Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Addiktio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Addiktio. Näytä kaikki tekstit

torstai 11. huhtikuuta 2019

Rakkaudesta lajiin

Annalle.

Sitä luulisi, että urheilussa tärkeintä olisi osaaminen eli se, että urheilija on erinomaisen hyvä siinä, mistä hänelle maksetaan palkkaa. Jalkapalloilijat kumoavat tämän myytin. Taidot ja kova harjoittelu eivät vielä takaa sitä, että saat rahakkaan sopimuksen kunnioitetussa seurassa tai hyviä sponsorisopimuksia. 

Ensimmäisenä kannattaa valita itselleen iskevä taiteilijanimi, mikäli ristimänimi on tylsä tai liian pitkä paidanselkämykseen. Tärkeää on, että se jää ihmisten mieleen ja pitää yllä suosiota. Kuka nyt kiinnostuisi pelaajasta nimeltään Matti Meikäläinen? Joka tapauksessa kannattaa keksiä itselleen iskevä lempinimi. Sen on hyvä olla sellainen, jota kukaan muu ei käytä ja joka kuulostaa hullulta. Mikä tahansa tosin kuulostaa hyvältä, kun on vieraskielinen vastaanottajan näkökulmasta. Lempinimen käyttö tekee jalkapalloilijasta läheisemmän ja inhimillisemmän, ihan kuin puhuisi ystävästään. 

Kuten jokainen urheilua seuraava tietää, suojatyöpaikkoja ei alalla ole. On siis hyvä olla tulevaisuudensuunnitelmat jo uran alkuvaiheissa ja aloittaa itsensä tunnetuksi tekeminen aikaisessa vaiheessa. Oma vaatemerkki tai kosmetiikkasarja ei ole pahitteeksi, sillä täten voi tienata hieman ylimääräistä pahan päivän varalle. Sponsorisopimukset kun voivat katketa hyvin pienestä virheestä, joten niihin ei kannata luottaa. Tosin niitäkin on hyvä olla, sillä verkostoituminen ei ole pahitteeksi ja suurten yritysten mainoksissa näkyminen luo tunnettuutta. Oma tuote on tosin turvallisempi, sillä se nojaa omaan henkilökohtaiseen imagoon. 

Näkyvyys tarkoittaa palstatilaa muuallakin kuin urheilusivuilla. Pysyäkseen pinnalla täytyy pysyä otsikoissa, sillä ihmisiä ei kiinnosta pelkät urheilusuoritukset. Yksin ei kaikkea kannata tehdä, vaan palkata työvoimaa. Sosiaalisessa mediassa on oltava aktiivinen ja julkaistava urheilun ulkopuolisia asioita. Hyvät julkaisut sisältävät kuvia perheestä sekä poseerauksia muiden julkimoiden kanssa ja on tärkeää kommentoida entisten sekä nykyisten joukkuetovereiden julkaisuja positiiviseen ja ystävälliseen sävyyn. Itsensä ympärille on hyvä kehittää brändi jo uran aikana ja sen tulee olla tiivis paketti, joka kattaa kaikki imagosta tuotteisiin. Sillä, onko imago puhtoinen vai likainen, ei ole merkitystä. 

Näyttelijän kyvyistä on hyötyä urheilijalle. Niiden avulla saa vastustajien kontolle rikkeitä, joita ei välttämättä tapahtunut. Kontaktitilanteita tulee harjoitella etukäteen ja tiedostaa osaamisensa. Poskelle vierähtänyt kyynel voi olla suoran punaisen kortin arvoinen. On hyvä tietää, milloin on näytellyt liikaa, jotta ei itse joudu poistumaan kentältä tai hallitsematon heittäytyminen nurmen pintaan johda sairauslomalle. Tuuletusten on oltava mahtipontisia, sillä niistä voi tulla tavaramerkkejä. Uraan liittyvät ratkaisut on myös tehtävä mahtipontisesti. Näyttelijänkyvyille on tarvetta myös silloin, kun sopimusasiat ovat katkolla ja täytyy vakuuttaa, että on uskollinen joukkueelleen, vaikka neuvottelut ovat käynnissä toisaalla. 

Ulkonäkö on yhtä tärkeä työväline kuin jalkapallokengät ja osa imagon luomista. Kukaan ei ihaile huonon hygienian omaavaa rääsyläistä. Toki pukeutuminen voi olla rennon letkeää, mutta se on tehtävä tyylillä. Vaatteiden on oltava laatumerkkien valmistamia ja kuuminta muotia. Omasta imagosta riippuu se, joutuuko vaatteista maksamaan vai lähettävätkö muotitalot niitä urheilijalle. Itsestään on huolehdittava ja näytettävä aina hyvältä niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Hiusten on oltava hallinnassa koko pelin ajan, oli kuinka hikinen tahansa. Tatuoinnit ovat hyvä keino jäädä ihmisten mieleen, niin hyvässä kuin pahassa. Niitä kannattaa kuitenkin ottaa harkiten ja kertoa epäselvissä tilanteissa yleisölle, miksi päätyi kyseiseen kuvaan. 

Näkyvyys on tärkeä osa menestymistä ja ihmisten huomion kiinnittää kaunis nainen käsipuolessa, oli mies millainen peikko tahansa. Naiset ovat yksi suosion salaisuuksista ja silloin tällöin on hyvä pitää rakastajatarta tai useampaa, sillä lehtiotsikot kaipaavat draamaa. Vaimon täytyy olla kaunis ja näyttävät, mieluiten kuuluisa malli, näyttelijätär tai laulajatar. Vaimo voi olla tavallinen kansalainen, kunhan hän siinä tapauksessa on ensirakkaus, joka pysyy rinnalla ja tukee miestänsä kaikessa. Aivan kaikessa. Tässä tapauksessa on vaimon hyvä luoda omaa uraa lastenhoidon ohella, esimerkiksi muotimaailmassa tai kosmetiikka-alalla. Siltä varalta, että elämä jalkapallodiivan puolisona käy sietämättömäksi. 

Myös juhlimisen ja lomailun on oltava täynnä suuria eleitä. Kaiken ei tarvitse kestää päivänvaloa, mutta ei haittaa, vaikka ne tulisivat julki. Kaikesta nimittäin selviää julkisella anteeksipyynnöllä ja nöyrällä katumisella. On muistettava vannoa pyhästi, että kyse oli kertavirheestä, joka ei tule toistumaan. Naisten, juhlimisen ja ulkonäön lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota myös kulkuvälineisiin. Nopeat ja kauniit autot sopivat hyvin yhteen kauniiden naisten kanssa. Pieni ylinopeus, siitä kiinnijääminen sekä julkinen katuminen muistuttavat yleisöä siitä, että jalkapalloilija tekee virheitä siinä missä kukan muu tahansa. 

Koska kyse on julkisuuden henkilöstä, on muistettava tehdä hyvää. Hyväntekeväisyys on oiva apu, sillä mikä sulattaa ihmisten sydämet paremmin kuin hellyttävä kuva sankarista ja tätä jumaloivasta lapsesta? Sponsorit tulevat tässä apuun järjestämällä tilaisuuksia, joissa pienet ihailijat pääsevät tapaamaan idoleitaan ja saamaan näiltä esimerkiksi nimikirjoituksella varustetun pelipaidan, jonka sponsori on lahjoittanut. On hyvä muistaa kotiseutunsa vähempiosaisia ja pitää yllä kotiseuturakkautta sekä kansallisylpeyttä, mikä vaikuttaa suosioon kotimaassa. Koska näkyvyys on tärkeää, on muistettava tiedottaa tapahtumista medialle sekä julkaista kuvia käyttämissään sosiaalisen median kanavissa.

Äitiä, faneja ja jumalaa on hyvä muistaa kuitenkin kiittää. Aivan kaikesta ja ihan koko ajan. Tämä luo mielikuvan, että urheilija on rakastava poika, uskollinen faneilleen ja nöyrä sekä jumalaapelkäävä hyveellinen ihminen. Kaikki tämä vain rakkaudesta lajiin.

torstai 7. syyskuuta 2017

Aivojumppaa tädin tapaan


En ole taiteellinen ihminen. En osaa piirtää ja olen onneton mittasuhteiden kanssa. Olen itsekritiikin ja analysoinnin mestari. Osaan soveltaa oppimaani käytäntöön. Mitä tekemistä näillä on käsitöiden kanssa? Kaikkea. Kun puhun tuotteesta, tarkoitan sitä lopputulemaa, jonka saavutan työvälineillä ja langalla, en siis mitään konkreettista myytävää tuotetta. Minä en ole neuloja, vaan virkkaaja. Opettelin neulomaan sukat kesällä 2015, sillä äitini kieltäytyi antamasta minulle villasukkia, sillä edesmennyt tuholaiskoirani rakasti sukat kuoliaaksi. Jouduin itse sukkapuikkojen varteen, koska halusin pitää varpaani lämpimänä. Mutta luova minä olen.

Vaikka en ole taiteellinen ja piirustustaitoni rajoittuvat tikku-ukkoihin, suunnittelen itse villasukissa käyttämäni kirjoneulekuviot. Se ei ole helppoa, päinvastoin. Se on äärimmäisen raskasta, aikaa vievää ja stressaavaa. Miksi sitten teen niin? Koska haluan lahjaksi tekemieni villasukkien näyttävän minulta. Koska en halua käyttää valmiita malleja vaan tehdä jotain omaa. Ne ovat minun suunnittelemiani ja toteuttamiani. Apuna minulla on ruutupaperi, lyijykynä sekä puuvärit. Hahmottelen kuvion ensin ruutupaperille, värittelen sitä, jonka jälkeen naputan kuvion Exceliin. Ja muokkaan sitä. Monta kertaa. Kun siirrän työn puikoille, saatan joutua muokkaamaan sitä uudestaan. Perustelen itselleni, että ainakin minä yritän. Minä yritän kehittyä ja oppia jotain uutta koko ajan. Ja koska olen pahimmanluokan jästipää, en osaa luovuttaa. Pyrin myös improvisoimaan. Lopputulos voi olla jotain ihanan ja kamalan väliltä.

Sovellan siis peruskoulussa oppimiani käsityötaitoja. Niitä samoja, joita jokainen tekstiilityön valinnut koulutunneilla oppi. Käsityöohjeita täytyy osata lukea ja sitten siirtää lukemansa työvälineen ja langan avulla tuotteeksi. Myös tässä harjoitus tekee mestarin ja virheiden kautta oppii. Mitä enemmän harjoittelet (teet), sitä enemmän opit. Koska analysoin tekemääni koko ajan, huomaan virheet helposti. Huomaan myös sen, miten jonkin asian voi tehdä helpommin tai miten samalla tekniikalla tai muulla vastaavalla voi tehdä jonkin muun tuotteen. En siis voi sanoa, että en osaa tehdä jotain. Se on itse asiassa täysin luonteeni vastaista. Käsityöt ovat opettaneet minulle, että kaikkea ei tarvitse saattaa loppuun heti, tekemistään virheistä voi syntyä myös jotain uutta ja että kaiken ei tarvitse olla täydellistä, edes omasta mielestä. Käsityöt ovat tärkeitä, koska ne ovat aivojumppaa ja pitävät mielen virkeänä, niiden avulla oppii koko ajan uutta ja minusta on mukava haastaa itseni. 

Käsitöiden tekeminen työkseen on taloudellisesti ja fyysisesti mahdotonta, ainakin minulle. Villalanka ja atopia eivät liiemmin pidä toisistaan, mikä näkyy varsinkin mustaa neuloessa, jolloin kämmenet pahimmillaan vuotavat verta. Kukaan ei myöskään maksaisi niitä hintoja, joilla käsitöiden tekeminen työkseen elättäisi tekijän. On myös hyvin vaikeaa hinnoitella jotain sellaista, jonka on itse suunnitellut ja toteuttanut, rakkaudesta lajiin. Villasukkaparin neulomiseen menee minulta kahdeksasta tunnista ylöspäin. Kahdeksassa tunnissa syntyy perussukat, pehmopöllöön menee kolmisen tuntia, pölöheijastin syntyy parissa tunnissa ja lumihiutaleheijastin kolmessa. Työt syntyvät televisiota katsellessa, sillä en enää osaa tuijottaa ruutua kädet tyhjinä. Jokainen voi miettiä, missä kunnossa niskahartiaseutu, selkä ja kädet olisivat, jos tulisi virkattua ja neulottua koko hereilläoloaika. Ja kyllä, olen leikitellyt ajatuksella, että joku päivä voisin myydä (pienimuotoisesti) suunnittelemiani ja toteuttamiani virkkuuksia. Tällä hetkellä se ei ole mahdollista.

Teen käsitöitä lähinnä omaksi ilokseni ja ystävien sekä perheenjäsenten kauhuksi. Lapsille on kiva tehdä syntymäpäivälahjat itse, toki he saavat niihin myös vaikuttaa. Viime joulun villasukkasaldo oli 20 paria. Kaikki tekemäni yleensä löytää uuden kovin hyvin pikaisesti, sillä teen harvoin mitään varsinaisesti varastoon. Minulla on myös suurempia keskeneräisiä töitä, neulehame sekä pitsihihatin itselleni. Olen jo aloittanut joulusukkaurakan, sillä 20 paria on aika tuskallista neuloa kireälä aikataululla. Käsityöharrastuksestani löytyy muutama postaus tunnisteella ”käsityöt” ja Instagram-tilini on kuvia pullollaan. Tässä postauksessa kuvituksena tekemiäni töitä:

Teeretkellä olevat pöllöt ovat suunnittelemiani. Tämä nelikko on omani ja asuu lasten lelulaatikossa. Heillä on myös nimet ja luonteenpiirteet. Ohjeet eivät ole toistaiseksi saatavilla. Kuppikakut ja keksit löysin kirjasta Handmade. Ideoita ja ohjeita kädentaitajille (Heini Ruha - Anne Nuottanen-Tuomela). 

Toistaiseksi pariton StarWars sukka on Excelistäni. Mahtaa löytää tiensä muutamaan joululahjapakettiin, vaikka tämä testipari tuleekin itselle ja malli menee takaisin Exceliin. Käsitöiden teko on purkamista ja muokkaamista.

Tyttöjen ponchot ovat improvisaation tulos eli tehty ilman mallia. Kukkaneliön löysin jostakin käsityökirjasta, jonka nimeä en ole tainnut laittaa ylös. Käsky tehdä kolme ponchoa tuli äidiltäni ja ne menevät siskontytöille. En ole liiemmin nauttinut työskentelystä, sillä ponchot olivat aika isotöisiä. Näistä kahdesta puuttuu vielä reunapitsit.

Syksyn ensimmäiset syntymäpäivälahjat: heijastimet ovat omaa improvisaatiota, lumihiutaleheijastin syntyi kun mietimme keskimmäisen siskontytön kanssa sopivaa heijstinta hänen uuteen Frozen-reppuunsa. Kuppikakut ja keksit ovat samat kuin pöllöjen teeretkellä. Sininen koira on virkattu Amigurumivirkkauksen ABC-kirjasta (Elina Hiltunen) soveltaen ja punainen Nallukka Dropsdesignin Teddy-ohjeella tehty. Koiran ja Nallukan värityksistä vastaavat niiden saajat. Kortit olen myös tehnyt itse käyttäen apuna piirtoheitinkalvoista tekemiäni sabloneja.






keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Onhan huomenna taas uusi päivä

Sitä on kuusikymmentä sekuntia minuutissa, kuusikymmentä minuuttia tunnissa, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, keskimäärin kolmekymmentä vuorokautta kuukaudessa ja kaksitoista kuukautta vuodessa. Se on fysiikan perussuure, osa tähtitiedettä ja kulttuurillishistoriallinen käsite. Se kertoo keston, nopeuden ja etäisyyden. Aika. Meillä joko on sitä liian vähän tai liikaa, harvoin sopivasti. Olemme ajan orjia ja siitä riippuvaisia.

Pystymme seuraamaan oikea-aikaisesti sitä, mitä maailmassa tapahtuu, sillä uutisten saavutettavuus ei rajoitu television katsomiseen tiettynä kellonaikana. Internetin myötä tapahtumien tiedottamisen viive on lyhentynyt. Sama koskee myös televisio-ohjelmia: voimme katsoa ne milloin vain ja missä vain, siinä tahdissa kuin itse halumme. Lähes kaikki tarvitsemamme informaatio ja palvelut ovat saavutettavissa kotisohvalta käsin. Meidän ei täydy mennä kirjastoon löytääksemme tietoa jostain asiasta, vaan voimme kysyä hakukoneilta. Voimme ostaa siivouspalveluita ja valmisruokaa, toisin sanoen ulkoistaa kotityöt. Tavarat ja palvelut voidaan tilata kotiin, jolloin ostosten teolta säästyy aikaa. Silti meillä on vähemmän aikaa kuin koskaan aiemmin, vaikka tehtävien asioiden määrä on vähentynyt, ajankäyttö tehostunut ja teknologia kehittynyt. 

Historia, nykyhetki ja tulevaisuus ovat osa aikaa. Verrattuna aikaan ennen älylaitteita, olemme nykyään tavoitettavissa ympäri vuorokauden useammassa kanavassa. Kommunikoimme jatkuvasti, mutta onko meillä mitään sanottavaa ja kuuntelemmeko me? Enää ei tarvitse istua tietokoneen ääressä ollakseen linjoilla, vaan se on jatkuvaa toimintaa. Kun se ennen tapahtui yleensä iltaisin kotona, nykyään se tapahtuu kaiken muun toiminnan ohessa, sillä älylaitteita on helppo kuljettaa mukanaan. Sähköposteja voi lukea pitkin päivää, mikä on syönyt sen jännitystä, sillä enää ei tarvitse vastauksia odottaa tuntikausia. Sama jännityksettömyys koskee puheluiden odottamista ja sitä, onko kukaan ylipäätänsäkään soittanut. Enää ei tarvitse sopia kellonaikaa, jolloin on tavoitettavissa puhelimitse, koska puhelin on yleensä mukana. Tämä jatkuva saavutettavuus on myös hämärtänyt työn ja vapaa-ajan välisen rajan tietyillä aloilla. Miten käykään tulevaisuudessa digitalisoitumisen jatkuessa? 

Ajan vähyys on tehnyt ajanhallinnasta ratkaisemattoman ongelman myös vapaa-ajalla. Meillä ei ole aikaa vapaa-ajalle. Aikaa tuhlataan, kun tehdään jotain mielestämme turhaa tai sitä yritetään säästää johonkin mielekkäämpään. Aika myös juoksee ja me emme aina pysy sen mukana tai se matelee, juuri kun meillä on kiire. Tosiasiassa meillä kaikilla on yhtä paljon aikaa käytettävänä. Lainatakseni erästä fiktiivistä, rakastettua (, kadehdittua ja vihattua) hahmoa: ”Ajattelen näitä asioita huomenna, kun jaksan paremmin.”

maanantai 3. lokakuuta 2016

Lumihiutalemekko

(In English here)

Aloitetaan “uusi blogielämä” kertomalla viime syksyn virkkausprojektista nimeltään “dancing in the moonlight”. Kaikki alkoi siitä, kun sain päähäni haluavani lumihiutalemekon. Väriksi valikoitui vaalean vihreä. Lumihiutaleen ohjeen löysin tästä blogista ja mekon malli löytyy omasta päästäni. Minun fantasiani, minun säännöt. Miksi? NO KOSKA MÄ HALUSIN LUMIHIUTALEMEKON (lisää tähän viisivuotiaan itkupotkuraivarit). Aika yksinkertaista. Tuskin tulen koskaan pitämään sitä ylläni. Mutta koska projekti oli suhteellisen vaativa ja olen aika pirun ylpeä itsestäni, siksi tämä kirjoitus. (Tietenkään en ole tyytyväinen lopputulokseen, vaativa asiakas?) Jos jotakin kiinnostaa minun neulomukset ja virkkaukset, niitä löytyy kasapäin Instagramista.

Lankana oli Haeklegarn Nr. 5 100g Hjertegarn, koukku oli 1,5mm. Työ kesti kolme ja puoli kuukautta. Kolme ja puoli kuukautta virkkaamista, yhdistelyä, päättelyä, helmien ompelua. Laskin että työtunteja tuli suurin piirtein 400. Lankaa meni 300 grammaa yli 70 lumihiutaleeseen, helmiä ompelin satoja. Materiaalikulut jäivät alle 30 euron. Aloitin 5.9. ja päätin projektin 6.12. Toki virkkasin ja neuloin samalla muitakin projekteja.

Virkkasin ensin kasan hiutaleita, jotka venytin ja yhdistin piilosilmukoilla kärjistä yhteen. Keskiosan valmistuttua sain päähäni, että mekko kaipaa hiukan blingiä, ja kävin ostamassa tumman vihreitä helmiä, jotka ompelin KÄSIN kiinni hiutaleiden yhdistämiskohtiin. Yläosa vaati sitten hiutaleiden solmimista yhteen, uudelleen järjestelemistä ja uudelleen-uudelleen järjestelemistä. Alaosa vaati levennystä lantioiden kohdalle, koska naisilla nyt yleensä on leveähkö lantio ja jouduin lisäämän yhden hiutaleen riviin lisää. Projekti näytti palttiarallaa tältä:


Muutama viikko sitten kävimme ystäväni kanssa kuvaamassa mekkoa Ainolan puistossa, koska mielestäni se ansaitsi parempaa kuin epäonnistuneet selfiet. Itse toimin mallina, koska mekko tuskin menee kenellekään muulle päälle. Se hyvä puoli itsetehdyissä on: ne sopivat ja ovat uniikkikappaleita. Ja muuten. Vihaan valokuvattavana olemista. Hyi yäk. Tässäpä muutama:
Copyright Anna Viro
Copyright Anna Viro
Copyright Anna Viro

lauantai 29. elokuuta 2015

Elämää kotirouvasyndrooman kanssa: maailman paras pannukakku

Kokeellinen keittiöni on täysin vehnätön, sillä elimistöni ei kestä vehnää nieltynä, saatika että voisin vehnäjauhoihin edes koskea. En siis noudata gluteenitonta ruokavaliota vaan täysin vehnätöntä (ja tattaritonta). Itseäni ärsyttää se, että suurin osa gluteenittomista tuotteista on täyttä höttöä ja tärkkelystä, jos siis eivät sisällä vehnää/tattari. Ne eivät myöskään maistu miltään. Vehnäallergia/yliherkkyys aiheutti hieman hankaluuksia leipomishullulle, kunnes tutustuin kaurajauhoihin ja rakastuin. Toki kaura rajoittaa sitä, mitä voi leipoa, sillä siinä ei ole sitkoa. Korvaan vehnäjauhot yleensä samalla määrällä, kuin reseptissä on, MUTTA kaurajauhoja joutuu yleensä laittamaan vähän enemmän. Jokainen, joka leipoo paljon osaa kuitenkin näppituntumalla sanoa, milloin taikina on oikeanlaista, eikö jep? Leipomukseni ovat siis aika tuhtia tavaraa, kun käytän niissä täysjyväkaurajauhoja... Yleensä ostan Provenan jauhoja, koska niitä nyt satutaan myymään lähikaupassa. Kaura on rukiiseen ja vehnään verrattuna törkykallista, mutta mitäpä sitä ei terveellisen ruokavalion eteen tekisi? Testiryhmäni (sukulaiset ja ystävät) eivät ole valittaneet ja kaikki ovat selvinneet kokeiluistani hengissä.

Ystävätoverikaveri pyysi pannariohjetta, joten tässä sellainen tulee! Kyseessä on maailman paras pannukakku, versio-mikä-lie ja olen saanut sen serkultani noin 10 vuotta sitten ja reseptikirjastani päätellen muokannut sitä lisää. Ohje on syvään uunipellilliseen. Huvittavaa on, että tässä asunnossa on tasan yksi uunipelti ja se on kaikkea muuta kuin syvä. Oma pannarini on leveydeltään tyyliä täytekakku, sillä se on näppärä tehdä silikonikakkuvuoassa, jolloin puolitan tämän alla olevan ohjeen määrät.

5 dl vehnäjauhoja (eli kauraversioon saman verran kaurajauhoja ja niitä voi lisäillä tarpeen mukaan)
1,5 dl sokeria
1 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl vanilliinisokeria
-> sekoita kuivat aineet keskenään
1 l maitoa
2 munaa
100 g sulatettua rasvaa
-> sekoita kuiviin aineeksiin ja anna hiukkasen turvota, jos käytät kaurajauhoja. Pellille leivinpaperi ja uuniin 225C noin puolituntia.

Elämää kotirouvasyndrooman kanssa: ruisleipä

Tällä kertaa jotain erilaista: perinteisen hapanjuuriruisleivän ohje. Minun käyttämä ohje on Martoilta, muutamalla omalla muutoksella. Ruisleivän teko ei ole mitään ydinfysiikkaa, eikä vie paljoa aikaa. (Recipe in English) Käytän itse yleensä Pirkan ruisjauhoja, sillä mielestäni niistä tulee paras koostumus. Olen toki kokeillut kaikkea hienosta sihtijauhosta luomujauhoihin, mutta jostakin syystä olen tykästynyt Pirkkaan. Minulla on ruokavaaka, joten kaadan 150 grammaa jauhoja pois kilon pussista. Desin tästä käytän raskiin ja loput noin kaksi desiä laitan jauhopurkkiin jemmaan. Pussiin jääneet jauhot käytän leipään. Ensimmäinen juureni kuoli, kun pulputtelin raskia ja kohotin taikinaa liian lähellä jääkaappia ja se sai kylmää. Ruisleipätaikina on sellaista, että liika kohotus tai liian lämmin paikka pistää sen "hikoilemaan" eli se alkaa vettyä, jolloin leivonta on helvetillistä.

Hapanjuuri:
3 rkl ruisjauhoja
3 rkl vettä
Sekoita ainekset esimerkiksi lasipurkissa, aseta kansi löysästi päälle ja anna muhia lämpimässä paikassa kolmanteen päivään saakka. Lisää tällöin purnukkaan
2 rkl ruisjauhoja
2 rkl vettä
Neljäntenä päivänä juuri on valmis käytettäväksi. Juuren maku paranee jokaisen kerran jälkeen. Se otetaan talteen siinä vaiheessa, kun kohonnut taikina muotoillaan leiväksi. Sopiva määrä on noin nyrkin kokoinen taikinapallero. Itse säilytän juurtani jääkaapissa muovirasiassa, sillä leivon ruisleipää kerran viikossa. 

Leipä:
Laita illalla leivonta-astiaan juuri, 2 dl kädenlämpöistä vettä ja 1 dl ruisjauhoja. Sekoita tasaiseksi esimerkiksi puuhaarukalla. Laita astian päälle tuorekelmu ja anna pulputella lämpöisessä paikassa yön yli. Tähän menee aikaa noin television mainoskatkon verran! Aamulla raskin pitäisi kuplia hieman.

Aamulla lisää astiaan
6 dl kädenlämpöistä vettä
1 rkl suolaa
ja sekoita.
Tämän jälkeen lisää jauhot (Marttojen ohjeen mukaan 1,5 litraa. Minä laitan 850 grammaa). Lisään jauhot kahdessa osassa ja käytän sekoittamiseen sähkövatkainta/taikinakoukkuja. Kun kaikki jauhot on lisätty, pyöräytän taikinan tasaiseksi käsin. Laita pyyheliina astian päälle ja anna kohota 2-4 tuntia. 

Kohotuksen jälkeen pyöräytän taikinan sekaisin muutaman kerran, käsin. Toisin kuin Marttojen ohjeessa neuvotaan, en käytä leipien muotoiluun jauhoja tai kumoa taikinaa pöydälle. Otan talteen nyrkin kokoisen kimpaleen taikinaa seuraavan satsin juureksi ja jaan loput kulhoon jääneestä taikinasta kahtia. Nämä kaksi palloa lätkäisen leivinpaperille uunipellille (ÄLÄ KÄYTÄ LIDLIN LEIVINPAPERIA, JÄÄ LEIPIEN POHJAAN KIINNI). Täydellisessä keittiössä "pallot" olisivat pyrämidin muotoisia, minun eivät ole ja toinen leipä on aina suurempi... Laita leipien päälle pyyhe ja anna kohota (leviävät lähinnä sivusuunnassa) parisen tuntia. Liika kohottaminen tekee niistä vetisiä. Kohottamisen jälkeen pistele leipiä haarukalla, ettei leivästä löydy tyhjiä yllätyksiä. Joskus myön saatan vielä muotoilla leipiä kostuteillu käsillä.

Leivät paistan noin 225C 50 minuuttia. Kypsä leipä kumisee, kun sen pohjaa koputtelee. Parhaimmillaan ruisleipä on vasta seuraavana päivänä. Lmpimän, tuoreen leivän leikkaaminen on helvetillistä puuhaa, mutta kuka voi vastustaa tuoretta ruisleipää voikimpaleella? En minä ainakaan. Käärin leivät yleensä (heti kun niihin uskaltaa koskea) pyyhkeisiin ja annan jäähtyä rauhassa seuraavaan päivään. Jostain kumman syystä toisesta leivästä on yön aikana kadonnut puolet...


P.S. Jos on kysyttävää/kommentoitavaa, antaa tulla.



lauantai 15. elokuuta 2015

Koukussa

Kotona istuminen ja työttömyys ei ole parasta mahdollista elämää tällaiselle superhyperaktiiviselle touhottajalle, joten sitä tekemistä on keksittävä. Mitä muuta tehdä kun voi VIRKATA!


Pari vuotta sitten aloin tekemään Pölöheijastimia jämälangoista, viime syksynä Prinsessajuttu inspiroi minut virkkaamaan pehmopöllöjä lapsille (ja yhdelle parhaalle ystävistäni). Kuvassa siskonlapsien pöllöt. Nukkaiset kaverit ovat käyneet mutkan pyykkikoneessa. Valitettavasti Monsterini ovat jo oppineet, että jos Mummi ei jotain osaa tehdä, täti osaa. Ainakin (melkein) viisivuotiaan siskonpoikani mielestä Laara ossaa.

Tänä kesänä olen heijastimien ja kukkien lisäksi tehnyt itselleni kaulakorun, siskontytöille prinsessakruunut (sovelsin jotain iänikuista reunapitsimallia) ja lumihiutalekaulakorut. Seuraavaksi nämä kaikki pitäisi käyttää Eri Keepperi - vedessä, jotta kovettuisivat. Äitini pyynnöstä (eli käskystä) syntyivät nuo kruunut ja kaksi vanhinta siskontyttöä ovat jo antaneet hyväksyntänsä tädin virkkuuksille. Koska lankaa jäi ja paljon, saavat typykät myös lumihiutalekorut. Lankaa on edelleenkin jäljellä ja olen hopeaa, kultaa ja glitteriä käyttänyt apuna myös heijastimissa.
Inspiraation (vai pakkomielteen?) lähteenä on toiminut myös VMSomⒶ KOPPA ja bloggaajan kirja "Neliö-virkkattuja variaatioita", jonka äitini osti ja erehtyi näyttämään minulle. Kirja ei ole nähnyt vanhempieni kotia sen jälkeen. Mukaan on kesän aikana saattanut lähteä muutama muukin äitini kirja. Ja 7 kerää Seiskaveikkaa.. Lopputuloksena mekko (lankana Novitan Rose) ja villapaita (Seiskaveikoista). Olen myös VIIMEINKIN onnistunut kutomaan villasukat, mikä voittajafiilis.



Suurin inspiraation (pakkomielteen) ruokkija on ollut yksi parhaista ystävistäni, joka sanoi haluavansa kaulakorun ja linkkasi tämän. Yksi koruista herätti inspiraatio, mutta koska ohjetta ei tietenkään löytynyt, täytyi hieman improvisoida ja katsomalla päätellä, miten koru olisi mahdollisesti voinut syntyä. Äidin jämälangat saivat taas kyytiä. (Ylempi kuva kertonee minun piirrustustaidoista?) 

Ystäväni kävi myös oman äitinsä lankavarastoilla ja lopputuloksena oli kolme pientä lumihiutaletta (kuva ylempänä, kruunujen seurassa), jotka ovat vailla yhdistämistä, kiinnityssysteemiä ja Eri Keepperi -vettä. Ohut puuvillalanka sai kaverikseen äidiltä "lainaamani" hopeisen lahjanauhalangan (ei hajuakaan mitä se todellisuudessa on, jotain ohutta narua kuitenkin..) Kunhan syksy tästä etenee ja pääsen lankakauppaan, alan virkata enemmän koruja. Tällä hetkellä yritän päästä eroon jämälangoista, mikä tarkoittaa enemmän Pölöheijastimia ja kukkia! Kukat ovat käteviä, niitä voi käyttää koruissa tai rintakoruina. 
Nyt ystäväni halua uuden pehmopöllön itselleen. Malli tulee olemaan eri kuin Prinsessajutun ihanaakin ihanimmissa pöllöissä ja sitä testatessa virkkasin kaksi pienenpientä koria (Nalle Puhin hinajapurkkeja!) ja itselleni uuden lankakorin. Lankakori saattoi mennä hieman överiksi, sillä se vaatimalla vaati koristelua. Pöllön mallin ystäväni löysi Facebookista.

Kyllä kait tässä alkaa olemaan jonkin sortin koukkuvieroituksen tarpeessa. Sen kunniaksi menen tänään serkkuni luo leikkimään ompelukoneella... Vaihtelu virkistää, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.




sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Tiedätkö mitä lapsesi tekee SoMessa?

No niin. Nyt se on viimein tapahtunut. Olen sukulaislasten kaveri SoMessa, tällä hetkellä tosin vain Instagramissa. Tämä tarkoittaa sitä, että täytyy tarkemmin vahtia mitä sinne postaa. Onneks kyseiset mukelot tietävät tasan tarkkaan, millainen heidän haltijakummitätinsä todellisuudessa on (ärsyttävän rakastettava, joka pakottaa kerran vuodessa elokuviin katsomaan itse valitsemansa elokuvan, johon ei kehtaa mennä ilman kakaroita). Sysäyksenä oli elokuvareissu haltijakummityttöni kanssa tuossa jokin tovi sitten. Aiemmasta postauksestani Kuinka koukuttaa oma älylaiteorja löytyy mistä kaikki sai alkunsa. Tällä kertaa ME olimme ne, jotka kaivoivat puhelimet esiin. Neiti halusi leikkiä uudella puhelimellani ja luultavasti tykkäsi kaikkien seuraamieni tilien kuvista. Todella reilua... Opin tosin häneltä, miten kuvista voi tykätä nopeammin. Nyt olemme seuraamme toisiamme Instassa, eli minä kyttään, miten mukelot kommentoivat toistensa kuvia. 

Lapset osaavat olla todella julmia aikuisten selän takana. Jos minä kommentoisin samalla kirjainten painoilla (?) tai kommentoisin yhtä tylysti ystävieni julkaisuja, saisin joko a) turpajuhlat (kuvainnollisesti) tai b) ystäväni eivät enää olisi ystäviäni. Kuinka relevanttia on kommentoida jonkun ottaman kuvan sisältöä tai laatua? Onko joku toinen parempi päättämään sen, mistä sinä otat kuvan tai mistä asiasta sinä teet päivityksen? Luultavasti jokainen meistä kohtaa vähintään kerran päivässä esimerkiksi Facebook-päivityksen, joka saa näkemään punaista ja kiehumaan. Joskus kiusausta räjähtää voi vastustaa, mutta se ei aina onnistu. Mukeloiden kommentit eivät edes kuulu tähän joukkoon, vaan ovat pientä nälvimistä, joka voi hiljalleen musertaa heikomman itsetunnon.

Lasten ja nuorten kohdalla epäasialliset kommentoijat voi olla sosiaalisen paineen vuoksi vaikeampi hiljentää, kuin meidän aikuisten maailmassa. He kun ovat niitä "siistejä tyyppejä" sosiaalisen marssijärjestyksen huipulla. Jos heidät hylkää SoMessa, mikä on seuraus IRL? Luultavimmin sosiaalinen itsemurha ja yksinäisyys. Oletteko koskaan miettineet sitä, miksi me lapsina ja nuorina kuvittelemme, että on "coolia" olla tyly toisille? Kiusaamista on niin monenlaista, kuin asioiden vastaanottajia. Mitä joku kokee kiusaamisesksi, toinen ottaa läppänä. Monikaan vanhempi ei tiedä, mitä lapset SoMessa puuhaavaat. Tiesittekö, että noilla ovelilla pikku riiviöillä voi olla käytössään useampi eri tunnus? Hahaa! Luultavammin yksi yksityistili on kavereita ynnä muita ihmisiä varten ja toinen julkinen profiili. Näin niin kuin tädin maalaisjärjellä ajateltuna. Onneksi osaavat ainakin suojata profiilinsa!
 
Sosiaalinen media vaatii usein myös suhteellisen hyvät ja toimivat älylaitteet ynnä muut, mikä edelleenkin eriarvoistaa ihmisiä. Itse olen sitä ikäluokkaa, joka tavoittaakseen kaverinsa joutui käyttämään LANKAPUHELINTA tai menemään kaverinsa oven taakse rinkuttamaan ovikelloa. Ehkä juuri siksi minua kammoksuttaa lasten/nuorten älylaitteiden kilpavarustelu ja se mainonta, joka tähän kohdistuu. Itse uusin puhelimeni kahden vuoden välein ja laitan yleensä hyvän, mutta vanhahkon mallin. Ennen kaikkea suhteellisen halvan. Mutta vaatimukset muuttuvat koko ajan, vempeleet monimutkaistuvat ja hinnat kallistuvat. Olemmeko kohta siinä pisteessä, että mikään ei riitä? Omasta puhelimestani löytyy "vain" sähköposti, Instagram, Twitter ja Facebook. Niin ja pahin riippuvuuden aiheuttaja ikinä: SuperSää.. Kyllä, olen säätiedotusriippuvainen ja lähinnä siksi, että koirani pelkää ukkosta.

Elämä on hassu juttu. Meistä jokainen näkee ja kokee asiat omalla tavallaan, eikä kukaan voi lopulta tietää, miten toinen kokee ja tuntee. Mikä minua loukkaa, ei välttämättä loukkaa sinua. Mikä on minulle tärkeää, ei välttämättä ole sitä sinulle. Kukaan ei ole täydellinen, voimme vain tehdä parhaamme. Kytätkää tekin lasten/nuorten SoMekäyttäytymistä ja puuttukaa niihin epäkohtiin hyvissä ajoin. Ehkä maailmasta joskus tulee hieman parempi paikka?

P.S. Elokuva oli hyvä ja meinasi saada kylmän ja kovan täti-ihmisen tirskauttamaan pari kyyneltä. Melkein.