Revitäänkö hermosta?

Välillä on hyvä palata siihen, mistä kaikki alkoi. Tässä tapauksessa sosiaaliseen mediaan, joka on viimeaikoina alkanut repimään hermoja tavallista enemmän, sillä haluan edelleenkin valita itse ne asiat, jotka minun mielestäni ovat relevantteja ja mielenkiintoisia. Ihan kuin kuulostaisin rikkinäiseltä levyltä.

Hermoja repii, koska ne pirun mainokset ja tykkäysehdotukset näyttävät olevan Facebookille se tärkein sisältö. Toki se on ymmärrettävää, sillä mainostajat tietävät rahaa ja raha pyörittää maailmaa. Tiedättekö kuinka monta tykättävää asiaa tai irrelevanttia mainosta voi aikajanalle päivän aikana lässähtää? Oletteko kiinnittäneet niihin huomiota? Olen alkanut piilottamaan ehdotuksia ja mainoksia, mutta se vaikuttaa loputtomalta tehtävältä, vaikka kävin mainosasetuksissa poistamassa kaikki ne intressit, joita minulla Facebookin mukaan on ja joiden perusteella minulle esitetään mainoksia. Kun saan yhden piilotettua, niin toinen ilmestyy, ihan kuin ne kuuluisat sienet sateella. Usein mainosten näyttämisen perusteena on tietty ikäryhmä ja maa-alue, jolle mainostaja tahtoo kohdistaa mainoksensa. Instagramissa mainoksia on onneksi vähemmän, mutta nekin vähät joutuu piilottamaan kahdesti, kerran molemmalla älyvempeleellä.

Toinen ongelma on se, että Facebookissa päivitykset eivät näy ja niitä ei saa näkymään pelkästään kronologisessa järjestyksessä älylaittella. Kun päivitykset näkyvät reaaliaikaisesti aikajärjestyksessä, voi varmistaa, että esimerkiksi jokin mahdollisesti kiinnostava tapahtuma ei jää huomioimatta tai se ei näy omalla aikajanalla vasta päiviä jälkikäteen. Vaikka katsoisi ”viimeisimmät julkaisut”, ei sekään tarkoita, että saisin näkyville asiat kronologisesti. Myös selaimessa Facebook tarjoaa automaationa suosituimpia julkaisuja, mutta sen saa onneksi vaihdettu viimeisimmiksi. Historiaa opiskelleena minulle saattaa olla kehittynyt pienehkö pakkomielle oikea-aikaisuuteen. Yksi hyvä syy kronologian puolustamiseen on kriisitilanteet. Esimerkiksi terroristi-iskujen aikaan Twitter on ollut korvaamaton apu uutisten seuraamisessa, sillä olen luonut sinne itselleni listan suurimmista uutistoimistoista. Toki Twitterissäkin on ongelmansa, ne vain eivät ole tärkeitä tämän vuodatuksen kannalta.

Facebook on myös näyttänyt ottaneen tavoitteeksi korostaa ihmisten tykkäyksiä, heidän kommentointejaan muiden päivityksissä sekä kaverihyväksymisiä normaalien päivitysten sijaan. Miksi minä haluaisin tietää, että joku kaverini on tykännyt minulle täysin tuntemattoman ihmisen päivityksestä tai mitä hän siihen on kommentoinut? Mikä logiikka siinä on? Miten Esterin naimisiinmenon tai hänen lapsensa syntymän pitäisi hetkauttaa minun maailmaani? Tämän saisi estettyä, jos ihmiset tiukentaisivat omia yksityisasetuksiaan. Vaikka jokainen ihminen olisikin kuuden linkin päässä toisesta, ei se tarkoita sitä, että he haluaisivat välttämättä tutustua toisiinsa tai että kavereiden tykkäämät autojulkaisut saisivat minut ajamaan ajokortin ja hankkimaan auton. En myöskään ole kiinnostunut ventovieraiden ihmisten profiili- tai taustakuvien päivityksistä tai heidän tykkäyksistään, joista kaverini on tykännyt.

Ovatko nämä niitä kuuluisia ensimmäisen maailman ongelmia? Vai kenties infotulvaa? Kärttyisen tädin henkilökohtaisia ärsytyksen aiheita? Vai kaikkea edellä mainittuja? Oli miten oli, olen kyllästynyt piilottamaan julkaisuja, tykkäyksiä ja mainoksia. Sen sijaan toivoisin ihmisiltä lisää päivityksiä. Itse käytän Facebookia vain ja ainoastaan siksi, että voisin pitää yhteyttä ihmisiin ja että tietäisin mitä heille kuuluu. Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa itseään siitä, että minähän en kerro mitä minulle oikeasti kuuluu, sen saa selville vain kysymällä.

Huh. Helpottipa tai sitten ei. Pahoittelen jatkuvia Instagram-jakojani Facebookissa ja Twitterissä, se vaan on niin helppoa jakaa sama kuva joka kanavassa. Seuraavana julkaisen Instagramin kautta ärsyttävän kuvan juuri leipomastani omenapiirakasta jäätelön kera. Ja kahvin, ei unohdeta sitä kahvia.

Onhan huomenna taas uusi päivä

Sitä on kuusikymmentä sekuntia minuutissa, kuusikymmentä minuuttia tunnissa, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, keskimäärin kolmekymmentä vuorokautta kuukaudessa ja kaksitoista kuukautta vuodessa. Se on fysiikan perussuure, osa tähtitiedettä ja kulttuurillishistoriallinen käsite. Se kertoo keston, nopeuden ja etäisyyden. Aika. Meillä joko on sitä liian vähän tai liikaa, harvoin sopivasti. Olemme ajan orjia ja siitä riippuvaisia.

Pystymme seuraamaan oikea-aikaisesti sitä, mitä maailmassa tapahtuu, sillä uutisten saavutettavuus ei rajoitu television katsomiseen tiettynä kellonaikana. Internetin myötä tapahtumien tiedottamisen viive on lyhentynyt. Sama koskee myös televisio-ohjelmia: voimme katsoa ne milloin vain ja missä vain, siinä tahdissa kuin itse halumme. Lähes kaikki tarvitsemamme informaatio ja palvelut ovat saavutettavissa kotisohvalta käsin. Meidän ei täydy mennä kirjastoon löytääksemme tietoa jostain asiasta, vaan voimme kysyä hakukoneilta. Voimme ostaa siivouspalveluita ja valmisruokaa, toisin sanoen ulkoistaa kotityöt. Tavarat ja palvelut voidaan tilata kotiin, jolloin ostosten teolta säästyy aikaa. Silti meillä on vähemmän aikaa kuin koskaan aiemmin, vaikka tehtävien asioiden määrä on vähentynyt, ajankäyttö tehostunut ja teknologia kehittynyt. 

Historia, nykyhetki ja tulevaisuus ovat osa aikaa. Verrattuna aikaan ennen älylaitteita, olemme nykyään tavoitettavissa ympäri vuorokauden useammassa kanavassa. Kommunikoimme jatkuvasti, mutta onko meillä mitään sanottavaa ja kuuntelemmeko me? Enää ei tarvitse istua tietokoneen ääressä ollakseen linjoilla, vaan se on jatkuvaa toimintaa. Kun se ennen tapahtui yleensä iltaisin kotona, nykyään se tapahtuu kaiken muun toiminnan ohessa, sillä älylaitteita on helppo kuljettaa mukanaan. Sähköposteja voi lukea pitkin päivää, mikä on syönyt sen jännitystä, sillä enää ei tarvitse vastauksia odottaa tuntikausia. Sama jännityksettömyys koskee puheluiden odottamista ja sitä, onko kukaan ylipäätänsäkään soittanut. Enää ei tarvitse sopia kellonaikaa, jolloin on tavoitettavissa puhelimitse, koska puhelin on yleensä mukana. Tämä jatkuva saavutettavuus on myös hämärtänyt työn ja vapaa-ajan välisen rajan tietyillä aloilla. Miten käykään tulevaisuudessa digitalisoitumisen jatkuessa? 

Ajan vähyys on tehnyt ajanhallinnasta ratkaisemattoman ongelman myös vapaa-ajalla. Meillä ei ole aikaa vapaa-ajalle. Aikaa tuhlataan, kun tehdään jotain mielestämme turhaa tai sitä yritetään säästää johonkin mielekkäämpään. Aika myös juoksee ja me emme aina pysy sen mukana tai se matelee, juuri kun meillä on kiire. Tosiasiassa meillä kaikilla on yhtä paljon aikaa käytettävänä. Lainatakseni erästä fiktiivistä, rakastettua (, kadehdittua ja vihattua) hahmoa: ”Ajattelen näitä asioita huomenna, kun jaksan paremmin.”

Medialukutaito kadoksissa?

Voihan viha! Jälleen kerran. Ja lähdekritiikin puute! Kirjoitin vihapuheesta jo viime syyskuussa ja lähdekritiikki sai mainintaa toisessa kirjoituksessa. Tarkoituksenani oli kirjoittaa tällä kertaa mukavista asioista, kuten kruunujen virkkaamisesta siskonlapsille, mutta Universumi päätti jälleen kerran toisin tai Facebookin Newsfeed, joka täyttyy irrelevantista informaatiosta ja tarkoituksella väritellyistä "totuuksista". Niiden taustalla näyttää olevan tarkoituksella valheellinen, nykyaikaistettu versio propagandasta ja totuuden muuntelusta omaan tarkoitukseen hyötyvä, journalismiksi itseään kutsuva ilmiö. Sananvapauden nimissä kun voi tehdä mitä tahansa. Samaan aikaan tietty joukko ihmisiä on tullut siihen johtopäätöseen, että valtamedia ei saa kirjoittaa kaikesta, vääristelee ja peittelee tiettyjä asioita. 

Ystäväni Wikipedian mukaan "Medialukutaito on kyky lukea ja ymmärtää mediaa, nähdä sen tuottamien ilmiselvien merkitysten taakse, sekä suodattaa ja arvioida vastaanotettua informaatiota. Medialukutaito on siten tavallista lukutaitoa laajempi taito. Siihen kuuluu myös taito käyttää asianmukaisia laitteita. Kriittinen medialukutaito painottaa taitoja, joiden avulla ihminen pystyy arvioimaan mediasisältöjä kriittisesti ja median esitystapoja tulkiten." Mutta status quo näyttää olevan, että mikä tahansa totuuden versio on hyväksyttävissä ilman suurempaa suodatusta tai arviointia. On helpompi uskoa jotain "julkaistua", kuin ottaa asioista itse selvää. Vaihtoehtoisen median suosio saattaa selittyä myös sillä, että se vahvistaa kohteensa mielipiteitä ja ikäänkuin oikeuttaa normaalia radikaalimmat mielipiteet, antaa niille polttoainetta. 

Miksi uskoa ennenmminkin valtamediaa? Koska sillä on tietyt kriteerit, säännöt ja eettiset ohjeet. Se ottaa asioista selvää, on avointa ja puolueetonta, ei pelkkiä huhupuheita ja sensaatiohakuisuutta. Puolueetonta tosin niin pitkälle kuin se on mahdollista. Newsflash: mikään ihmisen kirjoittama, sanoma tai kuvaama ei koskaan ole tai voi olla täysin puolueetonta. Se on aina jonkun tai joidenkin näkemys asiasta. Siinä näkyy myös oman aikansa vaikutus.Valtamedian tekemä journalismi on (tai ainakin sen pitäisi olla) lähdekriittistä ja mitä tahansa ei julkaista. Kyse ei ole pelkästään jonkin asian mediaseksikkyydestä tai viihdearvosta. Siksi. 

Sosiaalisessa mediassa on helppo jakaa vaikka ja mitä miettimättä, mikä niiden todellinen tarkoitus on tai kuinka totuudenmukaisia ne ovat. Erilaiset ja eriävät mielipiteet ovat sallittuja ja ne ovat rikkaus, emme ole mikään homogeeninen joukko aivottomia otuksia. Mutta kun ne perustuvat vaihtoehtototuuksiin, valheisiin, ennakkoluuloihin, pelkoihin ja niin edelleen, niistä tulee vaarallisia. Ottakaa asioista selvää, pohtikaa useampia vaihtoehtoja ja asioita eri kanteilta, avatkaa silmänne ja korvanne.

Koska ulkona paistaa syysaurinko ja maa on ihanasti kuurassa, tämä kärttyinen täti ottaa koiransa ja lähtee ulos räpsimään huonoja valokuvia puhelimella!

Kannattaa muuten vilkaista
Journalistiliiton pelisäännöistä Journalistin ohjeet ja miettiä, kuinka hyvin tämä eettinen ohjeistus toteutuu "vaihtoehtoisissa uutisissa".  
OKM:n julkaisu "Hyvä medialukutaito. Suuntaviivat 2013–2016" vuodelta 2013.

Tiedätkö mitä lapsesi tekee SoMessa?

No niin. Nyt se on viimein tapahtunut. Olen sukulaislasten kaveri SoMessa, tällä hetkellä tosin vain Instagramissa. Tämä tarkoittaa sitä, että täytyy tarkemmin vahtia mitä sinne postaa. Onneks kyseiset mukelot tietävät tasan tarkkaan, millainen heidän haltijakummitätinsä todellisuudessa on (ärsyttävän rakastettava, joka pakottaa kerran vuodessa elokuviin katsomaan itse valitsemansa elokuvan, johon ei kehtaa mennä ilman kakaroita). Sysäyksenä oli elokuvareissu haltijakummityttöni kanssa tuossa jokin tovi sitten. Aiemmasta postauksestani Kuinka koukuttaa oma älylaiteorja löytyy mistä kaikki sai alkunsa. Tällä kertaa ME olimme ne, jotka kaivoivat puhelimet esiin. Neiti halusi leikkiä uudella puhelimellani ja luultavasti tykkäsi kaikkien seuraamieni tilien kuvista. Todella reilua... Opin tosin häneltä, miten kuvista voi tykätä nopeammin. Nyt olemme seuraamme toisiamme Instassa, eli minä kyttään, miten mukelot kommentoivat toistensa kuvia. 

Lapset osaavat olla todella julmia aikuisten selän takana. Jos minä kommentoisin samalla kirjainten painoilla (?) tai kommentoisin yhtä tylysti ystävieni julkaisuja, saisin joko a) turpajuhlat (kuvainnollisesti) tai b) ystäväni eivät enää olisi ystäviäni. Kuinka relevanttia on kommentoida jonkun ottaman kuvan sisältöä tai laatua? Onko joku toinen parempi päättämään sen, mistä sinä otat kuvan tai mistä asiasta sinä teet päivityksen? Luultavasti jokainen meistä kohtaa vähintään kerran päivässä esimerkiksi Facebook-päivityksen, joka saa näkemään punaista ja kiehumaan. Joskus kiusausta räjähtää voi vastustaa, mutta se ei aina onnistu. Mukeloiden kommentit eivät edes kuulu tähän joukkoon, vaan ovat pientä nälvimistä, joka voi hiljalleen musertaa heikomman itsetunnon.

Lasten ja nuorten kohdalla epäasialliset kommentoijat voi olla sosiaalisen paineen vuoksi vaikeampi hiljentää, kuin meidän aikuisten maailmassa. He kun ovat niitä "siistejä tyyppejä" sosiaalisen marssijärjestyksen huipulla. Jos heidät hylkää SoMessa, mikä on seuraus IRL? Luultavimmin sosiaalinen itsemurha ja yksinäisyys. Oletteko koskaan miettineet sitä, miksi me lapsina ja nuorina kuvittelemme, että on "coolia" olla tyly toisille? Kiusaamista on niin monenlaista, kuin asioiden vastaanottajia. Mitä joku kokee kiusaamisesksi, toinen ottaa läppänä. Monikaan vanhempi ei tiedä, mitä lapset SoMessa puuhaavaat. Tiesittekö, että noilla ovelilla pikku riiviöillä voi olla käytössään useampi eri tunnus? Hahaa! Luultavammin yksi yksityistili on kavereita ynnä muita ihmisiä varten ja toinen julkinen profiili. Näin niin kuin tädin maalaisjärjellä ajateltuna. Onneksi osaavat ainakin suojata profiilinsa!

 

Sosiaalinen media vaatii usein myös suhteellisen hyvät ja toimivat älylaitteet ynnä muut, mikä edelleenkin eriarvoistaa ihmisiä. Itse olen sitä ikäluokkaa, joka tavoittaakseen kaverinsa joutui käyttämään LANKAPUHELINTA tai menemään kaverinsa oven taakse rinkuttamaan ovikelloa. Ehkä juuri siksi minua kammoksuttaa lasten/nuorten älylaitteiden kilpavarustelu ja se mainonta, joka tähän kohdistuu. Itse uusin puhelimeni kahden vuoden välein ja laitan yleensä hyvän, mutta vanhahkon mallin. Ennen kaikkea suhteellisen halvan. Mutta vaatimukset muuttuvat koko ajan, vempeleet monimutkaistuvat ja hinnat kallistuvat. Olemmeko kohta siinä pisteessä, että mikään ei riitä? Omasta puhelimestani löytyy "vain" sähköposti, Instagram, Twitter ja Facebook. Niin ja pahin riippuvuuden aiheuttaja ikinä: SuperSää.. Kyllä, olen säätiedotusriippuvainen ja lähinnä siksi, että koirani pelkää ukkosta.

Elämä on hassu juttu. Meistä jokainen näkee ja kokee asiat omalla tavallaan, eikä kukaan voi lopulta tietää, miten toinen kokee ja tuntee. Mikä minua loukkaa, ei välttämättä loukkaa sinua. Mikä on minulle tärkeää, ei välttämättä ole sitä sinulle. Kukaan ei ole täydellinen, voimme vain tehdä parhaamme. Kytätkää tekin lasten/nuorten SoMekäyttäytymistä ja puuttukaa niihin epäkohtiin hyvissä ajoin. Ehkä maailmasta joskus tulee hieman parempi paikka?

P.S. Elokuva oli hyvä ja meinasi saada kylmän ja kovan täti-ihmisen tirskauttamaan pari kyyneltä. Melkein.

Itsetuho käynnistetty

Päivän sana on brändäys. Itsensä brändäys. Itsensä brändäys työmarkkinoille -SoMessa. Mutta miten brändätä itsensä, kun aina on toitotettu sitä, ettei itseään saa korostaa? Idea tähän lähti muutamasta löytämästäni uutisesta (linkit postauksen lopussa), meneillään olevasta "Työyhteisöosaamisen"-kurssista sekä tänään käymässäni rekrytointitapahtumassa. 

SoMessa pitäisi olla aito, mutta samalla SoMessa on vaikeaa olla aito. Milloin olemme aitoja? Silloin, kun suljemme kotioven ja vaihdamme työ/kouluroolin kotirooliin? Silloin, kun keskustelemme ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet meidät jo vuosi? Sosiaalisen median ongelma on se, mitä haluamme muiden saavan tietää itsestämme. Oma Facebook-profiilini on hyvin suojattu, eikä suurin osa päivityksistäni edes kerro millainen oikeasti olen. En edes tiedä, kuinka moni ystävistäni edes tietää, mitä opiskelen tai teen työkseni. Olen edelleenkin sitä mieltä, että jos joku haluaa tietää mitä minulle kuuluu, se selviää vanhanaikaisia keinoja käyttämällä: kysymällä. 

Pitäisikö minun siis luoda itselleni uudet profiilit Bloggeriin, Facebookiin ja Twitteriin, Viralliset-Larat, jotta voisin brändätä itseni SoMessa? Facebook-Lara on maailman ihanin täti, joka värkkäilee kaikkea kivaa. Samalla hän on tyytymätön opiskelija tai yhteiskunnallisesti valveutunut kansalainen. Twitter-Elora taas yrittää olla hauska, mutta usein epäonnistuu siinä. Hän on usein myös fanaattinen jalkapallohuligaani. Auntie-Lara on toisessa blogissaan SoMe-seikkailija, toisessa kärttyinen vanhapiikatäti, kolmannessa (yhteisblogi) opiskelija. LinkedIn profiilini taas voi vaikuttaa liiankin siistiltä, kliiniseltä. Millaisen kuvan te, hyvät lukijat saatte minusta tämän perusteella? Olenko mielestänne jakaantunut persoonallisuus?

Joudumme "Työyhteisöosaamisen"-kurssille tekemään palautettavia tehtäviä, jotka ovat pohjustusta taitopohjaiselle ansioluettelolle. Tavallaan siis brändäämään itsensä, ei kuitenkaan SoMessa. Kirjoittelin tämän päiväistä rekrytointitapahtumaa varten ansioluetteloani uusiksi ja käytin siinä hyväksi kahta ensimmäistä jo tekemääni tehtävää. On yllättävän vaikeaa kehua itseään, kuten moni meistä tietää. Ensin täytyy miettiä, mitä asioita painottaa ja miten. Kerronko olevan Venäjään ja Itä-Eurooppaan erikoistunut filosofian maisteri historiasta ja opiskelevani taloushallintoa, työskennelleeni logistiikan parissa vuosia vai mistä? Korostanko nopeaa oppimiskykyä, korkeaa työmoraaliani, sosiaalisuuttani vai mitä? Painotanko sitä, että olen kiinnostunut jostakin vai sitä, mikä on koulutukseni ja työkokemukseni? Ongelma lienee siinä, miten kehua itseään, ei siinä mitä kertoo.

Ja tässä vielä linkit:
Miksi brändätä itsensä somessa
Kuusi tapaa parantaa ammatillista mainettasi verkosssa
Tutkimus: Somessa on vaikea olla aito

Voihan viha!

Täytyy vielä palata muutamalla sanalla edelliseen postaukseen. On mielenkiintoista, kuinka yhden ihmisen hyvä teko sai niin monet liikkeelle #kutsumua meemin kautta. Koulukiusaaminen on vakava asia, joka voi pilata monen kiusatun JA kiusaajan elämän. Se voi johtaa itsemurhaan tai johonkin pahempaan, kuten kouluammuskeluun. Itseäni ei koskaan häiritsevästi (?) kiusattu tai ainakaan en koe olleeni koulukiusattu, vaan yksittäiset vihapäissään tai ilkeyksissään lausutut sanat, totuudet, vaikuttivat eniten. Kun asiaa tarpeeksi toistetaan, alkaa epäilemään itseään ja omaa ajattelukykyään. Toki jokainen ihminen kokee ja käsittää asiat muista poikkeavalla tavalla. Mikä toiselle on kiusaamista, on toiselle vain päänauontaa ja vitsinheittoa. Koulukiusaamiseen on kuitenkin aina puututtava, seuraukset ymmärrettävä ja syntyminen estettävä.

Tällä kertaa aiheenani on kuitenkin viha sosiaalisessa mediassa. Tämä liittyy edelliseen siten, että koulukiusaamisen olemme valmiit tuomitsemaan ja haluamme, että siihen puututaan. Viha taas näyttää tänä päivänä olevan sallittua. Vihapuhe tarkoittaa ilmaisua, jonka avulla suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa levitetään, yllyttetään, edistetään tai oikeutetaan. Pahimmillaan kyse on rikoksesta ihmisyyttä vastaan, josta kaikille tutuin esimerkki lienee antisemitismi eli juutalaisviha, sekä mitä siitä seurasi. Lievempinä muotoina kunnianloukkaus ja laiton uhkaus. Oikeusvaltioissa on lait, joita kansalaisten on noudatettava. Niiden tarkoitus on turvata meidät, elämämme ja yhteiskuntamme. Ilman lakeja jokainen voisi tehdä mitä haluaa ja tällöin kyseessä olisi anarkia. (Läntiset) oikeusvaltiot eivät ole mielivaltaisia, vaan perustuvat demokratiaan, jossa jokaisella äänioikeutetulla on sananvaltaa yhteisiin asioihin (äänestäminen ei ole ainoa keino vaikuttaa poliittisesti). Jos oikeuttansa ei käytä, antaa muille vapauden päättää itsensä puolesta. Jokainen voi itse vaikuttaa siihen, millaista tulevaisuutta rakennamme.

Sosiaalinen media mahdollistaa anonyymin tai nimimerkin takana tapahtuvan kommentoinnin. Herjaamisesta, nimittelystä, kunnianloukkauksesta, uhkailusta ja vihasta on tullut osa jokapäiväistä kommunikointia. On helppo tuomita poliitikot ja muut päättäjät sekä kutsua heitä vähemmän mairittelevilla nimillä. On myös helppoa kommentoida ikäviä ja pahoja tapahtumia ja leimata niiden oletetut tekijät. Edelleenkin se, miten asiaan suhtaudut tai miten sitä kommentoit, kertoo sinusta eikä siitä mitä asiaa suhtautuminen tai kommentointi koskee. Tietoa on helppo jakaa, esimerkkinä erilaiset etsintäkuulutukset rikoksentekijöistä Facebookissa. Mutta mistä tiedämme että kyseessä on juuri se asia, mitä tila väittää olevansa? Voimmeko olla varmoja, että etsintäkuulutettu henkilö on tehnyt asian, josta hänet halutaan tilille? Lakia ei voi ottaa omiin käsiinsä, sitä varten on alan ammattilaiset. Kannattaa miettiä hetki, ennen kuin kirjoittaa omia tunteitaan kuumentavasta asiasta. 

Sananvapauden halutaan koskevan kaikkea, mutta milloin ylitetään raja? Miten voimme tuomita kiusaamisen, joka kohdistuu pääasiassa lapsiin ja nuoriin, mutta samalla hyväksyä jonkin ryhmän tai yksilön julkisen mollaamisen? Kysymys on myös siitä, miten voimme opettaa suvaitsevaisuutta ja kohteliaisuutta toivoen, että tulevaisuudessa ei ketään kiusattaisi, kun vihapuheet rehottavat toisaalla? Onko oikein, että johonkin ryhmään kuuluvan henkilön toimiessa ei-toivotulla tavalla, koko ryhmä leimataan? Onko oikein, että ryhmän jäseniä uhkaillaan tämän yhden teon vuoksi? Onko oikein, että ryhmän tukijoita uhkaillaan ja leimataan? Kenellä meistä on oikeus toimia yhtäaikaa syyttäjänä, tuomarina ja pyövelinä? Vihapuhe leviää sosiaalisessa mediassa nopeammin kuin perinteisen viidakkorummun avulla. Tieto on hetkessä kaikkien ulottuvilla. Millaista tuhoa väärä epäily on ensimmäisen "enterin" painalluksen jälkeen saanut aikaan? Antaako anonymiteetti oikeuden kirjoittaa mitä tahtoo, kenestä tahtoo ja miten tahtoo? Vai antaako anonymiteetti rohkeuden tehdä näin? Voiko omia mielipiteitään ilmaista miten tahtoo? Kenellä on tähän oikeus?

Tässä meille kaikille hieman ajateltavaa. Ensimmäinen synnitön on hyvä ja heittää kiven.

P.S. Keräsin muutamia mielenkiintoisia linkkejä asiasta. Suosittelen. Lisäksi tässä postauksessani on linkit henkilötietolakiin ja sähköisen viestinnän tietosuojalakiin

YLE:n uutissivustolla asiasta

Helsingin Sanomien kirjoituksia liittyen vihapuheeseen

Poliisin sivuilla viharikoksesta

Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, jonka myös Suomi on ratifioinut

"Rikos ihmisyyttä vastaan" määritelmä LAKI24.fi-sivustolla

Suomen rikoslaki, 11 luku 3-4§: Rikos ihmisyyttä vastaan ja törkeä rikos ihmisyyttä vastaan

Herneitä nenässä

Samalla, kun mustikkapiirakka paistuu uunissa, on hyvä tutkiskella sosiaalista mediaa. Jo muinaiset roomalaiset… Tässä tapauksessa kaikki tiet vievät Roomaan, sillä sinne on jäljitettävissä myös tietosanakirjojen historia. Tällä kertaan haluaisin hieman avata suhdettani Wikipediaan.

Wikipedia on, sitä itseään lainaten, ”Internetissä julkaistava ilmainen vapaan sisällön tietosanakirja, joka perustuu wiki-tekniikkaan”. Ajatuksena loistava, käytännössä… Niinpä niin. Kenen tahansa voidessa muokata mitä tahansa artikkelia, syntyy ongelmia. Ensimmäinen on käytettävien lähteiden luotettavuus tai lähdeviitteiden puuttuminen. Vaikka asia olisi yleistietoa, täytyvät lähteet merkitä. Koska kuka tahansa voi muokata artikkeleita, sinne voidaan kirjoittaa mitä tahansa. Tämä syö hyvän idean luotettavuutta. Usein ongelmana on myös se, että teksti on käännetty suoraan englannista ja kääntäessä on sattunut VIRHE. Tästä pääsenkin lempiaiheeseeni, siihen miksi vihaan Wikipediaa.

Kaikki sai alkunsa vuosia sitten Mendelin herneistä. Jokainen koulun biologian tunneilla hereillä ollut tietää herra Mendelin tehneen kokeita herneillä. Henkilö, joka aikoinaan oli kääntänyt tekstin, taas ei tätä tiennyt. Herne on englanniksi pea, papu taas bean. Kääntäjällä oli mennyt pavut ja herneet sekaisin, lieneekö syy puutteellisessa kielitaidossa vai biologian tuntemuksessa. Itse vedin tästä herneen nenään. Päätin muuttaa joka ikisen käännösvirheen kyseisestä tekstistä. Se osoittautui yllättävän hankalaksi, sillä herneitä/papuja vilisi tekstissä… Nykyään tekstissä ei ole herneitä, mutta lähdeviitteet puuttuvat. Toki kyseessä on yleistietoon kuuluvaa tietoa, mutta kyseen ollessa vapaasti muokattavasta artikkelista, olisi hyvä voida johtaa tieto oman alansa auktoriteetin tekstiin.

Jokainen lähde vaatii kritiikin. Lähdekritiikissä minun pitäisi olla mestari, sillä sitä taottiin päähän koko yliopisto-opiskelujen ajan. Mitä varten lähde on syntynyt ja mikä oli sen perimmäinen tarkoitus. Kaikki ihmistoiminta on sidoksissa omaan aikaansa, myös Wikipedia. Tämä tarkoittaa sitä, että lähde on riisuttava kaikesta siitä maineesta, minkä se on aikojen saatossa kerännyt ja nähtävä oman aikansa (ja paikkansa) tuotteena. Oli kyse elämäkerrasta, politiikan opuksesta tai historiankirjoituksesta, se aika, jona kyseinen teos on kirjoitettu määrittää sisältöä. Ihmistoiminta ei voi koskaan olla täysin objektiivista. Tiede on usein tulkintaa jostain, ei absoluuttista totuutta. On eri asia tutkia solua laboratoriossa, käyttää matemaattisia kaavoja tai kirjoittaa historiaa. Tapahtumia ei voi todentaa tai rekonstruoida jälkikäteen, sillä niistä on niin monta tulkintaa kuin on kertojaa.

Miten sitten itse käytän vihaamaani Wikipedia? Minä en käytä sitä akateemisen tutkimuksen lähteenä. Graduani kirjoittaessa Wikipedia osoittautui kuitenkin kallisarvoiseksi jäljityslaitteeksi sekä kääntäjäksi. Jouduin työtäni varten etsimään maantieteellisille paikoille suomenkielisiä nimiä. Tämä ei ollut helppoa, sillä kyseisestä paikasta ei välttämättä ollut suomeksi tietoa Wikipediassa. Ensimmäisen jouduin selvittämään paikan omankielisen nimen ja etsimään erikielisistä artikkeleista tietoa. Venäjäksi kirjoitetuista oli suurin apu, sillä moni etsimäni paikka sijaitsi tutkimanani aikakautena keisarillisen Venäjän rajojen sisäpuolella ja venäjänkielisistä artikkeleista löytyi usein myös suomenkielinen vastine paikannimelle. Toinen apu Wikipediasta oli, kun jouduin etsimään tietoa jostakin henkilöstä. En siis etsinyt tietoa siksi, että olisin tarvinnut sitä graduuni vaan selventääkseni asioita itselleni. Kätevää, eikö totta? Toki jätin Wikipedian ulos gradustani. Täysin.

Wikipedia on hyvä ”lähde” silloin, kun tarvitsee tietoa jostain pikaisesti. Mutta sen käyttö tieteellisiin tarkoituksiin on poissuljettu.

Touché?

Kuvittelin, että jalkapallon mm-kisojen loputtua saisin jonkin sortin inspiraation kouluhommiin. Olin niin väärässä. Ensin iski aikainen keski-iänkriisi (syntymäpäivä) ja sitten kuuden päivän ukkoskuurot, joiden aikana istuin lähinnä sohvalla – tärisevä koira kainalossa. En edelleenkään voi ymmärtää, miten kukaan voi nauttia kesästä. On kuuma ja räkä valuu (siitepölyallergia, lääkitys taisi taas pettää), niskat ovat tuulettimen takia jumissa ja koirakin kärsii. Olen miettinyt tätä kirjoitusta jo pitemmän aikaa, mutta kesäangstini on estänyt siihen tarttumisen. Aihe liittyy meneillään olevaan kurssiin, mutta ei varsinaisesti ole osa mitään tehtävää. Kaikki sai alkunsa siitä, kun rakas opiskelutoverini linkkasi tämän verkkopedagogiikan (ja niin edelleen) FB-ryhmän sivuille. Ah, SoMe-kritiikkiä kehiin! Ehkä myös itsekritiikkiä. 

Mitä tulee itseeni, haluan olla se, joka ilmoittaa kaikki minuun liittyvät asiat. Miksi? Koska haluan kontrolloida sitä, mitä ihmiset saavat minusta tietää. Haluan myös itse kertoa asioistani, mieluiten henkilökohtaisesti nokatusten. Sosiaalisen median myötä keskusteluaiheet ovat vähentyneet, sillä kaikki tieto on jo julkaistu –Facebookissa. Minua ainakin ärsyttää, jos olen kertomassa jotain ja joku kertoo lukeneensa sen jo. Toki saatan siihen itsekin sortua. Vaikka Facebook onkin loistava ”joukkotiedotusväline”, onko se sitä, mitä sosiaalisuudelta haluamme? Kerätä tykkäyksiä ja jakaa elämäämme julkisesti? Sosiaalisen median ongelma on myös väärinymmärtämisen helppous. Mitä tahansa kirjoitat, joku ottaa aina nokkiinsa. Kirjoituksessa ei välity äänensävy tai pilke/kyynel silmäkulmassa, vaikka löisit perään kuinka monta hymiötä. Tästä näkökulmasta sosiaalisesta mediasta tulee helposti joukkoteurastusväline, joka antaa väärän kuvan asioista. 

Kuten tämän alkuvoimana oleva kirjoitus sanoo, jokaisen täytyisi itse saada ilmoittaa asioistaan, mielestäni myös siinä tapauksessa että ne asiat ovat mitättömän pieniä. Kaikki eivät halua ilmoittaa elämänmuutoksista tai muista vastaavista julkisesti. Monella myös on sellaisia Facebook-tuttavuuksia, joiden kanssa ei olla niin läheisiä, että haluttaisiin jakaa kaikki asiat. Harmittomalta tuntuva onnittelu voi olla haitaksi. Mitä jos henkilö, jota onnittelet raskauden johdosta, ei olekaan syystä tai toisesta kertonut siitä esimerkiksi työnantajalleen? Millaista haittaa aiheutat? Asia voidaan kääntää myös nurinpäin: mitä haluamme tietää ystäviemme elämästä sosiaalisen median kautta? Itseäni välillä loukkaa se, että ”joudun” lukemaan ystäviksi lukemieni ihmisten asioista sosiaalisesta mediasta. Toki ymmärrän kuinka helppoa on tiedottaa kerralla suuremmalle yleisölle. Olisi mukavampaa tavata ja vaihtaa muutenkin kuulumisia. Aikuisuus tuo valitettavasti mukanaan myös aikuisten velvollisuudet, jolloin ystävien kanssa tapaamiselle ei tahdo löytyä aikaa. Onneksi parhaimmat ja rakkaimmat käyttävät vielä vanhanaikaisia menetelmiä, puhelinta ja sähköpostia. 

Ehkä meidän kaikkien tulisi miettiä asiaa. Myös minun. Päivityksemme ja kommenttimme voidaan tulkita niin monella eri tapaa, kuin on vastaanottajia. Kannattaa myös miettiä sitä, mitä haluaa itsestään tuoda julki. Sosiaalisessa mediassa olevat ”ystävämme” ovat niin erilaisista yhteyksistä tuttuja, ettei kaikkien kanssa voida jakaa kaikkea. Toki myös minä voisin heittäytyä rehelliseksi (julkisesti) ja kirjoittaa aivan kaikesta suoraan. Esimerkiksi siitä, miltä tuntuu olla 35-vuotias lapseton vanhapiikatäti, joka elää koiransa kanssa pienessä kaupunkiyksiössä opiskelijabudjetilla ja miltä tästä näkökulmasta tuntuu lukea perheellisten (ja ehkä myös itseäni nuorempien) valituksia, onnenhehkutuksia ja niin edelleen, mutta palvelisiko se ketään? Ei. Siksi keskityn persoonani toiseen puoleen, siihen energiseen sähköjänikseen. Tai ainakin yritän.

Touché.

Vihaa ja rakkautta

Koska tämä blogi perustuu opiskeluihini liittyvään kurssiin, pyrin pitämään asialinjaa ja jättämään vähemmän poliittisesti korrektit asiat varsinaiseen blogiini. Mutta kuka tietää, mitä tästä kehkeytyy! Ehkä jatkan kurssin jälkeen kirjoittamista myös äidinkielelläni ja keskityn sosiaaliseen mediaan. Mutta asiaan! Ensimmäisen blogi-kirjoituksen tehtävänanto on seuraava: "Kerro ensimmäisessä blogi-kirjoituksessa sosiaaliseen mediaan liittyvistä kokemuksistasi, ennakkokäsityksistäsi ja odotuksistasi". Minäpä kerron. Ja yritän tehdä sen lyhyesti...

Viha-rakkaus -suhteeni sosiaalisen median kanssa alkoi ollessani lukiossa. Vuosi oli 1995 tai 1996, eli kauan sitten, ja ystäväni puhuivat irkistä. Oululaissyntyinen (!) IRC oli tuolloin "in", joten myös minä hurahdin siihen. Tätä kirjoittaessani löysin YLE:n artikkelin Twitterin ja IRC:n yhtäläisyyksistä viime vuodelta, jossa IRC nimetään sosiaalisen median uranuurtajaksi. Kannattaa käydä lukaisemassa. (Tiesittekö muuten, että IRC-galleria on syntynyt irkkaajia varten? Eli henkilöitä, jotka käyttävät Internet Relay Chattia.) Sittemmin olen liittynyt Facebookiin ja Twitteriin, joita pyrin päivittämään enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Youtubea käytän, kun haluan kuunnella musiikkia muualta kuin radiosta. Kirjoitan myös blogia, joka on tänä keväänä jäänyt vähän vähemmälle ajanpuutteen vuoksi. Gmail-tilin kautta olen myös Google+ -käyttäjä, mutta jostain syystä se ei ole minua vakuuttanut. Tässä siis minun some-historiani lyhykäisyydessään. Ennakkokäsitykset ovat siis karisseet jo aikoja sitten.

Sosiaalisella medialla on niin hyvät kuin huonot puolensa. Hyviin mukaanlukeutuu helpottunut yhteydenpito muualla asuviin ystäviin ja tuttaviin. Tämä onkin enää ainoa syy sille, että yleensäkin olen Facebookissa, sillä siitä on tullut mainoksia tursuava valituskanava. Toki harrastan itsekin valitusta, mutta... sehän on vain inhimillistä? Suosin itse Twitteriä, sillä siellä on helpompaa seurata julkisuuden henkilöitä tai yleensäkin muita käyttäjiä. Lisäksi sen kautta saa nopeasti tietoa itseä kiinnostavista asioista. Joku viisas on joskus sanonut, että Facebookissa valehdellaan tutuille ja Twitterissä puhutaan totta tuntemattomille. Ehkä tämä selittää sen, miksi suosin Twitteriä. Eräänä päivänä päätin perustaa blogin. Päätin, että kirjoitan englanniksi ja että en mainosta blogiani Facebookissa. Miksi? Koska en halua suurimman osan "ystäviksi hyväksytyistä" tietävän, kuka oikeasti olen. Tässä taas yksi sosiaalisen median huono puoli: mitä antaa ihmisten tietää itsestään ja mitä salata? Ja ketä hyväksyä piireihinsä ja millä perusteilla. Lisäksi koulukiusaaminen on saanut uuden muodon sosiaalisen median avulla. Tuhkimotarinoiden (esimerkiksi Suomen youtube-tähti Sara sekä Big Brother tähdet, glamourmallit eli niin kutsutut turhat julkkikset) ja julkisuuden henkilöiden (näyttelijät, muusikot ja niin edelleen) välinen raja on hämärtynyt niin paljon, että nuoret kuvittelevat sosiaalisen median välittämän glamourelämän kuvan olevan totta ja sen saavuttamisen helppoa.

Mitä odotan sosiaaliselta medialta? Pientä ryhdistäytymistä ja imagon parantamista. Avoimuus voi kääntyä itseään vastaan silloin, kun hyvien asioiden toteuttamiseen kehitettyjä keinoja aletaan käyttämään ilkivallan apuna. Nettikiusaaminen on tästä hyvä esimerkki samoin Wikipedia, jonka tietoja voi kuka tahansa muokata. Tämä on aikaansaanut sen, että sisältö on paikoitellen valheellista, vääristeltyä ja pahansuopaa. Suomenkielisestä versiosta löytyy myös käännösvirheitä, lempiesimerkkini on Mendelin herneet (pea), jotka oli käännetty pavuiksi (bean). Varsinkin nuorisolla on se käsitys, että kaikki mikä löytyy sosiaalisesta mediasta, on totta. Kouluissa on onneksi alettu kiinnittämään huomiota medialukutaitoon. Samaan aikaan lapset ja nuoret vähentävät kirjojen lukemista, eivät enää kirjoita käsin (kynällä) ja heidän suomenkielen taitonsa huononee. Lyhenteiden käytöstä on tullut arkipäivää, viestintä tapahtuu älypuhelimien kautta. Kysymys kuuluu: onko sosiaalisen median esiinmarssi luonut (uus)tyhmien sukupolven? Ja mitä me aikuiset voimme asialle tehdä.