Päivälenkki

...näytti tältä. Ja asensin Bloggerin puhelimeeni, joten tämä on vähän niin kuin testi. Ihan kuin en muutenkin olisi älypuhelimeni orja. Lisäksi vihaan puhelimella kirjoittamista, sillä pitkähköt kynnet ja kosketusnäyttö eivät sovi yhteen. Yksisormijärjestelmällä se on myös suhteellisen hidasta. Voi elämä. Kaikkea sitä ihminen keksiikin. Kaipaan elämää ennen näitä paholaisen keksintöjä.

 

Ps. Piti sitten käydä koneella muokkaamassa kuvia. Lisäksi ne ovat nurinkurisessa järjestyksessä. Aloita lopusta.  

Tiedätkö mitä lapsesi tekee SoMessa?

No niin. Nyt se on viimein tapahtunut. Olen sukulaislasten kaveri SoMessa, tällä hetkellä tosin vain Instagramissa. Tämä tarkoittaa sitä, että täytyy tarkemmin vahtia mitä sinne postaa. Onneks kyseiset mukelot tietävät tasan tarkkaan, millainen heidän haltijakummitätinsä todellisuudessa on (ärsyttävän rakastettava, joka pakottaa kerran vuodessa elokuviin katsomaan itse valitsemansa elokuvan, johon ei kehtaa mennä ilman kakaroita). Sysäyksenä oli elokuvareissu haltijakummityttöni kanssa tuossa jokin tovi sitten. Aiemmasta postauksestani Kuinka koukuttaa oma älylaiteorja löytyy mistä kaikki sai alkunsa. Tällä kertaa ME olimme ne, jotka kaivoivat puhelimet esiin. Neiti halusi leikkiä uudella puhelimellani ja luultavasti tykkäsi kaikkien seuraamieni tilien kuvista. Todella reilua... Opin tosin häneltä, miten kuvista voi tykätä nopeammin. Nyt olemme seuraamme toisiamme Instassa, eli minä kyttään, miten mukelot kommentoivat toistensa kuvia. 

Lapset osaavat olla todella julmia aikuisten selän takana. Jos minä kommentoisin samalla kirjainten painoilla (?) tai kommentoisin yhtä tylysti ystävieni julkaisuja, saisin joko a) turpajuhlat (kuvainnollisesti) tai b) ystäväni eivät enää olisi ystäviäni. Kuinka relevanttia on kommentoida jonkun ottaman kuvan sisältöä tai laatua? Onko joku toinen parempi päättämään sen, mistä sinä otat kuvan tai mistä asiasta sinä teet päivityksen? Luultavasti jokainen meistä kohtaa vähintään kerran päivässä esimerkiksi Facebook-päivityksen, joka saa näkemään punaista ja kiehumaan. Joskus kiusausta räjähtää voi vastustaa, mutta se ei aina onnistu. Mukeloiden kommentit eivät edes kuulu tähän joukkoon, vaan ovat pientä nälvimistä, joka voi hiljalleen musertaa heikomman itsetunnon.

Lasten ja nuorten kohdalla epäasialliset kommentoijat voi olla sosiaalisen paineen vuoksi vaikeampi hiljentää, kuin meidän aikuisten maailmassa. He kun ovat niitä "siistejä tyyppejä" sosiaalisen marssijärjestyksen huipulla. Jos heidät hylkää SoMessa, mikä on seuraus IRL? Luultavimmin sosiaalinen itsemurha ja yksinäisyys. Oletteko koskaan miettineet sitä, miksi me lapsina ja nuorina kuvittelemme, että on "coolia" olla tyly toisille? Kiusaamista on niin monenlaista, kuin asioiden vastaanottajia. Mitä joku kokee kiusaamisesksi, toinen ottaa läppänä. Monikaan vanhempi ei tiedä, mitä lapset SoMessa puuhaavaat. Tiesittekö, että noilla ovelilla pikku riiviöillä voi olla käytössään useampi eri tunnus? Hahaa! Luultavammin yksi yksityistili on kavereita ynnä muita ihmisiä varten ja toinen julkinen profiili. Näin niin kuin tädin maalaisjärjellä ajateltuna. Onneksi osaavat ainakin suojata profiilinsa!

 

Sosiaalinen media vaatii usein myös suhteellisen hyvät ja toimivat älylaitteet ynnä muut, mikä edelleenkin eriarvoistaa ihmisiä. Itse olen sitä ikäluokkaa, joka tavoittaakseen kaverinsa joutui käyttämään LANKAPUHELINTA tai menemään kaverinsa oven taakse rinkuttamaan ovikelloa. Ehkä juuri siksi minua kammoksuttaa lasten/nuorten älylaitteiden kilpavarustelu ja se mainonta, joka tähän kohdistuu. Itse uusin puhelimeni kahden vuoden välein ja laitan yleensä hyvän, mutta vanhahkon mallin. Ennen kaikkea suhteellisen halvan. Mutta vaatimukset muuttuvat koko ajan, vempeleet monimutkaistuvat ja hinnat kallistuvat. Olemmeko kohta siinä pisteessä, että mikään ei riitä? Omasta puhelimestani löytyy "vain" sähköposti, Instagram, Twitter ja Facebook. Niin ja pahin riippuvuuden aiheuttaja ikinä: SuperSää.. Kyllä, olen säätiedotusriippuvainen ja lähinnä siksi, että koirani pelkää ukkosta.

Elämä on hassu juttu. Meistä jokainen näkee ja kokee asiat omalla tavallaan, eikä kukaan voi lopulta tietää, miten toinen kokee ja tuntee. Mikä minua loukkaa, ei välttämättä loukkaa sinua. Mikä on minulle tärkeää, ei välttämättä ole sitä sinulle. Kukaan ei ole täydellinen, voimme vain tehdä parhaamme. Kytätkää tekin lasten/nuorten SoMekäyttäytymistä ja puuttukaa niihin epäkohtiin hyvissä ajoin. Ehkä maailmasta joskus tulee hieman parempi paikka?

P.S. Elokuva oli hyvä ja meinasi saada kylmän ja kovan täti-ihmisen tirskauttamaan pari kyyneltä. Melkein.

Lapsi on terve

Uusi vuosi, uudet kujeet. Olen tälle vuodelle "oppinut" päivittämään kotisivuja (mitä oppimista siinä on?) ja hallinnoimaan virallista Facebook-sivua. Sosiaalinen paine ajoi minut tällä kertaa Instagramiin. Edellytyksenä tälle oli se, että hankin maanantaina uuden puhelimen, jossa on (minun kuvaustaidoilleni) hyvä kamera. Saatan olla hieman liian innostunut siitä, että kuvia ei tarvitse kierrättää tietokoneen ja kuvankäsittelyn kautta sosiaaliseen mediaan... ja postata ehkä liikaa kuvia Facebookiin.

Lataillessani sovelluksia uutukaiseen puhelimeeni, pieni mieleni pohti kaikkea sitä, mihin annoin sovelluksille käyttö- ja seurantaluvan. Ja ennen kaikkea sitä, mitä ihmettä niillä tiedoilla tehdään. Itseäni ärsyttää se, että sovellukset haluavat ilmoittaa minulle ketä kaikkia yhteystiedoistani löytyvistä henkilöistä löytyy ja mistä heidät löytää. Ihmisten, tuttujen ja tuntemattomien, etsiminen sosiaalisesta mediasta on hauskaa ja jännittävää. Vetoan myös edelleenkin siihen, että en halua kaikkien ihmisten tietävän minusta kaikkea ja haluan kontrolloida itse minua koskevaa tietoa. Minut löytää edelleenkin kotoani, jos jollakin tulee ikävä. Uutta puhelinta voi myös käyttää siihen tarkoitukseen, mihin nyt puhelimia yleensäkin tarvitaan. Onneksi ne ihmiset, jotka ovat tärkeimpiä, tietävät sen.

Mutta Instagramiin. Olen liian läppäririippuvainen, sillä minua ahdistaa käyttää sovellusta kännykälläni. Vanhan puhelimeni muistin koko oli onneton, eikä sovelluksia pystynyt pitämään kuin yhden (Twitter tässä tapauksessa). Täytyy tunnustaa, että aikamoista opettelua tämä on, vaikka vempele on saman valmistajan kuin aikaisempikin. Instagram on todella yksinkertainen käyttää, ehkä vähän liiankin. Olenko vain tottunut monimutkaisempiin sovelluksiin, enkä siksi ymmärrä yksinkertaisuuden hienoutta? Se mistä pidän on, että kuvia voi muokata ennen niiden julkistamista. Jostain syystä en ole vielä keksinyt kuitenkaan sitä, miten saan kuvan rajattua.

Koska uuteen puhelimeen totutteleminen on vielä kesken, olen kiireinen koulun, työn ja työharjoittelun välillä tasapainoillessani (eikä unohdetaan zumbaa ja koiraa!), en ole ehtinyt etsiä seurattavia. Instagramin ehdotukset minulle ovat olleet lähinnä suomalaisia muusikoita (Robin ja Cheek), Duudsonin poijat ja joitan suomalaisia näyttelijöitä, joita en edes tunne... Etsin itse sen tärkeimmän: Zlatanin. (Tässä vaiheessa se ihminen, joka käski minun liittyä Instagramiin ja jota joskus jopa kuuntelen, päästää hirvittävän röhönaurun.) Toisaalta voisi miettiä, onko siinä mitään järkeä, että seuraan samoja useammassa eri SoMessa? Varsinkin kun esimerkiksi Instagrammiin ladatun kuvan voi samalla jakaa myös Twitterissä ja Facebookissa. Täytynee itse yrittää pitää edelleenkin hajautettua linjaa SoMekanavien suhteen. Nettiselimen kautta toimivassa Instagramissa ei löydy hakutoimintoa, mutta sovelluksessa sellainen on.

Jotta opiskelija herää aamulla aikaisin ja saa itsensä kahdeksaksi venäjän tunnille, täytynee kone laittaa kiinni ja valmistella itsensä unten maille. Kuvat otettu uudella puhelimella: päivän sääpäivitys ja eilisillan hurjat virkkuut.

Lara Instagramissa löytyy tästä linkistä.

P.S. Minun kolme suunnittelemaani postausta ovat edelleen suunnitteluasteella. Pahoittelen edelleenkin, että en ole ehtinyt kirjoittamaan useammin. Siis jos joku höpinöitäni oikeasti lukee. Kiitos ja anteeksi.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis

NO HUPSISTA! Minähän olen tainnut olla kiireisempi kuin luulinkaan, sillä edellinen postaus näyttää olevan marraskuun alusta! Tarkoitukseni oli viime viikonloppuna kirjoittaa täysin toisesta aiheesta, mutta lauantai-illan operaatio multitasking johti viiden päivän tietokoneettomuuten. Lyhyestä virsi kaunis: mitä saadaan kun yhdistetään jännittävä televisio-ohjelma, sukkapuikoit, kaksi lankakerää, kannettava tietokone ja lasillinen viiniä? Ainakin tahmainen näppäimistö. Kudoin tietokoneen äärellä ja katsoin televisiota. Koneen vieressä oli täysi viinilasi. Langat menivät solmuun ja heitin kerät sylistäni toisen toiselle puolen tuolia  - tai niin luulin. Heitinkin toisella kerällä viinilasia, jonka sisältä pyyhkäisi yli/läpi rakkaan kannettavani. Hupsista. Onneksi tahmainen näppäimistö on ainoa muisto tapahtuneesta ja koneeni toimii. (FYI, minulla ei ole tapana juoda viiniä yksikseni kotonani kuin kerran tai kaksi kertaa vuodessa. Alkoholin kuluttujana en ole edes kohtuullinen, niin vähäistä on juomiseni.)

Se, että tietokoneeni joutui pakkolepoon kuivumisen ajaksi, ei ollut ainoa ongelma vempeleriippuvuudesta kärsivälle. Minulla on älypuhelin, jolla pääseen lukemaan uutiset ja surffaamaan netissä. Eihän se sama asia kuitenkaan ole kuin läppärin haliminen? Tuijotin lähes kaksi vuorokautta pöydällä kuivuvaa aarrettani, melkein itkien. Toki voin olla ilman tietokonetta, mutta on eri asia olla kotonansa ilman sitä kuin esimerkiksi olla lomalla ilman vempeleitä. Maanantaina lähdin sisareni luo "lomalle", missä olin sen verran kiireinen, etten ehtinyt haikailla tietokoneeni perään. Mutta kamalaa se oli. Voi sitä riemua, kun eilen saavuin kotiin, sujautin akun koneeseen ja töpselin seinään ja... Fifin (mokkula) akku oli tyhjä ja se vaati jotain salasanaa, josta minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Muutaman ärräpään jälkeen tietokone ja mokkula olivat taas molemmat toimintakunnossa ja niiden omista maailman onnellisin reikäpää.

Jotta elämä ei olisi helppoa, samaan aikaan myös rakkaan lenkkitoverini iPodin akku oli tyhjä, enkä saamattomuuttani ole vieläkään hankkinut laturia, vaan akun lataaminen tapahtuu tietokoneen kautta. Olen niin vanhanaikainen (?), että haluan pitää tietokoneen, puhelimen, kameran ja musiikkisoittimen erossa toisistaan. En myöskään halua pitää puhelinta mukana lenkeillä (lenkki = hyvin reipasta kävelyä koiran kanssa, minä en juokse. Piste.), sillä haluan nauttia lenkkeilystä ilman häiriöitä. Sain ladattua Mussukkani vasta maanantaina sisareni luona ja voi sitä iloa, kun ei tarvinnut kuunella pään sisäistä musiikkia! Hyvästi korvamadot! 

On mielenkiintoista huomata, että en pysty elämään ilman vempeleitä edes muutamaa päivää, mutta pystyin asumaan 3,5 kuukautta kerrostaloasunnossa, jossa ei ollut juoksevaa vettä ja lisäksi viemärit olivat käyttökiellossa. (Se on toinen tarina ja löytyy täältä) Mökillämme ei myöskään ole sähköjä, joten kannettavani ei siellä vieraile. Mutta mökillä on aina jotain muuta tekemistä, ei siellä ole aikaa miettiä sosiaalista mediaa, uutisia, katsomatta jääneitä televisio-ohjelmia ja niin edelleen. Mutta se siitä. Halusin vain jakaa tyhmän pääni sisällön kanssanne. Kunhan saan hieman levähdettä joulun jäljiltä (kaupunkilaistäti ja neljä siskonlasta neljä vuorokautta samassa talossa), pyrin käynnistämään aivotoiminnan uudelleen ja kirjoittamaan suunnittelmissani olleen tekstin.

Oheinen kuva kertonee enemmän minusta kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. Kiitokset nelivuotiaalle siskonpoijalle naamarin ja valomiekan lainasta...

Kuinka koukuttaa oma älylaiteorja

Istuin tänään bussissa ja minulla on tapana havainnoida (kytätä?) mitä ympärillä tapahtuu. Tämä kirjoitus tosin sai alkunsa jo helmikuussa, kun olin kymmenvuotiaan haltijakummityttöni kanssa elokuvissa katsomassa ”Frozenia” ja kirjoitin silloin aiheesta englanniksi. 

Lyhykäisyydessään tarinan alku kulki näin: samalla penkkirivillä istui toisella puolellamme kolme sukulaistyttöni ikäistä lasta ja toisella puolen isä poikansa kanssa. Ennen elokuvan alkua juttelin neitosen kanssa ja huomasin, että isänsä seurassa oleva poika pelasi jotain älypuhelimellaan. Toisella puolella istuvista lapsista yksi oli erittäin levoton koko elokuvan ajan ja neitoseni kertoi, että tämä lapsi oli värkännyt jotain älypuhelimellaan myös elokuvan ajan. Tarina jatkuu: Jonotan jumppasaliin. Käytävällä on noin 50 muutakin odottajaa, osa juttelee keskenään, osa rämplää älypuhelintaan. Tänään taas onnikkaan nousi nuori äiti muutaman vuoden ikäisen lapsensa kanssa ja kun ajoneuvo jatkoi matkaa, äiti kaivoi älypuhelimensa ja antoi lapselleen, jotta tällä olisi matkan aikana tekemistä (katsoa jotain videoklippiä). Kysymys kuuluu: olemmeko luomassa teknologiariippuvaisia olioita, jotka eivät pysty olemaan paikallaan muutamaa tuntia tai keksimään itse itselleen tekemistä? Tarvitaanko kaikkeen vempeleitä?

Toki myönnän itsekin kärsiväni älypuhelin- ja SoMeriippuvuudesta, mutta voin myös olla ilman niitä. En kuitenkaan tarvitse vempeleitä, jotta minulla olisi tekemistä. En ota puhelintani mukaan jumppaan, koska en tarvitse sitä hyppiessäni ympäri salia. En myöskään salli sukulaislapsien leikkiä puhelimella ruokapöydässä. Tiesittekö, että opettajia on pyydetty kertomaan oppilaille kouluissa, että sosiaalisessa mediassa ei saa roikkua yömyöhään? Voimme vaan miettiä, kenen tehtävä on huolehtia siitä, että lapset rauhoittuvat ajoissa ja menevät määrättynä aikana nukkumaan. Mutta voimmeko odottaa muuta, kun jo vaippaikäiset tarvitsevat koko ajan viihdykettä? Joku voisi kysyä, mitä haittaa siitä on. Lapsettomana vastaan, että mitäs minä nyt lapsista tietäisin, mutta mielestäni se vaikuttaa siihen, että lapset eivät pian osaa olla oma-aloitteisia ja kärsivät mielikuvituksen puutteesta. Se myös vaikuttaa leikkimiseen, sillä siihen jää vähemmän aikaa vempeleiden vuoksi. Toki myönnän sen, että on helpompaa lykätä Disneyn piirretty DVD-soittimeen, kuin keksiä (taas) jotain tekemistä. Mutta jos kaikki annetaan valmiina, mitä tehdä, kun näin ei jokin kerta käykään? 

Lapset ovat kummia olioita. He kyllä keksivät itse tekemistä, jos sellaista ei ole. Me aikuiset vain emme sitä aina tajua.