Annalle.
Kuvittele mielessäsi taulu, jossa suloiset viettelijättäret piehtaroivat keskenänsä ja viereen taulu, jossa on rasittunut äiti nälkiintyneine pienokaisineen. Kumman sinä ostaisit? Sydänsuruista kertova laulu on takuuvarmasti listahitti toisinkuin onnesta ja autuudesta kertova. Kaikkihan sen nyt tietävät, että se draama, mitä ei omassa elämässään koe, on se mitä ihminen haluaa kokea. Paitsi jos kyseinen ihminen on taiteilija.
Taiteilija, oli hänen harjoittama taiteenmuotonsa mikä tahansa, on yleensä huonot lähtökohdat omaava yksilö tai rikkaan perheen musta lammas. Molemmissa tapauksissa on sitä draamaa, jota taiteen ihailijat kaipaavat. Voi myös olla, että jompikumpi vanhemmista on epäonnistunut omalla taiteilijaurallaan ja tahtoo lapsestaan paremman kuin itse pystyi koskaan olemaan. Mahdollista on myös se, että kyseessä on menestyneen/menestyneiden vanhemman/vanhempien vesa, joka yrittää epätoivoisesti lunastaa odotukset, mutta on niin sysipaska, että ei onnistu siinä. Usein kuitenkin unohdetaan se tärkein: luovuus ja sen purkaminen taiteen eri keinoin.
Ihminen, joka kutsuu itseään taiteilijaksi, on luova. Ainakin hänen pitäisi olla tai alan valinta on väärä. Pelkkä halu olla jotain kun ei tee ihmisestä ammattilaista. Tiettyjen ominaisuuksien lisäksi tarvitaan opettelua ja harjoittelua, jollei kyseessä ole jonkin sortin yli-ihminen, mihin emme tietenkään usko. Kova työ on vaatimus sille, että menestyy, oli kyse mistä tahansa. Kukaan ei synny valmiina, vaan kasvaa rooliinsa. Siksi on tärkeää pitää listaa kaikesta siitä, mitä hanttihommia on joutunut tekemään ennen menestystä ja uran alkuvaiheina, jotta voi kertoa siitä kyynelsilmin, kun on viimein alkanut menestyä. Työ kuin työ, sitä on tehtävä, liittyi se taiteeseen tai ei.
Uhrauksien listaaminen tukee ”vaikeuksien kautta voittoon”- ajattelua ja sitä, että taiteilijaksi tuleminen ja arvostuksen saaminen vaativat työtä sekä kärsimystä, eikä niinkään omien taitojen kehittämistä tai kehittymistä. Sen sijaan, että ottaisi oppitunteja alallaan tai harjoittelisi tunti tolkulla, on tärkeämpää tuhlata kallisarvoista aikaa toimimalla esimerkiksi tarjoilijana tai varastomiehenä, jotta voisi rahoittaa luovuuttaan. Ketään ei kiinnosta se, kuinka paljon harjoittelua tai opettelua jokin taito vaatii. On siis tärkeää pitää yllä sitä mielikuvaa, että taidot ovat synnynnäisiä ja vain kärsimällä sekä uhrautumalla voi luoda jotain kaunista.
Koska taiteilija kärsii arvostuksen puutteesta, on hän usein köyhä, mikä voi johtaa velkakierteeseen. Tällöin on pakko tehdä taidetta, joka ei ole sitä taiteilijan ominta vaan jotain keinotekoista ja pakotettua. Kaikenlaatuinen epäonni näyttää muutoinkin seuraavan taiteilijoita. Suoremmin sanoen, luovuuden hiipuminen tai sen puute on epäonnea, sillä luovat ihmiset ovat luovia aina ja koko ajan omalla erikoisalallaan. Mitä ihmiset (ja taiteilijat) eivät ymmärrä on se, että luovuus ilmenee yleensä useammassa kuin yhdessä muodossa. Toisin sanoen, vaikka taiteilija ei olisikaan tuottelias juuri sillä hetkellä, voi hänen luovuutensa olla käytössä esimerkiksi puutarhanhoidossa. Ketään se ei tosin kiinnosta, joten sitä ei missään nimessä kannata mainita.
Kassavirtaongelmaan on myös ratkaisuja. Tukiverkosto on alalla kuin alalla tärkeä, mutta ystävät, ihailijat, rakastajat, muusat ja perhe eivät riitä, siksi taiteilijalla on oltava rikas tukija, joka rahoittaa kuivat kaudet. Toisin sanoen maksaa rietastelut ja elättää perheen. Kannattaa valita itseään vanhempi hyväuskoinen ja yksinäinen henkilö, jota on helppo manipuloida petetyillä lupauksilla sekä harjoitella lepertelyä, sillä se avaa kukkaronnyörit suuremmalle kuin mikään muu. Toki on mahdollisuus hakea erilaisia apurahoja ja valtion tukia, mutta paperisota ei ole taiteilijoille helppoa. Luovuus kun ei ole suunnitelmallista ja sen kustannuksia on vaikea hinnoitella. Kuka nyt etukäteen tietäisi?
Menestyäkseen täytyy myös harjoittaa nautintoaineiden väärinkäyttöä, mutta siitäkin pääsee eroon, kunnes repsahtaa jälleen ja toipuu ja repsahtaa ja toipuu ja… Kaikkihan sen tietävät, että luovuus löytyy vain aisteja stimuloimalla tai turruttamalla ja että taidetta voi tehdä vain kärsimyksen ja itsetuhon kautta. Elämän on oltava rankkaa, jotta luovuus kukoistaisi ja taiteilija pääsisi päämääräänsä tai saisi aiheita teoksilleen. Tosin pohjalla ollessaan taiteilija harvemmin saa luotua mitään kriitikoiden ja yleisönsä arvostamaa, päinvastoin lopputulos voi olla jotain todella karmaisevaa, jota ymmärtää vai sekaisin oleva taiteilija itse. Tai no, tuskin hänkään muistaa, mistä tuotoksesta on kyse. Se ei onneksi haittaa, sillä myös näistä teoksista tulee jonain päivänä kysyttyjä.
Terveys- ja mielenterveysongelmat, olivat ne itse aiheutettuja, olosuhteista, elämästä tai geeniperimästä johtuvia, ovat hyvä keino saavuttaa yleisön myötätunto ja kasvattaa myyntiä. Varsinkin julkiset ulostulot niiden suhteen ovat tärkeitä. Kyse on mediaseksikkyydestä, sillä kärsimys tuo palstatilaa ja lisää tunnettuutta paremmin kuin mikään. Terveysongelmat ovat myös ammennettavissa taiteeseen aiheina sekä tekosyinä sille, että taidetta ei yksinkertaisesti synny. Melankolia ja riutunut olemus myyvät kuin häkä, niitä vain täytyy osata käyttää hyödykseen. Ketä nyt kiinnostaisi toisen auringonpaisteinen ja ruusuinen maailma, kun saatavilla on käsin kosketeltavaa pohjatonta tuska ja murhetta?
Taiteilija ei voi olla hyvä puoliso ja vanhempi, se on täysin mahdoton yhtälö. Tarvitaan enemmän draamaa, jotta yleisö säilyttäisi mielenkiintonsa. Siksi olisi tärkeää hylätä perhe ja rillutella sydämensä kyllyydestä. Löyhä seksuaalimoraali on myös hyvä aihe taiteelle. Mutta taiteilijan on hyvä palata välillä kotiinsa katuvana, tehdä muutama lapsi lisää puolisonsa kanssa ja palata taas orgioiden ja paheiden maailmaan etsimään kadonnutta luovuuttaan. Kukapa sitä kotioloissa itsensä luovaksi tuntisi? Kaiken on kuitenkin oltava julkista tai vähintään julkinen salaisuus. Oma puoliso ei myöskään ole hyvä muusa, vaan inspiraatiota täytyy etsiä muualta. Kaikkihan sen tietävät, kuinka makeaa kielletty hedelmä on. Muusia tosin kannattaa vaihtaa mahdollisimman nopealla tahdilla, ettei luovuus pääse kuihtumaan.
Onko siis ihme, että suuret taiteilijat palavat loppuun ennen kuin harmaantuvat?