Älä kerro tekosyitä, en mä jaksa kuunnella

Luovuus on siitä hassu juttu, että sitä ei riitä yhtä aikaa moneen eri asiaan. Esimerkiksi kun on meneillään luovuudenpuuska neulomisessa ja virkkaamisessa, eivät aivot jaksa kehittää mitään järkevää tekstiä. Syksy on kiireistä aikaa tädille, joka tekee itse syntymäpäivä- ja joululahjat. Tästä syystä kirjoittaminen on tällä kertaa ollut katkolla. Kaikkialle kun ei voi vain revetä. Kävin eilen keskustelua vanhimman siskontytön kanssa siitä, tietääkö hän mitä on työttömyys. Neiti vastasi, että sitä, ettei ole töitä. Kysyin myös tietääkö hän mitä ovat aktiivisuus ja passiivisuus. Ei tiennyt, mutta nyt tietää. Ideologisesta työttömyydestä en sentään ruvennut keskustelemaan vajaan kahdeksanvuotiaan kanssa.

En tiedä kumpi on kamalampaa, se että kaikkien työttömien oletetaan olevan laiskoja ja saamattomia vai se, että kehdataan olla ylpeitä siitä, ettei viitsitä tai haluta tehdä töitä. Toiset todellakin yrittävät ja yrittävät uudestaan. Saan pienimuotoisia raivonpuuskia aina, kun joku mainitsee sanan kannustinloukku, josta näyttää tulleen tekosyy passivoitumiselle. Vaikka sosiaaliturva on oikeus, on meillä kansalaisilla myös velvollisuuksia. Ideologiset työttömät ja muut sosiaalietuuksien väärinkäyttäjät saavat hyvinvointivaltion ja -yhteiskunnan näkymään negatiivisessa valossa. Oikeus ja velvollisuus kulkevat aina käsi kädessä, vaikka ihmiset harvoin sitä muistavat. Kärjistäen sanottuna, meillä on oikeus sosiaalietuuksiin, mutta myös velvollisuus kantaa rahaa yhteiseen kassaan. Kannattaa tutustua teoriaan nimeltä vapaamatkustajan ongelma, joka kuvaa aika hyvin sitä miksi ajattelen, kuten ajattelen ideologisesta työttömyydestä.

Miksi aina pitää kaikki ajatella negatiivisuuden kautta? Saatu hyöty voi olla muutakin kuin rahallista. Jos ihmiset viitsisivät ottaa asioista selvää, he saattaisivatkin huomata, että pelko toimeentulon pienenemisestä voi olla aiheeton tai se voi olla vain hetkellistä. On täysin eri asia, kun jo köyhyysrajalla elävän tulot laskevat kuin että kyseessä olisi niin sanotusti hyvätuloinen. Yritän parhaani mukaan uskoa siihen, että asiat ovat juuri niin vaikeita tai helppoja, kuin annan niiden olla. Toki itsekin syyllistyn usein tekosyihin, mutta onnekseni ympärilläni on pieni joukko niitä ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella, kannustaa ja sanovat suoraan, kun en ole oma itseni. He myös tarvittaessa ottavat niskasta kiinni ja hieman ravistelevat. Kiitos heille ja kiitos myös niille tahoille, jotka pitävät minut muuten aktiivisena.

Asioiden selvittäminen ei todellakaan ole lempipuuhani, mutta teen sen, koska en halua mitään ikäviä yllätyksiä. Entä jos kannustinloukut näkisikin haasteina eikä esteinä? Soviteltu päiväraha vaikuttaa maksettujen etuuspäivien määrään erilailla kuin jos olisi koko ajan työttömänä ja Kela ei katkaise asumistukea, jos kuukausitulot nousevat yli rajojen satunnaisesti. Jos tietää ennalta, että on satunnaisia ansiotuloja, ne voi myös arvioida etukäteen Kelalle, kuten myös verottajalle. Työttömän, joka tekee satunnaisia töitä, kannattaa muutenkin tarkistuttaa verokortit, ettei tule yllätysmätkyjä. Pienellä Excel-kikkailulla voi myös arvioida työtulon vaikutuksen soviteltuun päivärahaan ja laskea koko kuukauden tulot yhteen, jolloin niiden vaikutusten arvioiminen on helpompaa.

Vastaanotettu osa-aikatyö tai matalapalkkatyö voi olla näytön paikka ja poikia jotain muuta. Se voi opettaa jotain uutta. Kaikki tehty työ on myös osoitus aktiivisuudesta ja kerryttää työkokemusta. Työllä on myös sosiaalinen ulottuvuus. Ihmisten seura, muidenkin kuin läheisten ja ystävien, pitää aktiivisena ja työkuntoisena. Pelkkä kotona olo saattaa tehdä ihmisaraksi ja syödä itsetuntoa, jolloin sinä päivänä, kun löytää ja saa sen unelmatyönsä, ei uskalla toimia tai pysty toimimaan. Jos ei ole mahdollisuutta osa-aikatöihin, kannattaa osallistua erilaisille kursseille, tehdä vapaaehtoistyötä, tavata toisia työttömiä ja harrastaa omien mahdollisuuksien mukaan. Osa-aikatyö ei myöskään sulje pois muuta aktiivista toimintaa. Toimeliaisuus antaa ihmiselle myös muuta ajateltavaa, kuin oman huonon tilanteensa. Aktiivisuus kannattaa jo henkilön itsensä ja oman hyvinvointinsa takia.

Tämä luovuuden puuska oli tässä ja nyt jatkan joululahjalapasten parissa. Itse en aio saada tänäkään jouluna lahjoja. Viime jouluna sain yhden, vahingossa, ja käskyn käyttää sen (lahjakortin) itseni hyväksi. Täytynee olla ilkeämpi.

P.S. Vuodelta 1975 olevasta käsityölehdestä löytyi kiva neulekaavio koirakuvalle, josta edesmennyt Mummini oli tehnyt peilikuvakaavion. Otin mallin hyötykäyttöön. Peruslapaset koossa 110cm ja kuvio silmukoitu. Ei sattunut, vaikka vihaan ompelemista. Aina ei tarvitse nauttia kaikesta mitä tekee.

Aivojumppaa tädin tapaan

En ole taiteellinen ihminen. En osaa piirtää ja olen onneton mittasuhteiden kanssa. Olen itsekritiikin ja analysoinnin mestari. Osaan soveltaa oppimaani käytäntöön. Mitä tekemistä näillä on käsitöiden kanssa? Kaikkea. Kun puhun tuotteesta, tarkoitan sitä lopputulemaa, jonka saavutan työvälineillä ja langalla, en siis mitään konkreettista myytävää tuotetta. Minä en ole neuloja, vaan virkkaaja. Opettelin neulomaan sukat kesällä 2015, sillä äitini kieltäytyi antamasta minulle villasukkia, sillä edesmennyt tuholaiskoirani rakasti sukat kuoliaaksi. Jouduin itse sukkapuikkojen varteen, koska halusin pitää varpaani lämpimänä. Mutta luova minä olen.

Vaikka en ole taiteellinen ja piirustustaitoni rajoittuvat tikku-ukkoihin, suunnittelen itse villasukissa käyttämäni kirjoneulekuviot. Se ei ole helppoa, päinvastoin. Se on äärimmäisen raskasta, aikaa vievää ja stressaavaa. Miksi sitten teen niin? Koska haluan lahjaksi tekemieni villasukkien näyttävän minulta. Koska en halua käyttää valmiita malleja vaan tehdä jotain omaa. Ne ovat minun suunnittelemiani ja toteuttamiani. Apuna minulla on ruutupaperi, lyijykynä sekä puuvärit. Hahmottelen kuvion ensin ruutupaperille, värittelen sitä, jonka jälkeen naputan kuvion Exceliin. Ja muokkaan sitä. Monta kertaa. Kun siirrän työn puikoille, saatan joutua muokkaamaan sitä uudestaan. Perustelen itselleni, että ainakin minä yritän. Minä yritän kehittyä ja oppia jotain uutta koko ajan. Ja koska olen pahimmanluokan jästipää, en osaa luovuttaa. Pyrin myös improvisoimaan. Lopputulos voi olla jotain ihanan ja kamalan väliltä.

Sovellan siis peruskoulussa oppimiani käsityötaitoja. Niitä samoja, joita jokainen tekstiilityön valinnut koulutunneilla oppi. Käsityöohjeita täytyy osata lukea ja sitten siirtää lukemansa työvälineen ja langan avulla tuotteeksi. Myös tässä harjoitus tekee mestarin ja virheiden kautta oppii. Mitä enemmän harjoittelet (teet), sitä enemmän opit. Koska analysoin tekemääni koko ajan, huomaan virheet helposti. Huomaan myös sen, miten jonkin asian voi tehdä helpommin tai miten samalla tekniikalla tai muulla vastaavalla voi tehdä jonkin muun tuotteen. En siis voi sanoa, että en osaa tehdä jotain. Se on itse asiassa täysin luonteeni vastaista. Käsityöt ovat opettaneet minulle, että kaikkea ei tarvitse saattaa loppuun heti, tekemistään virheistä voi syntyä myös jotain uutta ja että kaiken ei tarvitse olla täydellistä, edes omasta mielestä. Käsityöt ovat tärkeitä, koska ne ovat aivojumppaa ja pitävät mielen virkeänä, niiden avulla oppii koko ajan uutta ja minusta on mukava haastaa itseni. 

Käsitöiden tekeminen työkseen on taloudellisesti ja fyysisesti mahdotonta, ainakin minulle. Villalanka ja atopia eivät liiemmin pidä toisistaan, mikä näkyy varsinkin mustaa neuloessa, jolloin kämmenet pahimmillaan vuotavat verta. Kukaan ei myöskään maksaisi niitä hintoja, joilla käsitöiden tekeminen työkseen elättäisi tekijän. On myös hyvin vaikeaa hinnoitella jotain sellaista, jonka on itse suunnitellut ja toteuttanut, rakkaudesta lajiin. Villasukkaparin neulomiseen menee minulta kahdeksasta tunnista ylöspäin. Kahdeksassa tunnissa syntyy perussukat, pehmopöllöön menee kolmisen tuntia, pölöheijastin syntyy parissa tunnissa ja lumihiutaleheijastin kolmessa. Työt syntyvät televisiota katsellessa, sillä en enää osaa tuijottaa ruutua kädet tyhjinä. Jokainen voi miettiä, missä kunnossa niskahartiaseutu, selkä ja kädet olisivat, jos tulisi virkattua ja neulottua koko hereilläoloaika. Ja kyllä, olen leikitellyt ajatuksella, että joku päivä voisin myydä (pienimuotoisesti) suunnittelemiani ja toteuttamiani virkkuuksia. Tällä hetkellä se ei ole mahdollista.

Teen käsitöitä lähinnä omaksi ilokseni ja ystävien sekä perheenjäsenten kauhuksi. Lapsille on kiva tehdä syntymäpäivälahjat itse, toki he saavat niihin myös vaikuttaa. Viime joulun villasukkasaldo oli 20 paria. Kaikki tekemäni yleensä löytää uuden kovin hyvin pikaisesti, sillä teen harvoin mitään varsinaisesti varastoon. Minulla on myös suurempia keskeneräisiä töitä, neulehame sekä pitsihihatin itselleni. Olen jo aloittanut joulusukkaurakan, sillä 20 paria on aika tuskallista neuloa kireälä aikataululla. Käsityöharrastuksestani löytyy muutama postaus tunnisteella ”käsityöt” ja Instagram-tilini on kuvia pullollaan. Tässä postauksessa kuvituksena tekemiäni töitä:

Teeretkellä olevat pöllöt ovat suunnittelemiani. Tämä nelikko on omani ja asuu lasten lelulaatikossa. Heillä on myös nimet ja luonteenpiirteet. Ohjeet eivät ole toistaiseksi saatavilla. Kuppikakut ja keksit löysin kirjasta Handmade. Ideoita ja ohjeita kädentaitajille (Heini Ruha - Anne Nuottanen-Tuomela). 

Toistaiseksi pariton StarWars sukka on Excelistäni. Mahtaa löytää tiensä muutamaan joululahjapakettiin, vaikka tämä testipari tuleekin itselle ja malli menee takaisin Exceliin. Käsitöiden teko on purkamista ja muokkaamista.

Tyttöjen ponchot ovat improvisaation tulos eli tehty ilman mallia. Kukkaneliön löysin jostakin käsityökirjasta, jonka nimeä en ole tainnut laittaa ylös. Käsky tehdä kolme ponchoa tuli äidiltäni ja ne menevät siskontytöille. En ole liiemmin nauttinut työskentelystä, sillä ponchot olivat aika isotöisiä. Näistä kahdesta puuttuu vielä reunapitsit.

Syksyn ensimmäiset syntymäpäivälahjat: heijastimet ovat omaa improvisaatiota, lumihiutaleheijastin syntyi kun mietimme keskimmäisen siskontytön kanssa sopivaa heijstinta hänen uuteen Frozen-reppuunsa. Kuppikakut ja keksit ovat samat kuin pöllöjen teeretkellä. Sininen koira on virkattu Amigurumivirkkauksen ABC-kirjasta (Elina Hiltunen) soveltaen ja punainen Nallukka Dropsdesignin Teddy-ohjeella tehty. Koiran ja Nallukan värityksistä vastaavat niiden saajat. Kortit olen myös tehnyt itse käyttäen apuna piirtoheitinkalvoista tekemiäni sabloneja.

Käytöstavat hukassa

USA:n presidentinvaalien jälkeen huomasin seuraavani Donald Trumpia Twitterissä, sillä työhuoneen lisäksi myös Twitter-tili siirtyi uudelle presidentille. Kesäkuussa 2014 kirjoitin pikaisen postauksen, jossa mainitsin silloisen pääministerimme Alexander Stubbin Twitterin käyttöön liittyvästä mahdollisesta turvallisuusongelmasta. Verrattuna Amerikan istuvaan presidenttiin, Suomen entisen pääministerin viserrykset ovat viattomia. Trump on aktiivinen edelleen myös henkilökohtaisella tilillään. Eikä missään hyvässä mielessä.

Demokratia on kansanvaltaa ja päättäjät ovat saaneet mandaattinsa äänestäjiltä eli kansalaisilta. Politiikan pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista, ei pelkästään omien tarkoitusperien tai aatteiden ajamista. Täytyisi pyrkiä siihen kuuluisaan yhteiseen hyvään, annettava tilaa erilaisille mielipiteille ja ymmärrettävä niitä. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen ja erilaiset mielipiteet eivät ole vaihtoehtoisia totuuksia. Juuri mielipiteet, uskomukset, näkemykset ja niin edelleen ovat niitä asioita, joita meissä ihmisissä on vaikeinta muuttaa. Ne ovat henkilökohtaisia ja niiden syntyyn on vaikuttaneet useat asiat. Toisten mielipiteiden vähättely ja niille nauraminen on lapsellista, samoin kuin henkilökohtaisuuksiin meneminen, esimerkiksi kommentoimalla toisen ulkonäköä tai älykkyyttä.

Itse pidän poliittista korrektiutta tärkeänä, sillä suora vittuilu harvoin auttaa hyvien suhteiden luomisessa. Kyse ei ole siitä mitä sanotaan tai jätetään sanomatta, vaan siitä miten se sanotaan. Negatiivista kritiikkiä voidaan antaa myös fiksusti, ilman että leimataan tai halveksutaan kokonaisia kansanryhmiä. Kaikkea ajattelemaansa ei yksinkertaisesti vain tarvitse tuoda julki. Olen aiemmin käsitellyt työyhteisön sosiaalisen median pelisääntöjä, joten kysyn missä ne ovat? Kyseessä on kuitenkin julkinen virka, jolla on oma Twitter-tili ja toisaalta julkisen viran haltija käyttää myös henkilökohtaista tiliään presidentin roolissa. Kyseessä on myös henkilö, joka edustaa johtamaansa maata ja sen kansaa. On myös kyse hyvistä käytöstavoista ja imagosta. Tällä hetkellä maailman vaikutusvaltaisin mies näyttää olevan huonosti koulutettu chihuahua, joka isottelee ja käy kiinni ohikulkijoiden nilkkoihin.

Mistä lähtien vapaan, demokraattisen valtion johtajalta on ollut sallittua solvata toisia, kutsua eri mieltä olevia valehtelijoiksi, hyökätä mediaa vastaan tai estää kansalaisia seuraamasta presidentin tekemisiä? Mediassa, niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin, on esitetty paljon kritiikkiä liittyen presidentin viserryksiin. Niissä kun harvoin on minkäänlaista suodatusta päällä. Hän ei näytä välittävän edustamansa kansakunnan ja instituution imagosta, vaan tärkeintä on, että hänen omat mielipiteensä tulevat esille. Olivat ne mielipiteet kuinka järjettömiä tahansa tai vailla minkäänlaista totuuspohjaa. Presidenttiä kritisoivia tahoja/henkilöitä on myös estetty seuraamasta tätä Twitterissä. Tämä ei mielestäni (eikä monen muunkaan) edistä demokratian toteutumista. 

Sama koskee myös meitä "tavallisia" ihmisiä. Huonosti sosiaalisessa mediassa käyttäytyvät aikuiset ovat valitettavasti enemmän sääntö kuin poikkeus. Samaan aikaan vaaditaan, että koulukiusaamiseen, kuten lasten kiusaamiseen muutenkin, tulisi puuttua. Tämän pitäisi soittaa itse kullakin hälytyskelloja, mutta aikuisten käytös vain pahenee. Ei ole oikein toivoa pahaa toiselle ihmiselle tai toivoa tämän kuolemaa. Ei missään tilanteessa. Voimmeko me aikuiset vaatia lapsilta asioita, joita emme itse toteuta? Omat mielipiteensä saa muutenkin esille kuin hyökkäämällä toisin ajattelevia vastaan.

P.S. kannattaa kurkata myös tuon toisen vanhan postauksen (pelisäännöt) kommentit, jossa on muutama linkki aiheeseen liittyen.

Entisiä unelmia ja työnhakuhommia

Tällä kertaa aiheena on niinkin iloinen asia, kuin työttömyys. Työttömät eivät ole homogeeninen joukko. Työttömyyden syyt vaihtelevat, samoin kuin halu työllistyä. Vaikka työttömyys alenee koko ajan, ei se tuo toivoa pitkäaikaistyöttömille, sillä jokainen uusi työttömyyspäivä ja hylätty hakemus lisää epätoivoa ja laskee uskoa itseensä.

Koska työttömät ovat ihmisyksilöitä, se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle, mistä johtuen jokainen työtön olisi nähtävä yksilönä ja häntä olisi palveltava niiden tarpeiden mukaan. Kun ennen palvelua sai kasvotusten virkailijan kanssa, on nykyään kaikki kanssakäyminen kasvotonta ja tapahtuu sähköisesti tai puhelimen välityksellä. Onko määräaikaishaastatteluissa mitään järkeä, jos työttömälle sanotaan, ettei tätä oikeastaan voida auttaa, etsi niitä töitä itseksesi. Mutta toisaalta, ainahan on työkokeilu, vaikka se ei oikeastaan johda työsuhteeseen. Moni työnantaja ei myöskään lue työkokeilua työkokemukseksi. Usein myös tuntuu siltä, että määräaikaishaastattelija ei välttämättä ole perillä työttömän asioista. Kuten myöskään eivät ne henkilöt ja tahot, jotka päättävät työttömiin liittyvistä asioista.

Puhutaan verkostojen tärkeydestä, mutta onko niistä apua? Ihmiset ovat hyviä neuvomaan, mutta on hieman tekopyhää, kun sellainen, jolla ei ole kokemusta pitkistä työttömyysjaksoista tai toistuvista työttömyysjaksoista, antaa vinkkejä siihen, miten niitä töitä tulisi etsiä. Työtön on luultavasti jo ehtinyt ajatella itse samaa asiaa ja ehkä myös tehnytkin sen, tuloksetta. Pienipalkkaisten, osa-aikatyötä tarjoavien alojen työttömille on turha sanoa, että heidän täytyisi soitella potentiaalisille työnantajille tai lähettämiensä hakemuksien perään. Se kun maksaa ja raha on muutenkin tiukassa. Verkostojen katsotaan olevan apuna vapaiden työpaikkojen löytämisessä, mutta missä se näkyy? On turha kysyä, millaista työtä toinen haluaa tai mikä on hänen unelmatyönsä. Se juna on usein jo mennyt. Työtön tarvitsee ihmisiä, jotka valavat häneen uskoa ja pitävät kiinni normaalissa sosiaalisessa elämässä.

Kun puhutaan työnhausta, puhutaan usein piilotyöpaikoista, joita on eri lähteiden mukaan 70–90% tekemättä olevista töistä, joihin haetaan työntekijää. Nyt lomakauden ollessa lopuillaan, alkoi mediaan ilmestyä erilaisia vinkkejä siitä, miten löytää uusi työpaikka, kun vanha alkaa ahdistaa. Työttömien silmissä tämä näyttää sairaalta. Muutama vuosi sitten uutisoitiin, että kolmasosaan avoimista työpaikoista palkataan työttömänä oleva henkilö. Saahan siinä työtön raapustaa hakemuksia tietokone sauhuten. Työttömien oletetaan myös hakevan oman työkokemuksensa, osaamisensa ja koulutuksensa ulkopuolisia töitä. Tässä on vaarana se, että työkokemus pirstaloituu ja siitä ei ole mitään hyötyä hakiessa niin sanottuja oman alansa töitä.

Työtöntä usein syyllistetään siitä, ettei hän työllisty. Töitä hakiessa työtön ei myöskään saisi ilmaista hakemuksessa olevansa työtön vaan että etsii aktiivisesti töitä. On siis oltava aktiivinen. Aktiivinen työtön on sellainen, joka tekee työttömyyden ohella muutakin, kuin etsii töitä. Esimeriksi tehdä vapaaehtoistöitä tai palkkatöitä silloin tällöin. Täytyy myös osallistua työttömille tarkoitettuihin palveluihin, oli niistä apua tai ei. Liian aktiivinen ei kuitenkaan saa olla tai hakeutua itse palveluihin. Itse teen vapaaehtoistyötä useammassa järjestössä sekä satunnaisia työtunteja yksityiselle työnantajalle. Olen myös opiskellut niin sivutoimisesti kuin päätoimisesti työttömyysjaksojen aikana. Mutta kiinnostaako mahdollista työnantajaa se, että osaan tehdä heliumpalloja ja pystyttää pop-up teltan? Luultavasti ei, sillä niillä ei ole mitään tekemistä taloushallinnon kanssa.

Työttömyys vaikuttaa ihmissuhteisiin, harrastuksiin sekä omaan hyvinvointiin. Pitkään työttömänä olleella ei ole niitä samoja harrastusmahdollisuuksia tai viihdemahdollisuuksia, kuin työssäkäyvällä. työttömyyskorvaus kun ei välttämättä ole suuri ja sen ohella ei ole tarjolla kulttuuri- ja liikuntaseteleitä. Aikaa harrastaa, tavata ihmisiä ja kehittää itseään olisi, mutta rahaa ei välttämättä. Pitäisi huolehtia jaksamisestaan ja työkyvystään, mutta keinoja ja resursseja siihen ei välttämättä ole. Työttömällä ei myöskään ole työyhteisöä eli vertaistukea saa harvoin. Toisilta työttömiltä saa myös sitä ymmärrystä, mitä työssäkäyvillä ei ole. Vertaistuki on tärkeää, sillä voi saada hyviä vinkkejä esimerkiksi siitä, millaisia palveluita voi löytyä julkisen sektorin tarjoamien lisäksi. Kaikkea tietoa kun ei TE-palveluista saa, sillä eri vaiheessa työttömyyttä näyttää olevan tarjolla erilaiset palvelut ja informaatiot.

Kysymys kuuluu, kuinka kauan sinä olisit valmis elämään väliaikaista elämää ilman suunnitelmia ja unelmia? Oletko valmis luopumaan unelmistasi? Entä sitten, kun väliaikaisesta tuleekin jokapäiväinen, normaali elämä? Entä jos käännettäisiin kepit ja porkkanat koskemaan työnantajia, jotka eivät ilmoita töitä, jotka etsivät tekijöitä tai palkkaa ensisijaisesti työttömiä, miten siihen suhtauduttaisiin?

Muista. Aina. Liikenteessä.

On taas se aika vuodesta, kun lapset aloittavat kouluvuoden ja media täyttyy muistutuksista, että liikenteessä täytyy olla varovainen ja noudattaa liikennesääntöjä. Joka vuosi ihmisiä tarvitsee muistuttaa samasta itsestään selvästä asiasta, että liikenteessä täytyy olla varovainen ja noudattaa liikennesääntöjä. Asiasta, jota pitäisi noudattaa koko ajan. Kahden viikon hiljaisuuteen on ollut hyvä syy. Äitini kesäloma ja sisareni lapset, jotka ovat vuorotelleet mummolassa yökylässä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että maailman paras ainoa täti on juossut oman kotinsa ja vanhempiensa kodin väliä lasten kanssa, sekä pyörinyt lähiympäristössä leikkipuistoissa ja Pokemon-jahdissa. Kaikkeen sitä keski-ikäinen, lapseton täti-ihminen joutuukin.

Tästä pääsenkin liikennekasvatukseen, sillä olen hyvin tarkka siitä, miten lasten tulee liikkua kaupunkialueella. Oulu on vaarallinen kaupunki pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Koska minulla ei ole ajokorttia, ovat pääsääntöiset kulkuvälineeni omat jalkani sekä polkupyöräni. Noudatan liikennesääntöjä lähes orjallisesti ja pysähdyn tai jarrutan aina risteykseen tullessani, oli minulla etuajo-oikeus tai ei. Tässä kaupungissa ei nimittäin voi luottaa siihen, että joku ei ryntää alle tai aja kylkeen. Toki syyllistyn usein jalkakäytävällä ajamiseen, mutta silloin pyrin väistämään jalankulkijoita. Oulun kaupungin sivuilta muuten löytyy kartta, jossa on merkitty kaikki ne kevyenliikenteenväylät, joilla saa ajaa pyörällä. Kannattaa vilkaista, varsinkin keskustan ja sen lähialueiden osalta.

Asun yhden keskustan vilkkaiten liikennöidyn kadun varrella ja tien toisella puolen on leikkipuisto. Vaikka risteyksessä on liikennevalot, ei se takaa sitä, että kadun yli pääsisi turvallisesti. Toissapäivänä olin ylittämässä tietä ja minulle vaihtui vihreä. Onneksi olen niitä ihmisiä, jotka eivät ylitä tietä ennen kuin ovat katsoneet että autoja ei tule ja jos tulee, varmistan että ne pysähtyvät punaisiin valoihin. Liikennevaloihin tullut auto nimittäin ei pysähtynyt, sillä kuskin huomio oli kiinnittynyt siihen, mitä vänkäri teki ja hän ajoi suoraan punaisista läpi. Samoin kävi myös muutama päivä sitten, jolloin suojatien päälle oli pysähtynyt valojono ja vastakkaiseen suuntaan ajava auto ajoi punaisista läpi. Kun läheltäpititilanteita sattuu jatkuvasti, herää kysymys, onko ajokortin saaminen liian helppoa? Eikö auton ratissa tarvitsekaan keskittyä siihen ajamiseen ja ympäristön tarkkailuun sen sijaan, että puhuu puhelimessa tai seuraa kyytiläisten tekemisiä?

Lisää esimerkkejä: Pokemon-jahti on vaarallista. Lapsi tuijottaa vain puhelinta, eikä liikennettä ja tällöin aikuisen on käytännössä talutettava hihkuva älylaiteorja tien yli. Lapset harvoin näkevät kuin sen asian, mihin ovat keskittyneet eli jos pallo menee tielle, lapsi menee automaattisesti perässä. Olimme siskonpoikani kanssa liikennevalottoman suojatien edessä, käsi kädessä, ja odotimme, että seuraavaan risteykseen valojonoon menevät autot ylittäisivät suojatien. Autoilijoilla oli niin kiire jonottamaan punaisiin valoihin, että yksi jopa pysähtyi suoraan suojatien päälle. Yhden sisarentyttären kanssa kävimme pyöräretkellä, joka meni todella hyvin. Neiti nimittäin erottaa vasemman ja oikean, tottelee pysähtymiskäskyjä, eikä ylitä tietä ennen kuin täti antaa luvan. Pahimmat ja ihmisruuhkaisimmat paikat talutimme, sillä jalankulkijat harvoin väistävät pyöräilijöitä. Kun olimme palaamassa kotiin viimeisissä liikennevaloissa, tuntematon mies kehui ja kiitti minua siitä, että olin niin tarkka tienylitysohjeistuksessa. Kaikki kun eivät ole, vaikka mukana olisikin lapsia.

Mutta kuinka hyvin lasten vanhemmat tuntevat liikennemerkit? Huonosti väittäisin, sillä lasten urheiluturnauksen aikana pysäköintikielto- ja kevyenliikenteenväylän merkki eivät herättäneet minkäänlaisia tunteita, vaan autot pysäköitiin miten sattuu ja jalkakäytäviä pitkin ajettiin. Kyse oli kuitenkin lapsiin liittyvästä tapahtumasta ja meidän aikuisten pitäisi toimia esimerkkeinä. Kyseinen pysäköintikieltomerkki on syystä paikoillaan. Kun kadun molemmin puolin on autoja pysäköitynä, ei kahden viimeisen taloyhtiön pihalle pihalle tai sieltä pois pääse isommilla autoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että myöskään hälytysajoneuvot eivät pääse kadun perälle. Kaksisuuntainen liikenne ei myöskään ole tällöin mahdollinen. Vaikka useampi ihminen oli soittanut väärin parkkeeratuista autoista hälytyskeskukseen, ei kukaan tullut paikalle. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun näin tapahtuu.

 

Isääni lainaten: jos noudattaisin liikennesääntöjä, joutuisin jatkuvasti vaaratilanteisiin. Siksi olen erityisen varovainen, varsinkin liikkuessani lasten kanssa. Ja kyllä, seison punaisissa valoissa ja odotan vaihtumista, vaikka muuta liikennettä ei olisi näköpiirissä. Henkiriepuni kun on minulle tärkein asia maailmassa. Luulisi muiden hengen vaarantamisen olevan niin paha asia, että sen välttäminen olisi kaikille itsestäänselvyys. Niin selvä asia, että niitä liikennesääntöjä myös noudatettasiin ja oltaisiin varovaisia, huomioitaisiin myös muus liikkujat koosta ja kulkuvälineestä riippumatta. On hieman ristiriitaista opettaa lapsille sellaista, mitä ei itse noudata ja näyttää vielä huonoa esimerkkiä. 

Revitäänkö hermosta?

Välillä on hyvä palata siihen, mistä kaikki alkoi. Tässä tapauksessa sosiaaliseen mediaan, joka on viimeaikoina alkanut repimään hermoja tavallista enemmän, sillä haluan edelleenkin valita itse ne asiat, jotka minun mielestäni ovat relevantteja ja mielenkiintoisia. Ihan kuin kuulostaisin rikkinäiseltä levyltä.

Hermoja repii, koska ne pirun mainokset ja tykkäysehdotukset näyttävät olevan Facebookille se tärkein sisältö. Toki se on ymmärrettävää, sillä mainostajat tietävät rahaa ja raha pyörittää maailmaa. Tiedättekö kuinka monta tykättävää asiaa tai irrelevanttia mainosta voi aikajanalle päivän aikana lässähtää? Oletteko kiinnittäneet niihin huomiota? Olen alkanut piilottamaan ehdotuksia ja mainoksia, mutta se vaikuttaa loputtomalta tehtävältä, vaikka kävin mainosasetuksissa poistamassa kaikki ne intressit, joita minulla Facebookin mukaan on ja joiden perusteella minulle esitetään mainoksia. Kun saan yhden piilotettua, niin toinen ilmestyy, ihan kuin ne kuuluisat sienet sateella. Usein mainosten näyttämisen perusteena on tietty ikäryhmä ja maa-alue, jolle mainostaja tahtoo kohdistaa mainoksensa. Instagramissa mainoksia on onneksi vähemmän, mutta nekin vähät joutuu piilottamaan kahdesti, kerran molemmalla älyvempeleellä.

Toinen ongelma on se, että Facebookissa päivitykset eivät näy ja niitä ei saa näkymään pelkästään kronologisessa järjestyksessä älylaittella. Kun päivitykset näkyvät reaaliaikaisesti aikajärjestyksessä, voi varmistaa, että esimerkiksi jokin mahdollisesti kiinnostava tapahtuma ei jää huomioimatta tai se ei näy omalla aikajanalla vasta päiviä jälkikäteen. Vaikka katsoisi ”viimeisimmät julkaisut”, ei sekään tarkoita, että saisin näkyville asiat kronologisesti. Myös selaimessa Facebook tarjoaa automaationa suosituimpia julkaisuja, mutta sen saa onneksi vaihdettu viimeisimmiksi. Historiaa opiskelleena minulle saattaa olla kehittynyt pienehkö pakkomielle oikea-aikaisuuteen. Yksi hyvä syy kronologian puolustamiseen on kriisitilanteet. Esimerkiksi terroristi-iskujen aikaan Twitter on ollut korvaamaton apu uutisten seuraamisessa, sillä olen luonut sinne itselleni listan suurimmista uutistoimistoista. Toki Twitterissäkin on ongelmansa, ne vain eivät ole tärkeitä tämän vuodatuksen kannalta.

Facebook on myös näyttänyt ottaneen tavoitteeksi korostaa ihmisten tykkäyksiä, heidän kommentointejaan muiden päivityksissä sekä kaverihyväksymisiä normaalien päivitysten sijaan. Miksi minä haluaisin tietää, että joku kaverini on tykännyt minulle täysin tuntemattoman ihmisen päivityksestä tai mitä hän siihen on kommentoinut? Mikä logiikka siinä on? Miten Esterin naimisiinmenon tai hänen lapsensa syntymän pitäisi hetkauttaa minun maailmaani? Tämän saisi estettyä, jos ihmiset tiukentaisivat omia yksityisasetuksiaan. Vaikka jokainen ihminen olisikin kuuden linkin päässä toisesta, ei se tarkoita sitä, että he haluaisivat välttämättä tutustua toisiinsa tai että kavereiden tykkäämät autojulkaisut saisivat minut ajamaan ajokortin ja hankkimaan auton. En myöskään ole kiinnostunut ventovieraiden ihmisten profiili- tai taustakuvien päivityksistä tai heidän tykkäyksistään, joista kaverini on tykännyt.

Ovatko nämä niitä kuuluisia ensimmäisen maailman ongelmia? Vai kenties infotulvaa? Kärttyisen tädin henkilökohtaisia ärsytyksen aiheita? Vai kaikkea edellä mainittuja? Oli miten oli, olen kyllästynyt piilottamaan julkaisuja, tykkäyksiä ja mainoksia. Sen sijaan toivoisin ihmisiltä lisää päivityksiä. Itse käytän Facebookia vain ja ainoastaan siksi, että voisin pitää yhteyttä ihmisiin ja että tietäisin mitä heille kuuluu. Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa itseään siitä, että minähän en kerro mitä minulle oikeasti kuuluu, sen saa selville vain kysymällä.

Huh. Helpottipa tai sitten ei. Pahoittelen jatkuvia Instagram-jakojani Facebookissa ja Twitterissä, se vaan on niin helppoa jakaa sama kuva joka kanavassa. Seuraavana julkaisen Instagramin kautta ärsyttävän kuvan juuri leipomastani omenapiirakasta jäätelön kera. Ja kahvin, ei unohdeta sitä kahvia.

Yhdenyönjuttu osa-aikarakastajan kanssa eli pikavisiitti Helsinkiin

Ah Helsinki, kaunis pääkaupunkimme ja entinen osa-aikarakastajani (kotikaupunkina). Suhteemme ei ole aina ollut mutkaton. Viikonloppuna tein yhdenillan pysähdyksen sinne. Tällä kertaa jätin vanhan Ixukseni kotiin ja räpsin kuvia puhelimella. Osa kuvista vuodelta 2014.

Helsinki on aiheuttanut minulle metrokammon ja halun puhdistautua jokaisen metromatkan jälkeen sisäisesti ja ulkoisesti käsidesillä. Enkä todellakaan ole bakteerikammoinen. Mutkikkaan suhteemme alkutahdit ovat vuoden 1990 kesäkuulta, jolloin kaupungissa järjestettiin SVUL:n organisoimat lajien väliset suurkisat. Muistikuvat reissusta ovat hataria, sillä olin vajaa 11-vuotias. Majoitumme Myllypuron koululla ja mielessä pyöri edellisvuoden lehtiotsikot tapahtuneesta kaksoismurhasta, jonka tapahtumat saivat alkunsa alueelta. Vanhempani eivät olleet mukana, joten myös eroahdistus loi jännitystä. Kuljimme paljon metrolla ja erään reissun aikana, Itäkeskuksen asemalla, allekirjoittanut iski pienen kätösensä jonkun oksennukseen. Ai niin. Olen esiintynyt Olympiastadionilla vajaan 11 vuoden iässä. Muutama vuosi myöhemmin teimme luokkaretken kaupunkiin ja yövyimme Olympiastadionin majoitustiloissa. Tuolloin pääsi myös katsomaan nähtävyyksiä, joista Linnanmäki aiheutti minulle murtuneen nilkan. Maistoin reissulla ensimmäisen kerran herkkusieniä, Pizza Hutin pizzassa. Lapsen muisti on valikoiva.

Yksi parhaista ystävistäni muutti Helsinkiin vuonna 2000, jonka jälkeen siellä on tullut käytyä hieman enemmän. Pitkän aikaa kaupunki oli minulle jotain yliarvostettua ja liian hehkutettua. Vasta yliopistossa opiskellessani rakastuin kaupunkiin, jolloin vietin erään lukukauden aikana osia viikoista Helsingissä. Teimme viikonloppuna pikavisiitin ja tällä kertaa yövyimme hotellissa, kuten turistit konsanaan. Uusimman reissun hasardisaldo on palohaavat silmäkulmassa ja sormissa, kun hiuksia suoristaessa tinttasin itseäni raudalla naamaan. Selviydyttyäni hiustenlaitosta, onnistuin tipauttamaan tukkatökötin pöydältä ja se purkautui jalalleni, suoraan sandaalin sisuksiin. Onneksi en ota elämää kamalan vakavasti ja osaan nauraa itselleni. Oli kuitenkin ihana päästä takaisin kotikaupunkiin, jossa on vähemmän ihmisiä ja ajoneuvoja, eri liikennesäännöt ja ennen kaikkea oma sänky.

Olen rakastunut Helsingissä sen tunnelmaan ja rakennuksiin, kaikkiin niihin asioihin, joita ei kotikaupungista löydy. Opiskeluaikana matkalla majapaikasta yliopiston keskustakampukselle ja takaisin ehti katsella ja makustella näkemäänsä, kävellä eri reittejä pitkin. Vaikka Helsinki ei ole maailman mittakaavassa kovinkaan suuri, verrattuna Ouluun se on suurkaupunki. Riittää, että astuu ulos junasta ihmisvilinään ja kuuntelee eri kieliä sekä suomen murteita. Vanhat rakennukset ja historiaa huokuva miljöö ovat jotain, mitä meiltä puuttuu. Oulussa rakastan vettä ja vihreyttä. Helsingissä varsinkin merellisyys on aivan erilailla esillä ja läsnä kuin täällä, liekö syynä meidän jokisuistomme saarineen. Kaupunkipuistot ja ranta-alueet on osattu hyödyntää siellä myös paremmin. En niinkään välitä ravintoloista, juottoloista, kaupoista ja museoista. Voisin vain kulkea katuja ja fiilistellä kaikkea näkemääni ja kuulemaani (parantumaton romantikko). Ja ottaa valokuvia, vaikken sitä kovin taidakaan. Ulkomaanmatkoilta olen pitänyt matkapäiväkirjaa, mutta jostain syystä en sitä kotimaassa tee.

P.S. Mitä muutakaan levoton sielu tekisi junamatkalla?

Onhan huomenna taas uusi päivä

Sitä on kuusikymmentä sekuntia minuutissa, kuusikymmentä minuuttia tunnissa, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, keskimäärin kolmekymmentä vuorokautta kuukaudessa ja kaksitoista kuukautta vuodessa. Se on fysiikan perussuure, osa tähtitiedettä ja kulttuurillishistoriallinen käsite. Se kertoo keston, nopeuden ja etäisyyden. Aika. Meillä joko on sitä liian vähän tai liikaa, harvoin sopivasti. Olemme ajan orjia ja siitä riippuvaisia.

Pystymme seuraamaan oikea-aikaisesti sitä, mitä maailmassa tapahtuu, sillä uutisten saavutettavuus ei rajoitu television katsomiseen tiettynä kellonaikana. Internetin myötä tapahtumien tiedottamisen viive on lyhentynyt. Sama koskee myös televisio-ohjelmia: voimme katsoa ne milloin vain ja missä vain, siinä tahdissa kuin itse halumme. Lähes kaikki tarvitsemamme informaatio ja palvelut ovat saavutettavissa kotisohvalta käsin. Meidän ei täydy mennä kirjastoon löytääksemme tietoa jostain asiasta, vaan voimme kysyä hakukoneilta. Voimme ostaa siivouspalveluita ja valmisruokaa, toisin sanoen ulkoistaa kotityöt. Tavarat ja palvelut voidaan tilata kotiin, jolloin ostosten teolta säästyy aikaa. Silti meillä on vähemmän aikaa kuin koskaan aiemmin, vaikka tehtävien asioiden määrä on vähentynyt, ajankäyttö tehostunut ja teknologia kehittynyt. 

Historia, nykyhetki ja tulevaisuus ovat osa aikaa. Verrattuna aikaan ennen älylaitteita, olemme nykyään tavoitettavissa ympäri vuorokauden useammassa kanavassa. Kommunikoimme jatkuvasti, mutta onko meillä mitään sanottavaa ja kuuntelemmeko me? Enää ei tarvitse istua tietokoneen ääressä ollakseen linjoilla, vaan se on jatkuvaa toimintaa. Kun se ennen tapahtui yleensä iltaisin kotona, nykyään se tapahtuu kaiken muun toiminnan ohessa, sillä älylaitteita on helppo kuljettaa mukanaan. Sähköposteja voi lukea pitkin päivää, mikä on syönyt sen jännitystä, sillä enää ei tarvitse vastauksia odottaa tuntikausia. Sama jännityksettömyys koskee puheluiden odottamista ja sitä, onko kukaan ylipäätänsäkään soittanut. Enää ei tarvitse sopia kellonaikaa, jolloin on tavoitettavissa puhelimitse, koska puhelin on yleensä mukana. Tämä jatkuva saavutettavuus on myös hämärtänyt työn ja vapaa-ajan välisen rajan tietyillä aloilla. Miten käykään tulevaisuudessa digitalisoitumisen jatkuessa? 

Ajan vähyys on tehnyt ajanhallinnasta ratkaisemattoman ongelman myös vapaa-ajalla. Meillä ei ole aikaa vapaa-ajalle. Aikaa tuhlataan, kun tehdään jotain mielestämme turhaa tai sitä yritetään säästää johonkin mielekkäämpään. Aika myös juoksee ja me emme aina pysy sen mukana tai se matelee, juuri kun meillä on kiire. Tosiasiassa meillä kaikilla on yhtä paljon aikaa käytettävänä. Lainatakseni erästä fiktiivistä, rakastettua (, kadehdittua ja vihattua) hahmoa: ”Ajattelen näitä asioita huomenna, kun jaksan paremmin.”

Keski-iän kriisi iskee jälleen

Kerran vuodessa näihin aikoihin se iskee. Paniikki. Kaiho. Vanheneminen. Oman ikänsä tunnustaminen. Muistan, kun 18-vuotispäiväni lähestyessä se läiskähti vasten kasvojani: 30 ikävuotta on enää 12 vuoden päässä. Tällä hetkellä 50 ikävuotta on enää vähän reilun 12 vuoden päässä. Mikä kamala ajatus.

Nuoruudesta kaipaan sitä huolettomuutta ja spontaaniutta, joka meiltä aikuisilta on jossain välissä matkaa unohtunut. Niitä kesäöitä, jolloin notkuttiin ystävien kanssa puistossa tai pyöräiltiin ystävää tapaamaan, koska vain tuntui siltä. Saattoi valvoa aamuun asti kotibileissä ja tanssia musiikin tahtiin avojaloin ruohikolla. Ei ollut velvoitteita tai vastuita. Ihastuminen oli helppoa ja elämässä oli muutakin kuin arki. Asioita pystyi tekemään hetken mielijohteesta ja suunnittelematta.

18-vuotiaana aikuisuus oli jotain pelottavaa ja jännittävää yhtä aikaa. Kaikki ne toiveet ja odotukset, joita aikuisuudelle asetti, olivat vasta edessä. Meidän käskettiin aikuistua, kun teimme jotain aikuisten mielestä hölmöä. He vain unohtivat kertoa meille, mitä se aikuisuus on. Lapsesta saakka odotamme kasvavamme isoiksi, jotta saamme tehdä asioita, joita vanhempamme tekevät. Nykyään tuo kiire kasvaa on niin suuri, että unohdetaan se tosiasia, että lapsuus on osa prosessia, eikä vain jokin kauttakulkuvaihe.

Meillä aikuisilla on usein kamala kiire ”hankkia” asioita, jotta täyttäisimme ne odotukset, joita meille on asetettu ja unohdamme nauttia elämästä. Kun unohdetaan nauttia ja elää, asioista tulee vaikeita ja niistä halutaan päästä eroon ongelmien selvittämisen sijaan. Puhutaan ruuhkavuosista, kun totuus on, että luomme itse omat kiireemme ja unohdamme pysähtyä hengittämään. Kalenterit huutavat tekemistä, mutta itse eläminen on jäänyt taka-alalle kaiken suorittamisen ja hankkimisen keskellä. Väsyttää, mutta ei ole aikaa nukkua, sillä deadline painaa päälle.  

Kaiken lisäksi aikuisena moni kiva asia on noloa. Hyvää ajanvietettä on esimerkiksi sivistynyt alkoholin nauttiminen anniskeluravintolassa tai teatterissa käynti. Liian vakavaa minun mieleeni, mutta miltä kuulostaisi lumisota baari-illan jälkeen kaupungin keskustassa? Aikuisuus voi olla myös muuta kuin arjen harmaata aherrusta ja suorittamista, vaikkei spontaaniudelle ja huolettomuudelle aina ole tilaa. En halua koskaan hukata taitoa nähdä keijuja metsässä, olla keinumatta niin lujaa kuin uskaltaa tai lopettaa haaveilua tähtien valossa. Haluan vaeltaa kameran kanssa lähipuistossa kesäyönä auringonlaskua jahdaten ja naureskella kesän likaamille varpaille. Tehdä lumienkeleitä ja hyppiä kuralammikossa. Kahlata lehtikasassa ja metsästää täydellistä kaupunkiruskaa. Toivottavasti muistan tämän vielä 12 vuoden kuluttua. 

P.S., kuten huomaatte, en ole itse kuvannut niitä kuvia, jossa pärstäni komeilee. Kiitos kuuluu siskonlapsille. Paras täti ikinä.

Yksin elämisen sietämätön vaikeus?

Elämässäni on tapahtunut suuri muutos valmistumisen lisäksi. Herra Suuri ja Mahtava koiruus poistui paremmille makkaranmetsästysmaille toukokuun puolivälissä, lähes 12 vuoden kunnioitettavassa iässä. Arjessani on suuri aukko. Ehdin olla yli 19 vuoden ajan koiranomistaja, joten uuteen arkeen totuttelu vie aikansa. Enää ei sängyn vieressä kukaan mölise aamulla lenkille, ruokaa ei voi heitellä lattialle lemmikin syötäväksi, ei ole enää lenkkiseuraa. Vaikeaa ja helppoa yhtä aikaa. Luopumisen tuskaan ei koskaan totu.Vaikeinta on kuitenkin tottua siihen, että ei ole vastuussa kenellekään tai kenestäkään.

Uusi blogielämä ei näköjään sitten alkanutkaan, niin kuin olin suunnitellut, sillä mielikuvituksen puute ja kiireinen opiskeluarki söivät kirjoitusintoa. Kävin keskustelun aiheesta ystäväni kanssa ja hänen neuvonsa oli, että kirjoittaisin siitä aiheesta, joka ärsyttää eniten. Silloin tästä blogista tulisi järjetön itkuvirsi, joten muutetaanpas se muotoon: kirjoitan siitä aiheesta, jota ajattelen eniten.

Tällä kertaa aihe tulee Facebook-päivityksestäni, jossa valitin kananmunien keittämisen olevan sellaista salatiedettä, että minä en sitä ymmärrä, olin kuinka kätevä emäntä tahansa. Minä kyllä pyöräytän (rumia) karjalanpiirakoita ja teen itse pinaattikeiton, mutta ne munankuoren pirulaiset! Ongelmani ei ole munien kypsentäminen vaan se, miten kuoret saadaan irtoamaan ilman hermoromahdusta. Se vaan ei toimi. Voi itku ja hammastenkiristys!

Onneksi ystävä-toveri-kaverit antoivat vinkkejä (kiitos ja anteeksi):
1. Kananmunat keitetään keittämättä. Heti kun vesi kiehuu, levy sammutetaan ja annetaan kattilan olla siinä lämpimällä levyllä 10 minuuttia. Toimii vain perinteisellä hellalla.
2. Kananmunat laitetaan kylmään veteen ja annetaan kiehua (ajasta toki kiistaa ja siitä, laitetaanko levyä pienemmälle).
3. Kananmunat laitetaan kiehuvaan veteen, johon on lisätty suolaa ja annetaan kiehua.
4. Munankeitin.

Keittämiseen jälkeen:
1. Kaadetaan vedet pois ja annetaan hetki kuivahtaa ennen kuin laitetaan kylmän veden alle.
2. Kattila laitetaan juoksevan kylmän veden alle.
3. Laitaa kylmä vettä ja toista pari kertaa.

Salatiedettä nimenomaan!

Onnekseni tällä kertaa ne pirun kuoret irtosivat ilman hermoromahdusta, saa nähdä miten ensi viikolla pinaattikeittopäivänä käy.

Toki ratkaisuna voisi olla myös seuranhakuilmoitus otsikolla ”Haetaan kananmunankeittotaitoista miestä, tositarkoituksella” tai uusi iskurepliikki ”Hei, osaatko keittää kananmunat niin, että kuoret irtoavat ilman väkivaltaa?”, sillä kananmunien keittäminen menee samalle ”yksin elämisen miinuspuolet”-listalle imuroimisen, tiskaamisen ja leivän leikkaamisen kanssa. Niiden asioiden kanssa, jotka mielellään delegoisi jollekin toiselle. Niin, yksin elämisen miinuspuolia ja vaikeuksia eivät aina ole ne perinteiset talouskustannusten jakaminen, seksin ja läheisyyden puute tai yksinäisyys, vaan niitä voivat olla myös arjen pienet askareet ja niiden jakaminen jonkun kanssa. Tai suuret, kuten kananmunankuorien aiheuttama hermoromahdus. Olisihan siinä pääkoppalääkärille selitettävää.