Ah Helsinki, kaunis pääkaupunkimme ja entinen osa-aikarakastajani (kotikaupunkina). Suhteemme ei ole aina ollut mutkaton. Viikonloppuna tein yhdenillan pysähdyksen sinne. Tällä kertaa jätin vanhan Ixukseni kotiin ja räpsin kuvia puhelimella. Osa kuvista vuodelta 2014.
Helsinki on aiheuttanut minulle metrokammon ja halun puhdistautua jokaisen metromatkan jälkeen sisäisesti ja ulkoisesti käsidesillä. Enkä todellakaan ole bakteerikammoinen. Mutkikkaan suhteemme alkutahdit ovat vuoden 1990 kesäkuulta, jolloin kaupungissa järjestettiin SVUL:n organisoimat lajien väliset suurkisat. Muistikuvat reissusta ovat hataria, sillä olin vajaa 11-vuotias. Majoitumme Myllypuron koululla ja mielessä pyöri edellisvuoden lehtiotsikot tapahtuneesta kaksoismurhasta, jonka tapahtumat saivat alkunsa alueelta. Vanhempani eivät olleet mukana, joten myös eroahdistus loi jännitystä. Kuljimme paljon metrolla ja erään reissun aikana, Itäkeskuksen asemalla, allekirjoittanut iski pienen kätösensä jonkun oksennukseen. Ai niin. Olen esiintynyt Olympiastadionilla vajaan 11 vuoden iässä. Muutama vuosi myöhemmin teimme luokkaretken kaupunkiin ja yövyimme Olympiastadionin majoitustiloissa. Tuolloin pääsi myös katsomaan nähtävyyksiä, joista Linnanmäki aiheutti minulle murtuneen nilkan. Maistoin reissulla ensimmäisen kerran herkkusieniä, Pizza Hutin pizzassa. Lapsen muisti on valikoiva. 
Yksi parhaista ystävistäni muutti Helsinkiin vuonna 2000, jonka jälkeen siellä on tullut käytyä hieman enemmän. Pitkän aikaa kaupunki oli minulle jotain yliarvostettua ja liian hehkutettua. Vasta yliopistossa opiskellessani rakastuin kaupunkiin, jolloin vietin erään lukukauden aikana osia viikoista Helsingissä. Teimme viikonloppuna pikavisiitin ja tällä kertaa yövyimme hotellissa, kuten turistit konsanaan. Uusimman reissun hasardisaldo on palohaavat silmäkulmassa ja sormissa, kun hiuksia suoristaessa tinttasin itseäni raudalla naamaan. Selviydyttyäni hiustenlaitosta, onnistuin tipauttamaan tukkatökötin pöydältä ja se purkautui jalalleni, suoraan sandaalin sisuksiin. Onneksi en ota elämää kamalan vakavasti ja osaan nauraa itselleni. Oli kuitenkin ihana päästä takaisin kotikaupunkiin, jossa on vähemmän ihmisiä ja ajoneuvoja, eri liikennesäännöt ja ennen kaikkea oma sänky.
Olen rakastunut Helsingissä sen tunnelmaan ja rakennuksiin, kaikkiin niihin asioihin, joita ei kotikaupungista löydy. Opiskeluaikana matkalla majapaikasta yliopiston keskustakampukselle ja takaisin ehti katsella ja makustella näkemäänsä, kävellä eri reittejä pitkin. Vaikka Helsinki ei ole maailman mittakaavassa kovinkaan suuri, verrattuna Ouluun se on suurkaupunki. Riittää, että astuu ulos junasta ihmisvilinään ja kuuntelee eri kieliä sekä suomen murteita. Vanhat rakennukset ja historiaa huokuva miljöö ovat jotain, mitä meiltä puuttuu. Oulussa rakastan vettä ja vihreyttä. Helsingissä varsinkin merellisyys on aivan erilailla esillä ja läsnä kuin täällä, liekö syynä meidän jokisuistomme saarineen. Kaupunkipuistot ja ranta-alueet on osattu hyödyntää siellä myös paremmin. En niinkään välitä ravintoloista, juottoloista, kaupoista ja museoista. Voisin vain kulkea katuja ja fiilistellä kaikkea näkemääni ja kuulemaani (parantumaton romantikko). Ja ottaa valokuvia, vaikken sitä kovin taidakaan. Ulkomaanmatkoilta olen pitänyt matkapäiväkirjaa, mutta jostain syystä en sitä kotimaassa tee. P.S. Mitä muutakaan levoton sielu tekisi junamatkalla?
