä tarkoittaa sitä, että lähde on riisuttava kaikesta siitä maineesta, minkä se on aikojen saatossa kerännyt ja nähtävä oman aikansa (ja paikkansa) tuotteena. Oli kyse elämäkerrasta, politiikan opuksesta tai historiankirjoituksesta, se aika, jona kyseinen teos on kirjoitettu määrittää sisältöä. Ihmistoiminta ei voi koskaan olla täysin objektiivista. Tiede on usein tulkintaa jostain, ei absoluuttista totuutta. On eri asia tutkia solua laboratoriossa, käyttää matemaattisia kaavoja tai kirjoittaa historiaa. Tapahtumia ei voi todentaa tai rekonstruoida jälkikäteen, sillä niistä on niin monta tulkintaa kuin on kertojaa.

Miten sitten itse käytän vihaamaani Wikipedia? Minä en käytä sitä akateemisen tutkimuksen lähteenä. Graduani kirjoittaessa Wikipedia osoittautui kuitenkin kallisarvoiseksi jäljityslaitteeksi sekä kääntäjäksi. Jouduin työtäni varten etsimään maantieteellisille paikoille suomenkielisiä nimiä. Tämä ei ollut helppoa, sillä kyseisestä paikasta ei välttämättä ollut suomeksi tietoa Wikipediassa. Ensimmäisen jouduin selvittämään paikan omankielisen nimen ja etsimään erikielisistä artikkeleista tietoa. Venäjäksi kirjoitetuista oli suurin apu, sillä moni etsimäni paikka sijaitsi tutkimanani aikakautena keisarillisen Venäjän rajojen sisäpuolella ja venäjänkielisistä artikkeleista löytyi usein myös suomenkielinen vastine paikannimelle. Toinen apu Wikipediasta oli, kun jouduin etsimään tietoa jostakin henkilöstä. En siis etsinyt tietoa siksi, että olisin tarvinnut sitä graduuni vaan selventääkseni asioita itselleni. Kätevää, eikö totta? Toki jätin Wikipedian ulos gradustani. Täysin.

Wikipedia on hyvä ”lähde” silloin, kun tarvitsee tietoa jostain pikaisesti. Mutta sen käyttö tieteellisiin tarkoituksiin on poissuljettu.

Verkkokokousympäristö Adobe Connect

Tämän viikon aiheena ryhmällämme oli Adobe Connect, tuttavallisimmin AC. Se on opiskelujemme tärkein työväline, sillä tutkintomme toteutetaan verkko- ja lähiopetuksen yhdistelmänä, toisin sanoen monimuoto-opiskeluna. Ensimmäinen opiskeluvuosi alkaa olla lopuillaan ja AC on tullut hyvinkin tutuksi. Olen käyttänyt sitä oppituntien seuraamisen lisäksi ryhmätyöskentelyssä (ja luultavasti jo maininnutkin asiasta, teen sen myös tässä). Tästäkin aiheesta (AC) löytyy lisää ”Valmiina verkko-opintoihin!” –blogista sekä muiden ryhmäläisten henkilökohtaisista blogeista. Tai ainakin pian löytyy. Itselläni tuli kiire päästä postaamaan tätä, sillä tädin velvollisuudet kutsuvat ja pitävät minut hyvin kiireisinä seuraavan vuorokauden ajan.

Tähän mennessä ongelmallista on ollut se, etteivät kaikki opiskelijat osaa käyttää mikrofonia (laittaa sitä toimintakuntoon ja päälle) ja kaikki opettajat eivät osaa käyttää koko ohjelmaa. Oppituntien alussa saattaa turhaan värkkäämiseen kulua liikaa aikaa, kuten myös kesken oppitunnin (esimerkiksi jos opettaja vaihtaa tiedostoa tai jakaa meidät ryhmiin). Kaikki tämä olisi vältettävissä sillä, että opettajat suunnittelisivat tunnit tarkemmin ja että heidät opastettaisiin paremmin. Opiskelijat tulisi myös perehdyttää paremmin. Tietotekniset taidot ovat hyvin vaihtelevia, samoin asioiden omaksumisen nopeus. Itselläni ei ole ongelmia omaksua uusia ohjelmia tai muita vastaavia, jos saan niihin rauhassa itse ensin perehtyä. 

Tutkinnon opiskeleminen verkossa on haastavaa. Opiskelutovereita tapaa vain joka toinen viikko. Lisäksi meillä on ollut paljon ryhmätöitä ja koska kyse on opiskelumuodosta, joka mahdollistaa täysipäiväisen työnteon, on yhteisille opiskeluhetkille äärimmäisen vaikeaa löytää aikaa. Verkko-opiskelu vaatii myös itsekuria. Yleensä luennot nauhoitetaan, joten ei ole välttämätöntä olla läsnä juuri sillä hetkellä vaan ne voi katsoa myöhemmin. Tässä ongelmallista on se, että jos ei jotain ymmärrä, ei sitä voi nauhoitetta kuunnellessa kysyä. Suoraa luentoa seuratessa kommunikointi tapahtuu chatin kautta, reaaliajassa. Opettajat eivät kuitenkaan ehdi seurata sitä koko ajan, mikä taas aiheuttaa ongelmia. On vaikea tietää, mihin aiheeseen kommentti tai kysymys kuuluu.

Ryhmätyövälineenä, vai pitäisikö sanoa ”kokoontumisympäristönä”, AC on toimiva. Ryhmätyölle löytyy paremmin aikaa, kun sitä ei kulu matkoihin. Yksi voi toimia kirjurina ja muut seurata reaaliajassa kirjoitusta. Lisäksi voidaan keskustella asioista, useamman henkilön voimin. Toki tämä ei korvaa sosiaalista kanssakäymistä ja on silti hyvä tavata myös oikeassa maailmassa ryhmänsä kanssa. Hyödynnämme AC:a myös tässä ryhmätyössä ja toistaiseksi se on toiminut. On huomattavasti helpompaa sopia asioista suullisesti kuin kirjallisesti. Näin vältytään myös monelta epäselvyydeltä 

Pssst... Tässä myös linkki Adoben AC:n tuotesivuille

Ryhmätyöväline Google Drive

Ensimmäisessä oppimistehtävässä jouduimme tutustumaan meille ennestään vieraaseen sosiaalisen median sovellukseen, palveluun tai toimintaympäristöön. Onneksi en valinnut Google Drivea uudeksi sovellukseksi (tsekkaa "Arpa on heitetty"), sillä neljännessä tehtävässä päätimme ottaa sen yhdeksi "tutkimuskohteeksi" sekä hyödyntää sitä ryhmätyövälineenä. En ole ennen tätä käyttänyt Google Drivea, olin kyllä kuullut siitä. Meille (aikuisille) monimuoto-opiskelijoille informoitiin opintojen alussa, että kyseistä palvelu kannattaisi hyödyntää, mutta mitään opastusta ei tietääkseni ole annettu. En osallistunut pakollisille tietotekniikan kursseille, viestintään tai tiedonhakuun sekä orientoiviin opintoihin, sillä sain ne (kokonaan tai osittain) hyväksiluettua. 

Ryhmätöitä tehdessä olemme tähän asti hyödyntäneet Adobe Connectia siten, että yksi on jakanut asiakirjan, johon työtä on tehty tai tehneet työtä "livenä". Kontrollifriikkinä olen karsastanut ajatusta käyttää palvelua, jossa jokainen voi muokata tekstiä. En siksi, että minun täytyy välttämättä saada itse tehdä kaikki, vaan sen vuoksi, ettei joka toinen virke ole eri tyylinen. Tokihan työn laadun kannalta on parempi, että se on kirjoitettu yhtenäisesti ja samalla kirjoitustyylillä, kuin että se muistuttaisi tilkkutäkkiä. Itsekritiikin paikka: täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Kun tutustuimme tämän viikon aiheeseen kukin tahollamme, kirjoitimme ajatuksia yhteiseen tiedostoon – Google Drivessa ja käytimme jokainen eriväristä tekstiä, jotta erottaisimme kirjoituksen. Tämä toimi yllättävän hyvin ja näin jokainen sai mielipiteensä esiin ja pohtia asiaa omalla tahollaan. En aio jättää käyttämistä tähän yhteen tehtävään, vaan ehdottomasti hyödyntää sitä myös jatkossa. Mutta henkilökohtaiseen (?) työskentelyyn aion edelleenkin käyttää samoja metodeja kuin ennenkin (kynä, paperi ja MS Word).

Muutaman sanan voisi sanoa myös käyttökokemuksesta. Itselläni ongelmia aiheuttaa vain se, että ei tarvitse tallentaa! Googlen palveluista minulle ennestään tuttuja ovat Gmail, Blogger sekä Google+, jonkin verram tuttuja ovat myös valokuvat (Picasa) ja YouTube eli tiedän jo jonkin verran siitä, miten Googlen palvelut toimivat. Auttaa huomattavasti, kun sekä palvelun tarjoaja että Microsoft Office ovat tuttuja. Lisäksi opin paremmin tekemällä ja kokeilemalla, tuskastumisella ja epäonnistumisella, kuin kuunnellessa ohjeita ja yrittämällä seurata niitä, sillä usein ohjeet on tehnyt henkilö, joka jo osaa asiat eikä täten osaa välttämättä asettua ensikertalaisen asemaan. Tein aikonani entisellä työpaikalla käyttöohjeet SAP/R3-järjestelmästä, koskien omia töitäni, periaatteella "jotta tyhmempikin tajuaa", millä tarkoitin itseäni. Älkää innostuko, en ole kovin tyhmä - yleensä.

Jälleen hieman kritiikkiä – tosin Googlea kohtaan, sillä se, mitä minä heidän Palveluihinsa lataan, ei enää olekaan vain minun: ”Kun lataat, lähetät tai tallennat sisältöä Palveluihin tai niiden kautta tai vastaanotat sisältöä Palveluista tai niiden kautta, annat Googlelle (ja yhteistyökumppaneillemme) maailmanlaajuisen oikeuden käyttää, ylläpitää, tallentaa, jäljentää, muokata, välittää, julkaista, esittää ja levittää kyseistä sisältöä, asettaa sitä julkisesti esille sekä luoda siitä johdannaisteoksia (esimerkiksi teoksia, jotka syntyvät kääntämällä, sovittamalla tai tekemällä teokseen muita muutoksia, joiden avulla sisältö saadaan toimimaan Palveluissa paremmin).” Kannattaa siis lukea palveluehdot tarkkaan ja miettiä, mistä on valmis luopumaan Palveluiden hyväksi.

Enemmän tietoa (opiskelijanäkökulmasta) Google Drivesta löytyy "Valmiina verkko-opintoihin!"-blogista.

P.S. Google Drive löytyy myös Twitteristä ja Bloggerista.