Medialukutaito kadoksissa?

Voihan viha! Jälleen kerran. Ja lähdekritiikin puute! Kirjoitin vihapuheesta jo viime syyskuussa ja lähdekritiikki sai mainintaa toisessa kirjoituksessa. Tarkoituksenani oli kirjoittaa tällä kertaa mukavista asioista, kuten kruunujen virkkaamisesta siskonlapsille, mutta Universumi päätti jälleen kerran toisin tai Facebookin Newsfeed, joka täyttyy irrelevantista informaatiosta ja tarkoituksella väritellyistä "totuuksista". Niiden taustalla näyttää olevan tarkoituksella valheellinen, nykyaikaistettu versio propagandasta ja totuuden muuntelusta omaan tarkoitukseen hyötyvä, journalismiksi itseään kutsuva ilmiö. Sananvapauden nimissä kun voi tehdä mitä tahansa. Samaan aikaan tietty joukko ihmisiä on tullut siihen johtopäätöseen, että valtamedia ei saa kirjoittaa kaikesta, vääristelee ja peittelee tiettyjä asioita. 

Ystäväni Wikipedian mukaan "Medialukutaito on kyky lukea ja ymmärtää mediaa, nähdä sen tuottamien ilmiselvien merkitysten taakse, sekä suodattaa ja arvioida vastaanotettua informaatiota. Medialukutaito on siten tavallista lukutaitoa laajempi taito. Siihen kuuluu myös taito käyttää asianmukaisia laitteita. Kriittinen medialukutaito painottaa taitoja, joiden avulla ihminen pystyy arvioimaan mediasisältöjä kriittisesti ja median esitystapoja tulkiten." Mutta status quo näyttää olevan, että mikä tahansa totuuden versio on hyväksyttävissä ilman suurempaa suodatusta tai arviointia. On helpompi uskoa jotain "julkaistua", kuin ottaa asioista itse selvää. Vaihtoehtoisen median suosio saattaa selittyä myös sillä, että se vahvistaa kohteensa mielipiteitä ja ikäänkuin oikeuttaa normaalia radikaalimmat mielipiteet, antaa niille polttoainetta. 

Miksi uskoa ennenmminkin valtamediaa? Koska sillä on tietyt kriteerit, säännöt ja eettiset ohjeet. Se ottaa asioista selvää, on avointa ja puolueetonta, ei pelkkiä huhupuheita ja sensaatiohakuisuutta. Puolueetonta tosin niin pitkälle kuin se on mahdollista. Newsflash: mikään ihmisen kirjoittama, sanoma tai kuvaama ei koskaan ole tai voi olla täysin puolueetonta. Se on aina jonkun tai joidenkin näkemys asiasta. Siinä näkyy myös oman aikansa vaikutus.Valtamedian tekemä journalismi on (tai ainakin sen pitäisi olla) lähdekriittistä ja mitä tahansa ei julkaista. Kyse ei ole pelkästään jonkin asian mediaseksikkyydestä tai viihdearvosta. Siksi. 

Sosiaalisessa mediassa on helppo jakaa vaikka ja mitä miettimättä, mikä niiden todellinen tarkoitus on tai kuinka totuudenmukaisia ne ovat. Erilaiset ja eriävät mielipiteet ovat sallittuja ja ne ovat rikkaus, emme ole mikään homogeeninen joukko aivottomia otuksia. Mutta kun ne perustuvat vaihtoehtototuuksiin, valheisiin, ennakkoluuloihin, pelkoihin ja niin edelleen, niistä tulee vaarallisia. Ottakaa asioista selvää, pohtikaa useampia vaihtoehtoja ja asioita eri kanteilta, avatkaa silmänne ja korvanne.

Koska ulkona paistaa syysaurinko ja maa on ihanasti kuurassa, tämä kärttyinen täti ottaa koiransa ja lähtee ulos räpsimään huonoja valokuvia puhelimella!

Kannattaa muuten vilkaista
Journalistiliiton pelisäännöistä Journalistin ohjeet ja miettiä, kuinka hyvin tämä eettinen ohjeistus toteutuu "vaihtoehtoisissa uutisissa".  
OKM:n julkaisu "Hyvä medialukutaito. Suuntaviivat 2013–2016" vuodelta 2013.

Digitalisoidutaan!

Kautta ihmiskunnan historian valta on ollut heillä, jolla on ollut pääsy tietoon ja jotka ovat osanneet käyttää sitä omien tarkoitusperiensä hyväksi. Se, mitä tietoa milloinkin on tarvittu, on riippunut paikasta ja ajasta. Maanviljely, kirjanpainotaito, lukutaito - you name it - tietoa vaativat taidot ovat eriarvoistaneet ihmisiä. Sosiologi Scott Lashin mukaan (teoksessa Scott Lash, ”Refleksiivisyys ja sen vastinparit: rakenne, estetiikka, yhteisö”. Ulrich Beck, Anthony Giddens, Scott Lash, Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. S. 153–235. Suomentanut Leevi Lehto. Vastapaino, Tampere 1995.) informaatioyhteiskunnassa kaikki eivät ole samanarvoisia informaation suhteen. Toiset jäävät sen ulkopuolelle ja ovat sen häviäjiä. Kaikilla ei ole samaa mahdollisuutta käyttää saatavilla olevaa informaatiota, oli sitten kyse yksilöistä tai valtioista. 

 

Taas todella hilpeä aihe! Motivaattorina toimii ärsytys kaiken palvelun siirtymisestä verkkoon ja tiedonsaamisen vaikeus. Yksinkertainen kysymys saattaa vaatia sen, että ensin otat yhteyden virastoon/laitokseen sähköisesti ja he ottavat sinuun yhteyttä. Hyvässä tapauksessa voit päästä tapaamaan virkailijaa tämän toimistoon. Sähköisen viestinnän ongelma on väärinymmärtäminen. Ilmeet ja eleet ovat tärkeä osa suullista viestintää ja ne katoavat, kun viestintä muuttuu kirjalliseksi. On vaikea ottaa asioista selvää, jos kyseleminen ei onnistu reaaliajassa. Itse olen monimuoto-opiskelija ja meidän tärkein työväline on Adobe Connect. Oppituntien aikana kyseleminen tapahtuu chattin kautta, mikä johtaa usein siihen, että kysymys jää ilman vastausta, sillä opettaja ei yksinkertaisesti huomaa sitä tai ei tiedä mihin asiaan kysymys liittyy. 

 

Yksi digitalisoitumisen ongelma on se, että kaikki eivät yksinkertaisesti osaa käyttää tietokoneita. Otetaan esimerkiksi oma äitini, joka ei ole vielä edes eläkeikäinen. Hän käyttää päivät töissään tietokonetta, mutta ei osaa käyttää verkkopalveluita, ei ymmärrä sosiaalistamedia, eikä tietääkseni osaa käyttää edes verkkopankkia. Mitä enemmän palveluita siirretään verkkoon, sitä enemmän se eriarvoistaa. Monella varttuneemmalla ihmisellä ei ole osaamista tai halua oppia käyttämään verkkopalveluita. Tietokoneiden ynnä muiden vempeleiden hankkiminen ei ole ilmaista. Niiden käyttöönottokaan ei ole kaikille helppoa, saati jonkin hakemuksen täyttäminen, liitteiden toimittaminen (kun ensin olet onnistunut saamaan liitteen sähköiseen muotoon) tai verkkopalvelun käyttö. 

 

Olen kritisoinut kirjoituksissani paljon sosiaalisen elämän siirtymistä sosiaaliseen mediaan. Ja teen sitä edelleenkin, ainakin jossain määrin. Yksi tämän päivän ongelmista on syrjäytyminen. Miten palveluiden siirtäminen toimistoista verkkoon auttaa ehkäisemään tätä ongelmaa? Sen sijaan että syrjäytymis- ja erakoitumisvaarassa oleva henkilö saataisiin poistumaan kotoaan ihmisten ilmoilla, vaikka työvoimatoimistoon, voi hän sen sijaan jatkaa kotona nököttämistä ja hoitaa kaiken verkon välityksellä. Kuinka paljon digitalisoituminen vie työpaikkoja ja täten lisää eriarvoistumista ja täten myös syrjäytymistä? Henkilökunnan kouluttaminen ei myöskään ole ilmaista. Moni myös nauttii asiakaspalvelusta kasvokkain. 

 

Tämä aihe on sellainen, että oisin jatkaa maailman tappiin saakka. Onneksi olen määritellyt postauksilleni pituuden. Luultavasti joudun palaamaan aiheeseen myöhemmin keväällä, sillä minulla on edessäni pienehkö tiedonhankkimiskierros, jos en löydä työtä, alkaen kouluni opintotoimistosta. Kyseessä on niinkin yksinkertainen asia kuin että mitä teen kun opintotukeni loppuu, minulla on vielä vuosi opintoja jäljellä (enintään 7 kurssia, ammattiharjoittelut ja opinnäytetyö) ja alla toinen korkeakoulututkinto. Odotan tätä juoksukierrosta innolla ja tiedän onneksi jo miten se päättyy. Onneks olen pessimisti.

--

Scott Lash on minulle tuttu sosiologian opinnoista ja kirjoitin aikoinaan teoksesta "Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio" esseen. Oli muuten työn ja tuskan takana löytää tuo vuonna 2008 raapustamani kirjoitus.