Revitäänkö hermosta?

Välillä on hyvä palata siihen, mistä kaikki alkoi. Tässä tapauksessa sosiaaliseen mediaan, joka on viimeaikoina alkanut repimään hermoja tavallista enemmän, sillä haluan edelleenkin valita itse ne asiat, jotka minun mielestäni ovat relevantteja ja mielenkiintoisia. Ihan kuin kuulostaisin rikkinäiseltä levyltä.

Hermoja repii, koska ne pirun mainokset ja tykkäysehdotukset näyttävät olevan Facebookille se tärkein sisältö. Toki se on ymmärrettävää, sillä mainostajat tietävät rahaa ja raha pyörittää maailmaa. Tiedättekö kuinka monta tykättävää asiaa tai irrelevanttia mainosta voi aikajanalle päivän aikana lässähtää? Oletteko kiinnittäneet niihin huomiota? Olen alkanut piilottamaan ehdotuksia ja mainoksia, mutta se vaikuttaa loputtomalta tehtävältä, vaikka kävin mainosasetuksissa poistamassa kaikki ne intressit, joita minulla Facebookin mukaan on ja joiden perusteella minulle esitetään mainoksia. Kun saan yhden piilotettua, niin toinen ilmestyy, ihan kuin ne kuuluisat sienet sateella. Usein mainosten näyttämisen perusteena on tietty ikäryhmä ja maa-alue, jolle mainostaja tahtoo kohdistaa mainoksensa. Instagramissa mainoksia on onneksi vähemmän, mutta nekin vähät joutuu piilottamaan kahdesti, kerran molemmalla älyvempeleellä.

Toinen ongelma on se, että Facebookissa päivitykset eivät näy ja niitä ei saa näkymään pelkästään kronologisessa järjestyksessä älylaittella. Kun päivitykset näkyvät reaaliaikaisesti aikajärjestyksessä, voi varmistaa, että esimerkiksi jokin mahdollisesti kiinnostava tapahtuma ei jää huomioimatta tai se ei näy omalla aikajanalla vasta päiviä jälkikäteen. Vaikka katsoisi ”viimeisimmät julkaisut”, ei sekään tarkoita, että saisin näkyville asiat kronologisesti. Myös selaimessa Facebook tarjoaa automaationa suosituimpia julkaisuja, mutta sen saa onneksi vaihdettu viimeisimmiksi. Historiaa opiskelleena minulle saattaa olla kehittynyt pienehkö pakkomielle oikea-aikaisuuteen. Yksi hyvä syy kronologian puolustamiseen on kriisitilanteet. Esimerkiksi terroristi-iskujen aikaan Twitter on ollut korvaamaton apu uutisten seuraamisessa, sillä olen luonut sinne itselleni listan suurimmista uutistoimistoista. Toki Twitterissäkin on ongelmansa, ne vain eivät ole tärkeitä tämän vuodatuksen kannalta.

Facebook on myös näyttänyt ottaneen tavoitteeksi korostaa ihmisten tykkäyksiä, heidän kommentointejaan muiden päivityksissä sekä kaverihyväksymisiä normaalien päivitysten sijaan. Miksi minä haluaisin tietää, että joku kaverini on tykännyt minulle täysin tuntemattoman ihmisen päivityksestä tai mitä hän siihen on kommentoinut? Mikä logiikka siinä on? Miten Esterin naimisiinmenon tai hänen lapsensa syntymän pitäisi hetkauttaa minun maailmaani? Tämän saisi estettyä, jos ihmiset tiukentaisivat omia yksityisasetuksiaan. Vaikka jokainen ihminen olisikin kuuden linkin päässä toisesta, ei se tarkoita sitä, että he haluaisivat välttämättä tutustua toisiinsa tai että kavereiden tykkäämät autojulkaisut saisivat minut ajamaan ajokortin ja hankkimaan auton. En myöskään ole kiinnostunut ventovieraiden ihmisten profiili- tai taustakuvien päivityksistä tai heidän tykkäyksistään, joista kaverini on tykännyt.

Ovatko nämä niitä kuuluisia ensimmäisen maailman ongelmia? Vai kenties infotulvaa? Kärttyisen tädin henkilökohtaisia ärsytyksen aiheita? Vai kaikkea edellä mainittuja? Oli miten oli, olen kyllästynyt piilottamaan julkaisuja, tykkäyksiä ja mainoksia. Sen sijaan toivoisin ihmisiltä lisää päivityksiä. Itse käytän Facebookia vain ja ainoastaan siksi, että voisin pitää yhteyttä ihmisiin ja että tietäisin mitä heille kuuluu. Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa itseään siitä, että minähän en kerro mitä minulle oikeasti kuuluu, sen saa selville vain kysymällä.

Huh. Helpottipa tai sitten ei. Pahoittelen jatkuvia Instagram-jakojani Facebookissa ja Twitterissä, se vaan on niin helppoa jakaa sama kuva joka kanavassa. Seuraavana julkaisen Instagramin kautta ärsyttävän kuvan juuri leipomastani omenapiirakasta jäätelön kera. Ja kahvin, ei unohdeta sitä kahvia.

Yhdenyönjuttu osa-aikarakastajan kanssa eli pikavisiitti Helsinkiin

Ah Helsinki, kaunis pääkaupunkimme ja entinen osa-aikarakastajani (kotikaupunkina). Suhteemme ei ole aina ollut mutkaton. Viikonloppuna tein yhdenillan pysähdyksen sinne. Tällä kertaa jätin vanhan Ixukseni kotiin ja räpsin kuvia puhelimella. Osa kuvista vuodelta 2014.

Helsinki on aiheuttanut minulle metrokammon ja halun puhdistautua jokaisen metromatkan jälkeen sisäisesti ja ulkoisesti käsidesillä. Enkä todellakaan ole bakteerikammoinen. Mutkikkaan suhteemme alkutahdit ovat vuoden 1990 kesäkuulta, jolloin kaupungissa järjestettiin SVUL:n organisoimat lajien väliset suurkisat. Muistikuvat reissusta ovat hataria, sillä olin vajaa 11-vuotias. Majoitumme Myllypuron koululla ja mielessä pyöri edellisvuoden lehtiotsikot tapahtuneesta kaksoismurhasta, jonka tapahtumat saivat alkunsa alueelta. Vanhempani eivät olleet mukana, joten myös eroahdistus loi jännitystä. Kuljimme paljon metrolla ja erään reissun aikana, Itäkeskuksen asemalla, allekirjoittanut iski pienen kätösensä jonkun oksennukseen. Ai niin. Olen esiintynyt Olympiastadionilla vajaan 11 vuoden iässä. Muutama vuosi myöhemmin teimme luokkaretken kaupunkiin ja yövyimme Olympiastadionin majoitustiloissa. Tuolloin pääsi myös katsomaan nähtävyyksiä, joista Linnanmäki aiheutti minulle murtuneen nilkan. Maistoin reissulla ensimmäisen kerran herkkusieniä, Pizza Hutin pizzassa. Lapsen muisti on valikoiva.

Yksi parhaista ystävistäni muutti Helsinkiin vuonna 2000, jonka jälkeen siellä on tullut käytyä hieman enemmän. Pitkän aikaa kaupunki oli minulle jotain yliarvostettua ja liian hehkutettua. Vasta yliopistossa opiskellessani rakastuin kaupunkiin, jolloin vietin erään lukukauden aikana osia viikoista Helsingissä. Teimme viikonloppuna pikavisiitin ja tällä kertaa yövyimme hotellissa, kuten turistit konsanaan. Uusimman reissun hasardisaldo on palohaavat silmäkulmassa ja sormissa, kun hiuksia suoristaessa tinttasin itseäni raudalla naamaan. Selviydyttyäni hiustenlaitosta, onnistuin tipauttamaan tukkatökötin pöydältä ja se purkautui jalalleni, suoraan sandaalin sisuksiin. Onneksi en ota elämää kamalan vakavasti ja osaan nauraa itselleni. Oli kuitenkin ihana päästä takaisin kotikaupunkiin, jossa on vähemmän ihmisiä ja ajoneuvoja, eri liikennesäännöt ja ennen kaikkea oma sänky.

Olen rakastunut Helsingissä sen tunnelmaan ja rakennuksiin, kaikkiin niihin asioihin, joita ei kotikaupungista löydy. Opiskeluaikana matkalla majapaikasta yliopiston keskustakampukselle ja takaisin ehti katsella ja makustella näkemäänsä, kävellä eri reittejä pitkin. Vaikka Helsinki ei ole maailman mittakaavassa kovinkaan suuri, verrattuna Ouluun se on suurkaupunki. Riittää, että astuu ulos junasta ihmisvilinään ja kuuntelee eri kieliä sekä suomen murteita. Vanhat rakennukset ja historiaa huokuva miljöö ovat jotain, mitä meiltä puuttuu. Oulussa rakastan vettä ja vihreyttä. Helsingissä varsinkin merellisyys on aivan erilailla esillä ja läsnä kuin täällä, liekö syynä meidän jokisuistomme saarineen. Kaupunkipuistot ja ranta-alueet on osattu hyödyntää siellä myös paremmin. En niinkään välitä ravintoloista, juottoloista, kaupoista ja museoista. Voisin vain kulkea katuja ja fiilistellä kaikkea näkemääni ja kuulemaani (parantumaton romantikko). Ja ottaa valokuvia, vaikken sitä kovin taidakaan. Ulkomaanmatkoilta olen pitänyt matkapäiväkirjaa, mutta jostain syystä en sitä kotimaassa tee.

P.S. Mitä muutakaan levoton sielu tekisi junamatkalla?

Onhan huomenna taas uusi päivä

Sitä on kuusikymmentä sekuntia minuutissa, kuusikymmentä minuuttia tunnissa, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, keskimäärin kolmekymmentä vuorokautta kuukaudessa ja kaksitoista kuukautta vuodessa. Se on fysiikan perussuure, osa tähtitiedettä ja kulttuurillishistoriallinen käsite. Se kertoo keston, nopeuden ja etäisyyden. Aika. Meillä joko on sitä liian vähän tai liikaa, harvoin sopivasti. Olemme ajan orjia ja siitä riippuvaisia.

Pystymme seuraamaan oikea-aikaisesti sitä, mitä maailmassa tapahtuu, sillä uutisten saavutettavuus ei rajoitu television katsomiseen tiettynä kellonaikana. Internetin myötä tapahtumien tiedottamisen viive on lyhentynyt. Sama koskee myös televisio-ohjelmia: voimme katsoa ne milloin vain ja missä vain, siinä tahdissa kuin itse halumme. Lähes kaikki tarvitsemamme informaatio ja palvelut ovat saavutettavissa kotisohvalta käsin. Meidän ei täydy mennä kirjastoon löytääksemme tietoa jostain asiasta, vaan voimme kysyä hakukoneilta. Voimme ostaa siivouspalveluita ja valmisruokaa, toisin sanoen ulkoistaa kotityöt. Tavarat ja palvelut voidaan tilata kotiin, jolloin ostosten teolta säästyy aikaa. Silti meillä on vähemmän aikaa kuin koskaan aiemmin, vaikka tehtävien asioiden määrä on vähentynyt, ajankäyttö tehostunut ja teknologia kehittynyt. 

Historia, nykyhetki ja tulevaisuus ovat osa aikaa. Verrattuna aikaan ennen älylaitteita, olemme nykyään tavoitettavissa ympäri vuorokauden useammassa kanavassa. Kommunikoimme jatkuvasti, mutta onko meillä mitään sanottavaa ja kuuntelemmeko me? Enää ei tarvitse istua tietokoneen ääressä ollakseen linjoilla, vaan se on jatkuvaa toimintaa. Kun se ennen tapahtui yleensä iltaisin kotona, nykyään se tapahtuu kaiken muun toiminnan ohessa, sillä älylaitteita on helppo kuljettaa mukanaan. Sähköposteja voi lukea pitkin päivää, mikä on syönyt sen jännitystä, sillä enää ei tarvitse vastauksia odottaa tuntikausia. Sama jännityksettömyys koskee puheluiden odottamista ja sitä, onko kukaan ylipäätänsäkään soittanut. Enää ei tarvitse sopia kellonaikaa, jolloin on tavoitettavissa puhelimitse, koska puhelin on yleensä mukana. Tämä jatkuva saavutettavuus on myös hämärtänyt työn ja vapaa-ajan välisen rajan tietyillä aloilla. Miten käykään tulevaisuudessa digitalisoitumisen jatkuessa? 

Ajan vähyys on tehnyt ajanhallinnasta ratkaisemattoman ongelman myös vapaa-ajalla. Meillä ei ole aikaa vapaa-ajalle. Aikaa tuhlataan, kun tehdään jotain mielestämme turhaa tai sitä yritetään säästää johonkin mielekkäämpään. Aika myös juoksee ja me emme aina pysy sen mukana tai se matelee, juuri kun meillä on kiire. Tosiasiassa meillä kaikilla on yhtä paljon aikaa käytettävänä. Lainatakseni erästä fiktiivistä, rakastettua (, kadehdittua ja vihattua) hahmoa: ”Ajattelen näitä asioita huomenna, kun jaksan paremmin.”

Keski-iän kriisi iskee jälleen

Kerran vuodessa näihin aikoihin se iskee. Paniikki. Kaiho. Vanheneminen. Oman ikänsä tunnustaminen. Muistan, kun 18-vuotispäiväni lähestyessä se läiskähti vasten kasvojani: 30 ikävuotta on enää 12 vuoden päässä. Tällä hetkellä 50 ikävuotta on enää vähän reilun 12 vuoden päässä. Mikä kamala ajatus.

Nuoruudesta kaipaan sitä huolettomuutta ja spontaaniutta, joka meiltä aikuisilta on jossain välissä matkaa unohtunut. Niitä kesäöitä, jolloin notkuttiin ystävien kanssa puistossa tai pyöräiltiin ystävää tapaamaan, koska vain tuntui siltä. Saattoi valvoa aamuun asti kotibileissä ja tanssia musiikin tahtiin avojaloin ruohikolla. Ei ollut velvoitteita tai vastuita. Ihastuminen oli helppoa ja elämässä oli muutakin kuin arki. Asioita pystyi tekemään hetken mielijohteesta ja suunnittelematta.

18-vuotiaana aikuisuus oli jotain pelottavaa ja jännittävää yhtä aikaa. Kaikki ne toiveet ja odotukset, joita aikuisuudelle asetti, olivat vasta edessä. Meidän käskettiin aikuistua, kun teimme jotain aikuisten mielestä hölmöä. He vain unohtivat kertoa meille, mitä se aikuisuus on. Lapsesta saakka odotamme kasvavamme isoiksi, jotta saamme tehdä asioita, joita vanhempamme tekevät. Nykyään tuo kiire kasvaa on niin suuri, että unohdetaan se tosiasia, että lapsuus on osa prosessia, eikä vain jokin kauttakulkuvaihe.

Meillä aikuisilla on usein kamala kiire ”hankkia” asioita, jotta täyttäisimme ne odotukset, joita meille on asetettu ja unohdamme nauttia elämästä. Kun unohdetaan nauttia ja elää, asioista tulee vaikeita ja niistä halutaan päästä eroon ongelmien selvittämisen sijaan. Puhutaan ruuhkavuosista, kun totuus on, että luomme itse omat kiireemme ja unohdamme pysähtyä hengittämään. Kalenterit huutavat tekemistä, mutta itse eläminen on jäänyt taka-alalle kaiken suorittamisen ja hankkimisen keskellä. Väsyttää, mutta ei ole aikaa nukkua, sillä deadline painaa päälle.  

Kaiken lisäksi aikuisena moni kiva asia on noloa. Hyvää ajanvietettä on esimerkiksi sivistynyt alkoholin nauttiminen anniskeluravintolassa tai teatterissa käynti. Liian vakavaa minun mieleeni, mutta miltä kuulostaisi lumisota baari-illan jälkeen kaupungin keskustassa? Aikuisuus voi olla myös muuta kuin arjen harmaata aherrusta ja suorittamista, vaikkei spontaaniudelle ja huolettomuudelle aina ole tilaa. En halua koskaan hukata taitoa nähdä keijuja metsässä, olla keinumatta niin lujaa kuin uskaltaa tai lopettaa haaveilua tähtien valossa. Haluan vaeltaa kameran kanssa lähipuistossa kesäyönä auringonlaskua jahdaten ja naureskella kesän likaamille varpaille. Tehdä lumienkeleitä ja hyppiä kuralammikossa. Kahlata lehtikasassa ja metsästää täydellistä kaupunkiruskaa. Toivottavasti muistan tämän vielä 12 vuoden kuluttua. 

P.S., kuten huomaatte, en ole itse kuvannut niitä kuvia, jossa pärstäni komeilee. Kiitos kuuluu siskonlapsille. Paras täti ikinä.