Sivut

lauantai 27. joulukuuta 2014

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis

NO HUPSISTA! Minähän olen tainnut olla kiireisempi kuin luulinkaan, sillä edellinen postaus näyttää olevan marraskuun alusta! Tarkoitukseni oli viime viikonloppuna kirjoittaa täysin toisesta aiheesta, mutta lauantai-illan operaatio multitasking johti viiden päivän tietokoneettomuuten. Lyhyestä virsi kaunis: mitä saadaan kun yhdistetään jännittävä televisio-ohjelma, sukkapuikoit, kaksi lankakerää, kannettava tietokone ja lasillinen viiniä? Ainakin tahmainen näppäimistö. Kudoin tietokoneen äärellä ja katsoin televisiota. Koneen vieressä oli täysi viinilasi. Langat menivät solmuun ja heitin kerät sylistäni toisen toiselle puolen tuolia  - tai niin luulin. Heitinkin toisella kerällä viinilasia, jonka sisältä pyyhkäisi yli/läpi rakkaan kannettavani. Hupsista. Onneksi tahmainen näppäimistö on ainoa muisto tapahtuneesta ja koneeni toimii. (FYI, minulla ei ole tapana juoda viiniä yksikseni kotonani kuin kerran tai kaksi kertaa vuodessa. Alkoholin kuluttujana en ole edes kohtuullinen, niin vähäistä on juomiseni.)

Se, että tietokoneeni joutui pakkolepoon kuivumisen ajaksi, ei ollut ainoa ongelma vempeleriippuvuudesta kärsivälle. Minulla on älypuhelin, jolla pääseen lukemaan uutiset ja surffaamaan netissä. Eihän se sama asia kuitenkaan ole kuin läppärin haliminen? Tuijotin lähes kaksi vuorokautta pöydällä kuivuvaa aarrettani, melkein itkien. Toki voin olla ilman tietokonetta, mutta on eri asia olla kotonansa ilman sitä kuin esimerkiksi olla lomalla ilman vempeleitä. Maanantaina lähdin sisareni luo "lomalle", missä olin sen verran kiireinen, etten ehtinyt haikailla tietokoneeni perään. Mutta kamalaa se oli. Voi sitä riemua, kun eilen saavuin kotiin, sujautin akun koneeseen ja töpselin seinään ja... Fifin (mokkula) akku oli tyhjä ja se vaati jotain salasanaa, josta minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Muutaman ärräpään jälkeen tietokone ja mokkula olivat taas molemmat toimintakunnossa ja niiden omista maailman onnellisin reikäpää.

Jotta elämä ei olisi helppoa, samaan aikaan myös rakkaan lenkkitoverini iPodin akku oli tyhjä, enkä saamattomuuttani ole vieläkään hankkinut laturia, vaan akun lataaminen tapahtuu tietokoneen kautta. Olen niin vanhanaikainen (?), että haluan pitää tietokoneen, puhelimen, kameran ja musiikkisoittimen erossa toisistaan. En myöskään halua pitää puhelinta mukana lenkeillä (lenkki = hyvin reipasta kävelyä koiran kanssa, minä en juokse. Piste.), sillä haluan nauttia lenkkeilystä ilman häiriöitä. Sain ladattua Mussukkani vasta maanantaina sisareni luona ja voi sitä iloa, kun ei tarvinnut kuunella pään sisäistä musiikkia! Hyvästi korvamadot! 
On mielenkiintoista huomata, että en pysty elämään ilman vempeleitä edes muutamaa päivää, mutta pystyin asumaan 3,5 kuukautta kerrostaloasunnossa, jossa ei ollut juoksevaa vettä ja lisäksi viemärit olivat käyttökiellossa. (Se on toinen tarina ja löytyy täältä) Mökillämme ei myöskään ole sähköjä, joten kannettavani ei siellä vieraile. Mutta mökillä on aina jotain muuta tekemistä, ei siellä ole aikaa miettiä sosiaalista mediaa, uutisia, katsomatta jääneitä televisio-ohjelmia ja niin edelleen. Mutta se siitä. Halusin vain jakaa tyhmän pääni sisällön kanssanne. Kunhan saan hieman levähdettä joulun jäljiltä (kaupunkilaistäti ja neljä siskonlasta neljä vuorokautta samassa talossa), pyrin käynnistämään aivotoiminnan uudelleen ja kirjoittamaan suunnittelmissani olleen tekstin.

Oheinen kuva kertonee enemmän minusta kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. Kiitokset nelivuotiaalle siskonpoijalle naamarin ja valomiekan lainasta...

lauantai 1. marraskuuta 2014

Ammattilaisten leikkikenttä?

Olisikohan se aika palata LinkedIniin, nyt kun sitä on käyttänyt jo jonkin aikaa? Tai no, käyttänyt ja käyttänyt. Alkanut lukuvuosi on ollut todella kiireinen, sillä joku valopää päätti ottaa kolme ylimääräistä kurssia (SAP, venäjä <3 ja ensi syksyn pakkoruotsi) ja lopettaa yhden pakollisen kurssin sen puolivälissä ja siirtyä suorittamaan sitä ensi viikonsta alkaen päiväopintoina. Olen aina ollut sitä mieltä, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Tämä pätee varsinkin itseni kohdalla. SoMe-aktiivisuus on ollut hyvin heikkoa, lähinnä chattailua opiskelukavereiden kanssa Facebookissa. Täytyy myöntää että sosiaalinen aktiivisuuskin on tällä hetkellä tauolla, vetoan koulukiireisiin ja kärttyisyyten, joka johtuu täysin liikunnan puuttesta. Anyways, ensikosketukseni LinkedIniin löytyy täältä.

Mutta siitä LinkedInistä. Minä vain en ymmärrä sitä, mikä johtunee käytön vähäisyydestä. Minua on alkanut ärsyttämään sivuston lähettämät sähköpostit (tunnetko tämän, onnittele tätä uudesta työpaikasta ja niin edelleen). Haluan uskoa siihen, että löydän itse ne henkilöt, joiden kanssa haluan verkostoitua tai jotka haluavat verkostoitua kanssani. Toinen ärsytyksen aihe on, että aina kirjautuessani sisään, sivusto ehdottaa verkostoitumista kaikkien niiden ihmisten kanssa, joille olen koskaan lähettänyt sähköpostia... Välillä tulee mieleen, että minua halutaan väen vängällä yhdistää henkilöiden kanssa, ihan kuin olisin jossakin nettitreffailupalvelussa. Sellaisiin en ole koskaan tutustunut. Mitä tulee niihin henkilöihin, joiden kanssa olen jo verkostoitunut... mistä minä tiedän, millainen työntekijä esimerkiksi paras ystäväni on, sillä en ole koskaan työskennellyt hänen kanssaan!

Amerikkalainen kulttuuri, varsinkin yritysmaailmassa, on hyvin erilainen kuin se, mihin me jäykät suomalaiset olemme tottuneet. Tämä näkyy myös LinkedInissä itsessään. Toistaiseksi negatiivinen suhtautumiseni kyseiseen palveluun saattaa johtua juurikin tästä erosta. Toinen syy on se, että haluan pitää henkilökohtaisen minäni ja työminäni erillään toisistaan. Ne ovat täysin erillä toisistaan myös oikeassa elämässä. Löydän palvelusta myös jotain positiivista! Etusivulta löytyy mielenkiintoisia artikkeleita... sieltä löytyy myös verkostoitumisehdotuksia ja tietoa muiden verkostoitumisesta. En ole vielä etsinyt aktiivisesti töitä, sillä opiskelu pitää minut liian kiireisenä vuoden loppuun saakka. Ehdin siis rauhassa "aktivoitua" työnhakuun ja miettiä, miten käyttää LinkedIniä siinä hyödykseni. Täytyy myös harjoitella hieman itsensä SoMe-brändäystä, sillä jostakin syystä nämä minun kirjoitukseni tuuppaavat olemaan negatiivista kritiikkiä. Osaan minä olla myös positiivinen! Ensi viikosta alkaen olen, sillä on tarkoitus viimeinkin hankkia uusi jumppakortti ja kurittaa kroppaani vähintään kaksi kertaa viikossa ryhmäliikuntatunneilla!

Mutta summa summarum: tämän hetkinen mielikuvani LinkedInistä on, että se on ammattilaisten leikkikenttä, jossa jokainen pyrkii tekemään itsestään toisia käyttäjiä halutumman. Sitä myös palvelu itse tukee muun muassa mainostamalla, että ne jotka tekevät niin-ja-näin, saavat niin-ja-näin paljon enemmän katsojia profiileilleen. Mutta minä en luovuta sen suhteen!

perjantai 17. lokakuuta 2014

Hyvien asioiden puolesta huonoja asioita vastaan

Minun piti kirjoittaa tämä postaus jo viikko sitten lauantaina, mutta maailman tärkein syy esti: päivä viisivuotiaan siskontyttöni kanssa, jonka varastin vanhempieni luota (...jonne ikään kuin eksyin päivälenkillä pyykkikassini kanssa). Kyseinen päivä oli kansainvälinen tyttöjen päivä, joten tämän postauksen aihe on SoMen käyttö hyvään, esimerkiksi tietoon tyttöjen päivästä. Miksi? Koska olen tyttö, korkeakoulutettu sellainen. Olen syntynyt maahan, jossa naisilla on oikeuksia ja mahdollisuuksia, lupa käydä koulua. 

Voisin kirjoittaa siitä, miksi tyttöjen ja naisten esiinnostaminen on mielestäni tärkeää ja miksi naisten on tärkeää kouluttautua, mutta koska tämä blogi käsittelee ensisijaisesti sosiaalista mediaa eikä henkilökohtaisia mielipiteitäni ja uskomuksiani, keskityn sosiaalisen median hyödyntämiseen voittoatavoittelemattomien (eli non-profit) organisaatioden toiminnassa. Jos minulla on huomenna aikaa ja virtaa, kirjoitan henkilökohtaisista mielipiteistäni ja uskomuksistani liittyen asiaan - sinne toiseen blogiin, minne ne kuuluvat. Koska nonprofit organisaatioden kirjo on laaja (kunnallispalveluista hyväntekeväisyyten ja urheiluseuratoiminnasta taidesäätiöihin), keskityn lähinnä kehitysyhteistyöhön tai miksi sitä kukainenkin tahtoo kutsua.

Myös nonprofit-organisaatiot tarvitsevaa rahaa, sillä ne usein toimivat pitkälti vapaaehtoisvoimin ja esimerkiksi julkisen avustuksen avulla ja/tai lahjoitusvaroin. Ja saadakseen rahaa niin itse toimintaansa kuin toimintansa kohteille, niiden on tehtävä toimintansa ja ajamiaan asioita sekä arvojaan tunnetuksi. Mikä tahansa keino ei siihen kuitenkaan käy, sillä toiminnan on oltava eettistä, laillista ja hyvien tapojen mukaista. Miksi kukaan hyvä ihminen antaisi rahojaan pahaan toimintaan? Toiminnan on oltava myös läpinäkyvää, yhteistyötahojen on oltava sellaisia, että muut sidosryhmät ja niin edelleen katsovan toiminnan olevan tarkoituksen mukaista. Jotta toiminta, ajetut asiat ja arvot saisivat tunnettuutta, niitä täytyy mainostaa. Mainostaminen taas syö organisaation ennestään niukkoja rahavaroja. Mainonta saatetaan nähdä myös negatiivisena ilmiönä muun muassa sen kaupallisuuden vuoksi, sekä koska sen katsotaan synnyttävän turhaa kilpailua, näin esimerkkeinä.

Sosiaalinen media on äärimmäisen hyvä keino tehdä omaa toimintaansa tunnetuksi tai lisätä sitä, sillä se tavoittaa yhdellä "enterin" painalluksella ihmiset ympäri maailmaa. Niin hyvässä kuin pahassa. Toki siinä, mitä sosiaalisessa mediassa julkaisee täytyy olla äärimmäisen tarkkana, varsinkin jos on kyse paljon keskustelua aiheuttavista asioista. Sosiaalisen median käytölle on hyvä luoda pelisäännöt, vilkaise vaikka asiaan liittyvää postaustani. Myös uusien kampanjoiden lanseeraaminen tavoittaa suuremman yleisön, kuin "vanhanaikaiset" mediat tekisivät. Sosiaalinen media on myös interaktiivista eli me käyttäjät emme vain ota vastaan tietoa, vaan myös luomme sitä sekä jaamme sitä eteenpäin. Näin myös kynnys osallistua toimintaan madaltuu. Lisäksi toimintaan voi osallistua myös nuoria, koska sosiaalinen media on heille jokapäiväistä aktiivisuutta. Asia jota emme usein huomioi on, että käyttäessämme sosiaalista mediaa esimerkiksi päivittäiseen viestimiseen ystävien kanssa, saatamme huomaamattamme törmätä tietoon, jota emme ilman sosiaalista mediaa etsisi!

Moni nonprofit organisaatio toimii aktiivisena niin Facebookissa kuin Twitterissä, luultavasti myös muissa sosiaalisen median kanavissa, mutta nämä kaksi ovat ne, joita itse käytän. Esimerkiksi Amnesty International, Yhdistyneet Kansakunnat ja Plan ovat aktiivisia, viimeksi mainitun paikallisjärjestöt (maakohtaiset) ovat myös SoMessa omina yksikköinään. Olen myös katsonut kampanjavideoita (muun muassa Planin "It's a Girl Thing" ja YK:n #HeForShe videot kannattaa käydä kurkkaamassa) YouTubesta. Twitterissä hashtag, eli suomalaisittain RISUAITA, on äärimmäisen kätevä ja nopea tapa löytää tietoa jostain itseä kiinnostavasta asiasta, osallistua keskusteluun, osoittaa tukeaan tai tuoda oma mielipiteensä ilmi. Yhtenä esimerkkinä myös Plan Norge, joka käytti todella äärimmäistä keinoa lapsiavioliittoja vastaan perustamalla blogin, jota kirjoitti 12-vuotias norjalaistyttö, joka oli menossa naimisiin 37-vuotiaan miehen kanssa. Vaikka kyseessä oli kuviteellinen tilanne, voimme jokainen miettiä tahollamme, monenko tytön todellisuutta se on. Mielenkiintoista, miten he käyttivät nuorten suosimaa kanavaa, sosiaalinen media ja blogi, kertomaan noin rankasta asiasta. Tempaus sai kuitenkin paljon huomiota, myös Norjan ulkopuolella, minkä voisi katsoa tarkoittavan sitä, että kampanja onnistui.

Olemme kärkkäitä puolustamaan meille kuuluvia oikeuksia, kun ne koskevat meitä itseämme, vapauksiamme ja oikeuksiamme, kuten #viskigate on osoittanut. Onneksi maailmasta löytyy myös heitä, jotka ovat valmiita tekemään sen myös tuntemattomien ja kenties mielestämme mitättömien ihmisten puolesta ja hyväksi.

Linkkejä:
Suomen UN Women
#HeForShe
Plan Suomi
Plan International (#bcIamGirl)

P.S. Kaikki non-profit organisaatioihin yleisesti liittyvä tieto löytyy pääni sisältä ja on alunperin lähtöisin teoksesta "Nonprofit-organisaatioiden markkinointi" (Pirjo Vuokko. Sanoma Pro Oy, 2010). Sosiaaliseen mediaan liittyvä löpinä on täysin peräisin yhdestä aivosolustani. Postauksen otsikko ei ole omakeksimäni, vaan kunnia kuuluu jollekkin muulle. Kiitos hänelle, jos tähän blogiin eksyy.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Pöllöpalautetta

Rakas sisareni oli -omien sanojensa mukaan- vahingossa näyttänyt perjantaina juuri kaksivuotta täyttäneelle Monsterilleen Facebookiin lataamiani valokuvia valmiista pöllöistä. Neiti näpsäkkä oli selannut kuvia ja todennut äidilleen "Miu pöwwö". Sitä tarina ei kerro, minkä väristä pöllöä neiti kutsui omakseen. Ehdin kuin ehdinkin eilen työvuorojen välissä käväisemään syntymäpäivillä viemässä pöllöt (ja syömässä lasten karkit ja sipsit, sekä uhkailemassa, että syön KAIKKI herkut, jos eivät ole kilttejä). Kukkanauhat kävimme pikkutyttöjen kanssa heti asentamassa heidän sänkyihinsä. Sanoin että nyt he ovat ihan oikeita prinsessaruususia, kun on kukatkin. Nuorimmainen halaili uutta pöllöään innokkaasti, vanhemmalla sankarilla oli liikaa muutaa tekemistä. Kun illalla sisareni soitti (ties monennenko kerran eiliselle), kyselin pöllöistä. Pikku-Monsteri oli tahtonut pöllönsä unikaveriksi (ties kuinka monen ystävä-kaverinsa lisäksi), joten katson, että syntymäpäivälahjastani pidetään! Marraskuussa saan sitten tietää, miten sisareni kaksi vanhinta lasta suhtautuvat tädin virkkuuharrastukseen... vanhimmainen tosin on jo antanut suostumuksen itsetehdylle lahjalle, joten turhaa enää napista!

perjantai 3. lokakuuta 2014

Laran pimeä puoli

Oikeassa elämässä olen neljän alle kouluikäisen lapsen ainoa täti, yhden teinipojan kummitäti ja hänen pikkusiskojensa haltiakummitäti sekä täti myös parhaan ystäväni lapsille ja kaikille muillekin tätiä tarvitseville. Siitä nimi Auntie Lara, ei siis pelkästään iästäni... Päätin jo kummipoikani ollessa pieni, että tämä täti ei osta lapsille lahjoiksi leluja, koska niitä on heillä muutenkin jo paljon. Tähän asti olen ostellut kirjoja ja vaatteita, kunnes elokuussa keksin viedä virkkuuksiani Monstereille (sisareni lapset) näytille. Nuorimmainen, juuri kaksi vuotta täyttänyt pikkuneiti, tunki ensimmäisenä virkkaamani korit päähänsä. Kivoja hattuja kun olivat. Kaksi vanhempaa tyttöstä ihastelivat laukkua, poikaa ei niinkään kiinnostanut, kunnes kaivoin "testipöllön" esiin. Viime syksynä innostuin virkkaamaan kaikille pöllöheijastimia äidiltä varastamistani jämälangoista, jotka ristin Ugleiksi tai Pölöiksi, ne kun vain olivat niin rumia. Jouluna ne löytyivät joulukuusesta... ja Monsterit tykkäsivät niistä. Miksi pöllöjä? ...mutta nehän ovat niin suloisia ja sitä paitsi viittomamerkkini tulee "pöllöstä" (hieman itserakkautta mukana?).

Mutta asiaan. Etsiessäni virkkuuohjeita netistä, törmäsin Prinsessajuttu-blogiin ja rakastuin. Miten joku osaakin virkata kaikkea niin kaunista, kuin bloginpitäjä tekee? Minä kyllä osaan virkata ja jälki on hyvää, mutta se käytännön toteutus on yleensä suhteellisen kamalaa. En ole yhtään taiteellinen ihminen, mutta ainakin yritän parhaani. Prinsessajutun Mira on suunnitellut maailman ihanimman virkatun pöllön ja minun onnekseni julkaissut siitä myös ohjeen! Ennen pöllöjä olen käyttänyt hyväkseni hänen kauttausliinojen, viirinauhan sekä tähtien ohjeita. Kannattaa käydä kurkkaamassa blogiin, jos käsityöt kiinnostavat! Viime syksynä pistin pöllöt mieleeni, mutta vasta nyt syntymäpäivälahjoja miettiessä päätin kipittää lankakauppaan ja tekaista Monstereilleni jotain itse. Kohta viisivuotias prinsessa oli sitä paitsi sitä mieltä, että mielummin jotain tädin valmistamaa kuin kaupasta ostettua! Sisarenlasten pöllöt valmistuivat reilussa viikossa ja päätin myös tehdä kolme lisää (työnalla) joululahjoiksi.

Monsterit saavat siis pöllöjen lisäksi kukkanauhat (kukan ohje jostakin, idean sain Helsingin reissulta bestikseltäni) tai viirinauhan. Myös kortit ovat itsetehtyjä, mutta tädin puutteellinen piirrustustaito (rajoittuu tikku-ukkoihin) ajoi käyttämään VÄRITYSKUVIA \o/ Valitettavasti ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat ovat huomenna ja itse en niihin töiden vuoksi pääse, joten palautetta pöllöistäni ei ole vielä saatavilla. Näytin keskeneräisistää pöllöistä tosin kuvaa meidän vauva-Monsterille, joka totesi heti "pöllöjä", joten ainakin oikeilla jäljillä ollaan! Kunhan joululahjat ovat valmiit, tämä täti opettelee kutomaan villasukat. Yläastella kudotut eivät näyttäneet edes villasukilta, saatika toinen yritys lukioaikaan. Sillä kertaa ne eivät edes valmistuneet. Täytyisi ehkä pysyä kyökin puolella, sillä tältä tädiltä onnistuu ruisleipä itsetehdystä juuresta paremmin kuin sukkapuikkojen heilutus...

Mutta paluu normaaliin elämään! Seuraavana vuorossa arvopaperimarkkinoiden ja sisäpiirikauppojen ihmeellinen maailma! Vähemmästäkin tuntee itsensä hulluksi.

torstai 25. syyskuuta 2014

Itsetuho käynnistetty

Päivän sana on brändäys. Itsensä brändäys. Itsensä brändäys työmarkkinoille -SoMessa. Mutta miten brändätä itsensä, kun aina on toitotettu sitä, ettei itseään saa korostaa? Idea tähän lähti muutamasta löytämästäni uutisesta (linkit postauksen lopussa), meneillään olevasta "Työyhteisöosaamisen"-kurssista sekä tänään käymässäni rekrytointitapahtumassa. 

SoMessa pitäisi olla aito, mutta samalla SoMessa on vaikeaa olla aito. Milloin olemme aitoja? Silloin, kun suljemme kotioven ja vaihdamme työ/kouluroolin kotirooliin? Silloin, kun keskustelemme ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet meidät jo vuosi? Sosiaalisen median ongelma on se, mitä haluamme muiden saavan tietää itsestämme. Oma Facebook-profiilini on hyvin suojattu, eikä suurin osa päivityksistäni edes kerro millainen oikeasti olen. En edes tiedä, kuinka moni ystävistäni edes tietää, mitä opiskelen tai teen työkseni. Olen edelleenkin sitä mieltä, että jos joku haluaa tietää mitä minulle kuuluu, se selviää vanhanaikaisia keinoja käyttämällä: kysymällä. 

Pitäisikö minun siis luoda itselleni uudet profiilit Bloggeriin, Facebookiin ja Twitteriin, Viralliset-Larat, jotta voisin brändätä itseni SoMessa? Facebook-Lara on maailman ihanin täti, joka värkkäilee kaikkea kivaa. Samalla hän on tyytymätön opiskelija tai yhteiskunnallisesti valveutunut kansalainen. Twitter-Elora taas yrittää olla hauska, mutta usein epäonnistuu siinä. Hän on usein myös fanaattinen jalkapallohuligaani. Auntie-Lara on toisessa blogissaan SoMe-seikkailija, toisessa kärttyinen vanhapiikatäti, kolmannessa (yhteisblogi) opiskelija. LinkedIn profiilini taas voi vaikuttaa liiankin siistiltä, kliiniseltä. Millaisen kuvan te, hyvät lukijat saatte minusta tämän perusteella? Olenko mielestänne jakaantunut persoonallisuus?

Joudumme "Työyhteisöosaamisen"-kurssille tekemään palautettavia tehtäviä, jotka ovat pohjustusta taitopohjaiselle ansioluettelolle. Tavallaan siis brändäämään itsensä, ei kuitenkaan SoMessa. Kirjoittelin tämän päiväistä rekrytointitapahtumaa varten ansioluetteloani uusiksi ja käytin siinä hyväksi kahta ensimmäistä jo tekemääni tehtävää. On yllättävän vaikeaa kehua itseään, kuten moni meistä tietää. Ensin täytyy miettiä, mitä asioita painottaa ja miten. Kerronko olevan Venäjään ja Itä-Eurooppaan erikoistunut filosofian maisteri historiasta ja opiskelevani taloushallintoa, työskennelleeni logistiikan parissa vuosia vai mistä? Korostanko nopeaa oppimiskykyä, korkeaa työmoraaliani, sosiaalisuuttani vai mitä? Painotanko sitä, että olen kiinnostunut jostakin vai sitä, mikä on koulutukseni ja työkokemukseni? Ongelma lienee siinä, miten kehua itseään, ei siinä mitä kertoo.

Ja tässä vielä linkit:
Miksi brändätä itsensä somessa
Kuusi tapaa parantaa ammatillista mainettasi verkosssa
Tutkimus: Somessa on vaikea olla aito

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Voihan viha!

Täytyy vielä palata muutamalla sanalla edelliseen postaukseen. On mielenkiintoista, kuinka yhden ihmisen hyvä teko sai niin monet liikkeelle #kutsumua meemin kautta. Koulukiusaaminen on vakava asia, joka voi pilata monen kiusatun JA kiusaajan elämän. Se voi johtaa itsemurhaan tai johonkin pahempaan, kuten kouluammuskeluun. Itseäni ei koskaan häiritsevästi (?) kiusattu tai ainakaan en koe olleeni koulukiusattu, vaan yksittäiset vihapäissään tai ilkeyksissään lausutut sanat, totuudet, vaikuttivat eniten. Kun asiaa tarpeeksi toistetaan, alkaa epäilemään itseään ja omaa ajattelukykyään. Toki jokainen ihminen kokee ja käsittää asiat muista poikkeavalla tavalla. Mikä toiselle on kiusaamista, on toiselle vain päänauontaa ja vitsinheittoa. Koulukiusaamiseen on kuitenkin aina puututtava, seuraukset ymmärrettävä ja syntyminen estettävä.

Tällä kertaa aiheenani on kuitenkin viha sosiaalisessa mediassa. Tämä liittyy edelliseen siten, että koulukiusaamisen olemme valmiit tuomitsemaan ja haluamme, että siihen puututaan. Viha taas näyttää tänä päivänä olevan sallittua. Vihapuhe tarkoittaa ilmaisua, jonka avulla suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa levitetään, yllyttetään, edistetään tai oikeutetaan. Pahimmillaan kyse on rikoksesta ihmisyyttä vastaan, josta kaikille tutuin esimerkki lienee antisemitismi eli juutalaisviha, sekä mitä siitä seurasi. Lievempinä muotoina kunnianloukkaus ja laiton uhkaus. Oikeusvaltioissa on lait, joita kansalaisten on noudatettava. Niiden tarkoitus on turvata meidät, elämämme ja yhteiskuntamme. Ilman lakeja jokainen voisi tehdä mitä haluaa ja tällöin kyseessä olisi anarkia. (Läntiset) oikeusvaltiot eivät ole mielivaltaisia, vaan perustuvat demokratiaan, jossa jokaisella äänioikeutetulla on sananvaltaa yhteisiin asioihin (äänestäminen ei ole ainoa keino vaikuttaa poliittisesti). Jos oikeuttansa ei käytä, antaa muille vapauden päättää itsensä puolesta. Jokainen voi itse vaikuttaa siihen, millaista tulevaisuutta rakennamme.

Sosiaalinen media mahdollistaa anonyymin tai nimimerkin takana tapahtuvan kommentoinnin. Herjaamisesta, nimittelystä, kunnianloukkauksesta, uhkailusta ja vihasta on tullut osa jokapäiväistä kommunikointia. On helppo tuomita poliitikot ja muut päättäjät sekä kutsua heitä vähemmän mairittelevilla nimillä. On myös helppoa kommentoida ikäviä ja pahoja tapahtumia ja leimata niiden oletetut tekijät. Edelleenkin se, miten asiaan suhtaudut tai miten sitä kommentoit, kertoo sinusta eikä siitä mitä asiaa suhtautuminen tai kommentointi koskee. Tietoa on helppo jakaa, esimerkkinä erilaiset etsintäkuulutukset rikoksentekijöistä Facebookissa. Mutta mistä tiedämme että kyseessä on juuri se asia, mitä tila väittää olevansa? Voimmeko olla varmoja, että etsintäkuulutettu henkilö on tehnyt asian, josta hänet halutaan tilille? Lakia ei voi ottaa omiin käsiinsä, sitä varten on alan ammattilaiset. Kannattaa miettiä hetki, ennen kuin kirjoittaa omia tunteitaan kuumentavasta asiasta. 

Sananvapauden halutaan koskevan kaikkea, mutta milloin ylitetään raja? Miten voimme tuomita kiusaamisen, joka kohdistuu pääasiassa lapsiin ja nuoriin, mutta samalla hyväksyä jonkin ryhmän tai yksilön julkisen mollaamisen? Kysymys on myös siitä, miten voimme opettaa suvaitsevaisuutta ja kohteliaisuutta toivoen, että tulevaisuudessa ei ketään kiusattaisi, kun vihapuheet rehottavat toisaalla? Onko oikein, että johonkin ryhmään kuuluvan henkilön toimiessa ei-toivotulla tavalla, koko ryhmä leimataan? Onko oikein, että ryhmän jäseniä uhkaillaan tämän yhden teon vuoksi? Onko oikein, että ryhmän tukijoita uhkaillaan ja leimataan? Kenellä meistä on oikeus toimia yhtäaikaa syyttäjänä, tuomarina ja pyövelinä? Vihapuhe leviää sosiaalisessa mediassa nopeammin kuin perinteisen viidakkorummun avulla. Tieto on hetkessä kaikkien ulottuvilla. Millaista tuhoa väärä epäily on ensimmäisen "enterin" painalluksen jälkeen saanut aikaan? Antaako anonymiteetti oikeuden kirjoittaa mitä tahtoo, kenestä tahtoo ja miten tahtoo? Vai antaako anonymiteetti rohkeuden tehdä näin? Voiko omia mielipiteitään ilmaista miten tahtoo? Kenellä on tähän oikeus?

Tässä meille kaikille hieman ajateltavaa. Ensimmäinen synnitön on hyvä ja heittää kiven.

P.S. Keräsin muutamia mielenkiintoisia linkkejä asiasta. Suosittelen. Lisäksi tässä postauksessani on linkit henkilötietolakiin ja sähköisen viestinnän tietosuojalakiin
Helsingin Sanomien kirjoituksia liittyen vihapuheeseen
Poliisin sivuilla viharikoksesta
Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, jonka myös Suomi on ratifioinut
"Rikos ihmisyyttä vastaan" määritelmä LAKI24.fi-sivustolla
Suomen rikoslaki, 11 luku 3-4§: Rikos ihmisyyttä vastaan ja törkeä rikos ihmisyyttä vastaan

torstai 4. syyskuuta 2014

#kutsumua

Sosiaalisessa mediassa on liikkeellä ilmiö nimeltä #kutsumua, joka sai alkunsa lukiolaisen puututtua kiusaamiseen. Lisätietoa löytyy Suomen Lukiolaisten Liiton sivuilta. Tämä on minun panokseni. En kuitenkaan haasta ketään.

Minua on nimitelty vaikka ja miksi, harmillisesti ja harmittomasti. Olen myös nimitellyt muita, anteeksi siitä. Omalla kohdallani vain kaksi sanaa ovat minua loukkaavia: kuuro ja vammainen. Se ei näy päällepäin, sinä et sitä minusta huomaa. Olen lievästi kuulovammainen, jonka täytyisi käyttää kuulokojeita päivittäin. En ole käyttänyt ala-asteen jälkeen, miksi? Koska minun ei ollut enää pakko olla erilainen kuin muut. Koska ala-asteella jotkut oppitunnit eivät alkaneet ennen kuin apuvälineeni olivat paikoillaan: se oli nöyryyttävää ja teki minusta erilaisen lapsen kuin muut. Koska ystäväni kutsui minua kuuroksi: minä halusin olla samanlainen lapsi kuin muutkin. Koska kuulovamma saa ihmiset käyttäytymään minua kohtaa eri lailla: he alkavat puhumaan kuin tyhmälle (liioitellun hitaasti ja kovalla äänellä). Koska minua on haukuttu vammaiseksi ja tyhmäksi: olen täysin normaali, älykäs ihminen, jonka aivoissa ei ole mitään vikaa. 

Opin puhumaan aikaisin (vanhempieni mielestä ehkä liiankin aikaisin) ja lukemaan sekä kirjoittamaan heti koulun alettua. Vasta kouluterveydenhoitaja huomasi normaalin terveystarkastuksen yhteydessä kuulossani olevan jotain vialla. Ennen sitä kukaan ei ollut asiaa epäillyt. Olen ollut huonokuuloinen syntymästäni saakka, kyseessä on perinnöllinen vika jossakin kuulojärjestelmässäni. Luen huulilta, ilmeistä ja eleistä sen, mitä korvani eivät tavoita. Minulle on turha puhua selin tai huudella toisesta huoneesta. Kuuloliiton määritelmän mukaan kuulovammani rajoittuu ”sosiaaliseen kuulemiseen” eli minulla on vaikeuksia seurata keskustelua ja osallistua siihen. Koulumenestyksestäni (tai sen puutteesta, mikä johtuu siitä, etten ole kunnianhimoinen) ei voi sanoa mitään kuulostani. Olen opiskellut viittä vierasta kieltä, suorittanut yläasteen ja lukion – ilman kuulokojeiden käyttöä. Yliopistossa massaluennot suurissa saleissa pakottivat minut käyttämään kojeita. Toinen syy oli se, että sain usein luennoitsijan puheen suoraan kuulokojeeseeni induktiosilmukan kautta... kätevää, eikö totta!

Miten huonokuuloisuus vaikuttaa elämääni? Meluisissa tilanteissa ahdistaa ja välillä kuunteleminen on raskasta, mikä purkautuu hyperaktiivisuutena. Saatan myös olla täysin omissa maailmoissani, kun en jaksa keskittyä ympärilläni olevaan hälinään. Se on ahdistavaa ja välillä todella syrjäyttävää. Olen usein myös pitkien koulupäivien jälkeen todella väsynyt, sillä joudun keskittymään, siis todella keskittymään kuuntelemiseen. Jos en kuule jotain, saattaa keskittyminen herpaantua täysin – ja hyperaktiivisuus iskeä. On todella vaikea istua paikoillaan, kun ei pysy mukana. Hermostun ja turhaudun helposti. Lapsena olin arka, mitä ei osattu yhdistää kuulooni, ja saatan olla sitä vieläkin, vaikka sosiaalisen luonteeni takia sitä ei aina huomatakaan. Joudun myös miettimään uravalintaani tarkkaan, sillä en voi työskennellä esimerkiksi melussa. Se siis vaikuttaa enemmän kuin muut tietävätkään.

Älä siis ihmettele, jos tunnet minut enkä ole asiasta puhunut. En halua "vammani" määrittelevän minua. Huonokuuloisuuden pitäisi olla verrattavissa silmälasien käyttöön, mutta jostakin syystä näin ei edelleenkään ole. Kyse ei kuitenkaan ole kohdallani salaisuudesta, jota täytyisi varjella. Lisätietoa kuulovammoista löytyy Kuuloliiton sivuilta.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Blogipostaus blogipostauksesta

Olen lukutoukka, ollut siitä asti kun opin lukemaan. Sitä ennen orjuutin vanhempani ja mummoni lukemaan minulle. Rakkain harrastukseni kouluaikoina oli kantaa loman alussa repullinen kirjoja kirjastosta ja toistaa tämä kuukausittain. Lukunopeudesta kertonee se, että luin "a Song of Ice and Fire"-sarjan kirjat viikossa, englanniksi. Siis kaikki seitsemän kirjaa vei yhteensä viikon. Stephen Kingin "Musta Torni"-sarjan kolme ensimmäistä osaa, suomeksi tosin, vei 24 tuntia. Älkää innostuko, en lue vuorokauden ympäri, saati pelkkää fantasiaa. Kirjahyllystäni löytyy toistasataa opusta, niin historiaa ja muuta yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, fantasiaa kuin maailmankirjallisuuden klassikoitakin. Tämän postauksen aiheena on se, millainen minun mielestäni on lukijaystävällinen blogikirjoitus, sellainen jota on mukava lukea. Kyse ei siis ole siitä, että olisin itse kirjoittajana lukijaystävällinen. Tuskin.

Aloitetaan ulkoisista sekoista. …minulla on pakkomielle reunojen tasaukseen, kiitos viiden yliopistossa viettämäni vuoden. Kirjoitus näyttää tällöin myös siistimmältä (pakkoneuroosi iski jälleen?). Itse olen kokenut Bloggerissa ongelmalliseksi muotoiluasetukset, sillä kirjoitan tekstin yleensä valmiiksi tekstinkäsittelyohjelmalla ja siirrän Bloggeriin. Ensimmäisenä joudun poistamaan muotoilut, korjaamaan rivivälit ja tasaaman reunat. Tämä ei aina onnistu ensimmäisellä yrittämällä, sillä Bloggerilla on jotain allekirjoittaneen pakkomiellettä vastaan. Syy siihen, että kirjoitan tekstinkäsittelyohjelmalla, on tekstin pituus. Mielestäni blogipostaukselle sopiva mitta on 1–1,5 sivua. Tällöin sen jaksaa lukea. Jos pituutta alkaa olla yli kaksi sivua, keskittyminen herpaantuu. Blogin ulkoasu on yleensä se, joka saa lukijan ensimmäisen huomion, siihen kannattaa siis panostaa.

Kirjoittaja ei saa aliarvioida lukijaansa tai käyttää kieltä, jota tavoiteltu kohderyhmä ei ymmärrä. Lukijaystävällisyys ei tarkoita sitä, että pitäisi kirjoittaa kuin vastaanottaja olisi tyhmä. Lukijoiden aliarvioiminen kertoo enemmän kirjoittajasta itsestään: joko tämä on ylimielinen tai luule olevansa fiksu ja filmaattinen. Molempi pahempi. On myös turha viljellä sivistyssanoja tai käyttää ammattislangia, jos niille ei ole tarvetta. Itse yritän käyttää vieraskielisistä sanoista johdettujen suomenkielisiä versioita… Yritän, oikeasti! Rakastan ”irrelevanttia informaatiota”. Suomeksi tämä olisi ”merkityksetön tieto”, tai muuta vastaavaa, mutta voimme jokainen miettiä kumpi kuulostaa paremmalta. Rakastan myös merkityksetöntä tietoa itseään ja joudun käyttämään paljon aikaa ja vaivaa siihen, että kirjoitukseni pysyy raiteillaan. Kirjoittajan täytyy kirjoittaa itse asiasta, ei sen vierestä tai sinne päin. Kirjoituksen pitää olla selkeää ja helposti luettavissa. 

Kirjoittaminen on taitolaji. Jotkut vain osaavat sen ja saavat tylsän asian kuulostamaan äärimmäisen mielenkiintoiselta tietyn mitan rajoissa. Itselläni tätä taitoa ei ole, mitä tulee julkiseen kirjoittamiseen. Henkilökohtainen päiväkirjani taas on täysin erilaista tekstiä, filosofista pohdintaa, kuten myös DayScare pyrkii olemaan. Ongelma on siinä, että päiväkirjaan voi kirjoittaa sensuroimattoman version asioista ja yleensä tuoreeltaan, kun taas blogiin joutuu viilaamaan ja höyläämään sekä miettimään miten ilmaista asiat ilman, että tulee leimatuksi. Minulla on paljon hyviä ideoita päässäni ja vielä useampi yhtä aikaa, joten on todella vaikeaa saada aikaan hyvä teksti vieraalla kielellä. Päästessäni viimein koneen ääreen, olen unohtanut puolet hyvästä ideasta ja lopputulos on lattea, pakonomaisesti kirjoitettu räpellys.

Tämä on minun henkilökohtainen mielipiteeni, jonka muodostin yhdessä aivosolussani. Tässä ja tässä linkkejä blogipostauksiin blogipostauksista ja tässä löytämäni wikiaines.

maanantai 25. elokuuta 2014

Laran tulevat seikkailut SoMe-maailmassa

Tämä on kesäkurssin viimeinen kirjoitus, oppimistehtävä 4 d) eli "Pohdi blogissasi, miten jatkossa voisit hyödyntää sosiaalista mediaa tehtävissäsi --- Voit esimerkiksi miettiä ja arvioida sitä, miten opintojakson yhteydessä rakentamanne toteutuksen toimivuutta voisi jatkossa kehittää tai millä uudella tavalla voisit hyödyntää erilaisia sosiaalisen median palveluita jatkossa. Mikäli koet sosiaalisen median käyttöön liittyvän omassa työssäsi selkeitä rajoitteita, voit tehdä loppuarviointiasi myös näiden rajoitteiden näkökulmasta."

Opiskeluun liittyvissä ryhmätöissä aion edelleenkin hyödyntää AC:ta, kuten olen sitä tähän mennessäkin hyödyntänyt. Se on osoittautunut kallisarvoiseksi yhteydenpitovälineeksi. GoogleDrive on käytännössä hyvä, mutta haluan edelleenkin pitää tuotokseni itselläni, oli sitten kyse ryhmätöistä tai yksilötöistä. Olisi mukava kuitenkin kokeilla miten se muiden ryhmätöiden kohdalla toimii. Facebook toimii hyvänä apuvälineenä meidän opiskeluryhmällemme, joten sitä seuraan jatkossakin. Aion säilyttää LinkedIn-profiilini (tulossa myös kirjoitusta aiheesta tähän blogiin, kunhan ehdin paneutua asiaan) ja muokata sitä hieman. Kyseessä on kuitenkin hyvä väline ammatilliseen verkostoitumiseen ja työnhakuun, joten sitä ei kannata hylätä.

Ryhmämme tuotosta, "Valmiina verkko-opintoihin"-blogia olisi mielenkiintoista jatkaa myös tulevaisuudessa. Opiskelijoiden omakohtaiset kokemukset monimuoto-opiskelusta voivat auttaa enemmän kuin jonkun IT-tuen henkilöstöön kuuluvan tekemät ohjeet. Usein alojensa ammattilaiset eivät huomioi sitä, että käyttöohjeiden kohderyhmä ei välttämättä puhu samaa "kieltä" kuin sen tekijät. Ideaalitilanteessa opiskelijat itse kertoisivat, mistä haluaisivat lisätietoa tai omakohtaista kokemusta. Aion jatkaa myös tämän blogin parissa myös tulevaisuudessa, samoilla aiheilla (SoMe, Internet, sovellukset, vempeleet ja ohjelmat) sekä pitää kielen suomena. Mielessäni on jo muutama aihe, josta syyhyttäisi kirjoittaa. Toivottavasti jotakuta edelleenkin kiinnostaa myös lukea kirjoituksiani. DayScarella on edelleenkin sama olemassaolon syy, kuin tähänkin mennessä ja se saa jatkaa sellaisenaan.

Tulevaa työtäni on tällä hetkellä mahdotonta tietää, mutta toivon, että tästä kurssista ja blogista on hyötyä myös tulevaisuudessa. Jingin/Camtasian kaltaista työpöydänkuvausohjelmaa olisin tarvinnut entisessä työssäni jo vuonna 1999, kun tein omista töistäni SAP/R3-järjestelmällä selkokieliset vaihe-vaiheelta-käyttöohjeet lomittajilleni. Kuvaruutukopioiden paperitulosteet, joihon kirjoitin mustekynällä ja merkkailin huomiokynällä ajoivat kyllä asiansa, mutta... olisihan se ollut hienoa kuvata kerralla koko toiminto! Jos tulevaisuudessa tarvin kyseisen kaltaista ohjelmaa, olen kokeillut jo kahta! Nykyinen työni (kotitonttuilu/maijappoppastelu) ei sovellu sosiaalisen median maailmaan (lue: minulla ei ole työkavereita, yksin on hankalaa olla sosiaalinen).

Kaiken kaikkiaan opin paljon ja kiinnostuin tutustumaan uusiin sovelluksiin ja niin edelleen, mitä aion tehdä myös jatkossa.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kuinka ei kannata kuvata esittelyvideota työpöydästä

Oppimistehtävään numero neljä kuului kohta b), jossa täytyi tehdä esittelyvideo omasta toteutuksesta. Päätimme, että jokainen tekee yhden videon, sillä meillä oli neljä aihetta ja ryhmässä neljä jäsentä. Allekirjoittanut sai aiheekseen Facebookin, sillä tein siitä myös käyttöohjeosion. Itse videot löytyvät ryhmäblogistamme, jos joku haluaa välttämättä kuulla, miltä ääneni kuullostaa (ihan kamalalta). 

Mutta asiaan. Valitsin Jing-nimisen ohjelman opettajan ehdotuksista. Sen on kehittänyt TechSmith Corporation. Ohjelma on ilmainen ja sen lataaminen on helppoa. Tarkoituksena oli siis "kuvata" työpöytää samalla kun puhuu. Itse videon kuvaaminen (Facebook-osion esittely ja puhuminen) oli helppoa. Ongelma ilmeni vasta, kun halusin katsoa videoni. Ongelma nimeltään Internet Explorer, koska en käytä sitä ja ilmeisesti Jing tahtoo minun käyttävän sitä. Se nimittäin vaati asentamaan Adoben Flashplayerin, joka toki on ajantasalla - Firefoxissani. Kun kyseinen ohjelma oli (uudelleen?) asennettu, pääsin katsomaan videon. Ongelma numero kaksi ilmaantui. Jing oli videoinut KOKO näyttöni, vaikka videointia aloittaessa täytyi määrittää alue, jota kuvataan. En toki tahdo koko maailman tietävän, mitä ikkunoita nettiselaimessani on auki tai mitä kirjanmerkkejä kirjanmerkkipalkissani on. Se nimittäin kertoo minusta paljon. ...ja voidakseni editoida kyseistä videota, jouduin hankkimaan yrityksen toisen ohjelman kokeiluversion. Ovelaa, ellen sanoisi.

Seuraavana vuorossa oli siis Camtasia Studion kokeiluversion asentaminen. (Kyseisellä ohjelmalla voi (ainakin) editoida videoita, jos osaa. Minä en osaa.) Kuusi minuuttia myöhemmin pääsin viimein asentamaan kyseistä ohjelmaa. Ja tein sen turhaan, sillä luulin että koska en onnistunut Jingillä, joudun nauhoittamaan uuden Camtasialla. Jälkimmäistä selaillessa huomasin, miten saan kuvattavan alueen rajattua (hiiri pohjaan ja vedä). Sama toimi myös Jingillä, joten kuvasin sillä ja avasin Camtasialla, jotta saisin videon oikeaan formaattiin. Ahaa! Blondikin alkoi ymmärtämään jotain, kun sai käyttöönsä kaksi ohjelmaa. Jing tallentaa tiedoston Flashplayer-sopivaksi, siis sellaiseen muotoon, jota allekirjoittanut ei ymmärrä ja jota ei käsittääkseni edes voi muokata, ainakaan minä. Tuodessani videotani Camtasiaan muokkaamista varten, muunsi ohjelma sen *.avi-tiedostoksi. Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, etten ole koskaan muokannut videoita... ja niiden kuvaaminen on lähinnä ollut digipokkarini varassa. Noh. Onneksi ei tarvinnut tälläkään kertaa muokata, sillä onnistuin suhteellisen hyvin.

Summa summarum. Yhden esittelyvideon tekoon nähden Jing aiheutti ihan liikaa päänvaivaa allekirjoittaneelle. Luultavasti en kyseisiä ohjelmia tule toistamiseen käyttämään. Ilmainen ohjelma tarvitsikin jotain lisäkseen, jotta toimisi. Tai niin luulin. Oli kuitenkin hyvin opettavaista. Itse opin nimen omaan räpeltämällä eli yrityksen ja erehdyksen kautta. Tähän loppuun voit lisätä rumimmat kirosanat, jotka osaat. Ne kuvaavat tunteitani tällä hetkellä.

Tietoa Jingistä TechSmithin sivuilla
Tietoa Camtasiasta TechSmithin sivuilla
TechSmithin blogi, jossa voi esittää kysymyksiä, antaa palautetta ja kertoa, miten itse käyttää ohjelmaa.

lauantai 23. elokuuta 2014

SoMe-kokonaisuuden vertaisarviointi: Mielikin tiellä-wiki

Ryhmämme SoMe-kokonaisuus on nyt valmis, enää puuttuuvat esittelyvideot toteutuksestamme sekä viimeinen kirjoitus joka käsittelee sitä, mitä aiomme ryhmäblogillemme tulevaisuudessa tehdä. Myös neljänteen oppimistehtävään liittyy vertaisarviointi ja kuin vahingossa huomasin Teijan kirjoittaneen blogipostauksen ja linkittäneen siihen hänen ja Mailisin muodostaman ryhmän valmiin kokonaisuuden! 4c) ohjeistus kuuluu: "Tutustu yhteen tällä opintojaksolla rakennettuun toteutukseen ja arvioi toteutusta blogissasi. --- Toteutuksia arvioidessanne kiinnittäkää huomionne siihen, onko toteutuksen rakenne hyvä ja vastaako se mielestäsi valitun kohderyhmän tarpeisiin." Ryhmän toteutussuunnitelma löytyy täältä.
Lyhyesti kyse on tästä: Mielikin tiellä on opiskelijoille suunnattu wiki, jonka teemana on "luonnon hyvää tekevät vaikutukset sekä luontoelementtien hyväksikäyttö ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi". Wikiin on tarkoitus koota ohjeita, vinkkejä sekä vertaistoimijatietoa ja materiaalia kerätään ja tuotetaan käyttäjien toimesta. Tämän lisäksi tarkoitus on saattaa myös toimijoita yhteen ja saada mukaan uusia toimijoita. Koska kyseessä on vasta alkuvaiheissa oleva wiki, jonka tuottamisesta vastaavat jäsenet, ei voida olettaa sen olevan vielä "täydellinen". Tätä kirjoittaessani jäseniä oli kahden ylläpitäjän lisäksi yksi. 

Itse en ole koskaan tuottanut materiaalia wikiin eli kyseinen sivustotyyppi on minulle täysin vieras. Tällä kurssilla käytimme wikiä, mutta en itse siis toiminut tuottajana vaan vain käyttäjänä, lukijana. On äärimmäisen hyvä, että tekijät ovat lisänneet sivustolleen myös wikin käyttöohjeet. Tämä voi mielestäni rohkaista kiinnostuneita henkilöitä toimimaan myös materiaalin tuottajina. Toimiva chat on myös plussaa, sillä sen avulla vastaus kysymykseen voi löytyä nopeammin kuin esimerkiksi sähköpostilla ylläpitäjälle. 
Mielestäni sivukartta on helppolukuinen ja löydän sen avulla, mitä etsin. Tekijät ovat jaotelleet asiat hyvin ja sieltä on löydettävissä ne aiheet, joita wiki lupaa. Toki kaikkien otsikoiden alta ei vielä tietoa löydy, mutta se on ymmärrettävää wikin ollessa vielä vähäisellä käytöllä. Siinä, että tekijät itse keräisivät kaikki linkit valmiiksi, ei olisikaan mitään järkeä, sillä tällöin voisi käydä niin, etteivät muut jäsenet alkaisi edes tuottamaan materiaalia (tai keräämään linkkejä). Se taas sotisi koko wikin ideaa vastaan.
Pientä kritiikkiä voisin antaa ulkonäöstä, mutta työ tekijäänsä opettaa ja luultavasti ulkonäkökin muotoutuu, kunhan "toiminta" lähtee kunnolla käyntiin. Hienosäätöä riittää niin pitkäksi aikaa, kuin on hermoja. Tämän olen huomannut omien blogieni kohdalla... Se, mikä itseäni kiinnostaa on miten tätä wikiä aiotaan mainostaa eli miten saadaan tieto sen olemassaolosta aiheesta kiinnostuneille opiskelijoille. Tämä asia jäi minulle epäselväksi, mutta toivottavasti tekijät kertovat siitä (mainostamisesta) oppimistehtävä nro 4:n viimeisessä kohdassa. Muutoin toteutus vastaa suunnitelmaa ja kohderyhmän tarpeita (tietopankki ja niin edelleen).
Toivon todella, että kyseinen SoMe-kokonaisuus jää elämään ja kasvaa, sillä se kuulostaa todella mielenkiintoiselta. Kuten Teija toteutussuunnitelmapostauksessaan kirjoittaa, materiaalia ja tietoa voi olla vaikea löytää, siksi tällaiset materiaali- ja niin edelleen pankit ovat tervetulleita.

Facebook opiskeluryhmän yhteydenpidossa

Hiphei! Viimeistä osuutta ryhmätyöstä viedään! Allekirjoittanut on ollut tämän viikon "pikalomalla" Helsingissä (ma-to), josta matka jatkui torstaiaamuna autolla Jyväskylään yöksi ja perjantaina Jyväskylästä Ouluun, joten oma osuus jäi viimetipalle... Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, otimme käsittelyyn Facebookin. Keskityimme siihen, miten sitä voidaan hyödyntää jonkin ryhmän tarkoitukseen, lähinnä viestinnässä.

Monimuoto-opiskelussa on tärkeää, että on jokin viestintäkanava, jota käyttää koulun verkon ollessa pois toiminnasta. Jos koulun sähköpostiosoitteet eivät toimi, ei niiden kautta voi ilmoittaa esimerkiksi luentojen peruuntumisesta. Facebookin kautta tiedotus toimii nopeasti. Samoin on, jos AC-luokan osoite on hukassa tai tarvitsee pikaisen vastauksen kysymykseen. Moni epäselvyyttä aiheuttanut asia on myös selvinnyt, kuten kurssien suoritusmerkinnät. Meillä luotu ryhmä ei siis ole vain pelkkää opiskelua, vaan yleensäkin vertaistukea. Kyse on myös salaisesta ryhmästä, johon hyväksytään vain luokkamme jäsenet tai tarpeen mukaan meille tarkoitettuja kursseja suorittava henkilö. Meidän ryhmällämme ”Facebook-ryhmittyminen” on toiminut hyvin.

Itseäni mietityttää (edelleenkin) se, voidaanko johonkin ryhmään kuuluvia ihmisiä velvoittaa luomaan tunnukset esimerkiksi Facobookiin, jotta hän ei jäisi juttujen ulkopuolelle ja saisi tiedotusta kuten muutkin. Jos henkilö ei jostain syystä suostu liittymään Facebookiin tai ryhmään, ovatko muut velvoitettuja kertomaan ryhmässä keskusteltavista asioista tai päätöksistä, joita ryhmässä tehdään? Kaikille on kuitenkin ilmoitettu asiasta ja ryhmää on pidetty aika ajoin ”vähemmän salaisena” juuri siitä syystä, että se olisi löydettävissä. Kyse ei ole mistään salaseurasta tai vastaavasta, mutta se voi tuntua tällaiselta, jos on itse ulkopuolella.

Vaikka suunnitelmamme toteutus on nyt tässä, oppimistehtävä 4:n kuuluu myös toisen ryhmän tuotoksen arvioiminen ja sen julkaiseminen omassa blogissa sekä opetusvideo omasta tuotoksesta. Ryhmämme tekee arvioinnin yksilöinä omiin blogeihinsa, mutta videot julkaisemme jokaisesta osuudesta ryhmäblogin yhteispostauksessa piakkoin. Tulossa on myös tietoa ryhmäblogin jatkosta, kunhan pääsemme neuvotteluyhteyteen! Pysy siis linjoilla, jos aihe kiinnostaa.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Intranet Oiva ja oppimisalusta Optima

Tämän viikon aiheina ryhmällämme oli koulumme intranet Oiva sekä oppimisalusta Optima. Molempia tulee lukuvuoden aikana käytettyä päivittäin.  Näiden kahden lisäksi olen aiemmin käyttänyt myös Wilmaa ja Moodlea. Koska kahden muun käytöstä on kulunut sen verran aikaa, en lähde vertailemaan käytettävyyttä. Lisäksi minulla oli aiheena ongelmat, joten tämä postaus on hyvin lyhyt ja lähinnä tiivistelmä ryhmäblogissa olevasta muokkauksestani. 

Optiman kohdalla harmaita hiuksia (joita minulla on tiettävästi vain yksi, sekin oikeastaan valkoinen) aiheuttaa opettajien eriävät käytännöt siitä, miten he järjestävät materiaalin, määrittävät palautusajat ja laittavat linkkiasetukset. Osalla materiaali on järjestetty helposti löydettäväksi, osalta on vaikea löytää jotain tiettyä tehtävää. Osa opettajista julkaisee materiaalin hyvissä ajoin, osa taas juuri ennen luentoa. Näihin me opiskelijat voimme vaikuttaa antamalla kurssipalautetta. Optimassa oli juuri ohjelmistopäivitys, mikä muokkasi sen ulkonäköä ja hieman toimintojakin. Uusi ulkonäkö ei imartele, käytettävyyteen en osaa vielä ottaa kantaa, sillä en ole tarvinnut alustaa vielä.

Voi Oiva, Oiva. Sitä pitäisi seurata päivittäin, jotta saisi tietoa esimerkiksi oppituntien peruutuksesta. Tiedottamiseen se on kätevä, mutta yritäpä löytää sieltä jotain tärkeää tietoa, joka ei löydy tiedotteista. Tai selvittää luokkatilaa kalenterista.  Tänä kesänä olen osallistunut muutamalle kurssille, joiden opettajat käyttävät Oivaa materiaalin jakamiseen ja tehtävien palauttamiseen. Käsittääkseni Oivaan ei voi tehdä erillisiä kansioita, vaan sinne on vain tuotava tiedostot. Tämä on suhteellisen selkeää, jos tiedostot ovat avattavissa ja nimetty järkevästi.

Vaikeakäyttöisiä nämä kaksi kaverusta eivät ole, mutta niistä on vaikea löytää mitään. Oman ongelmansa luo se, että nämä kaksi, Asio (opiskelijatoiminnot) sekä sähköposti eivät ole niin yhteensopivia, että yhteen kirjautumalla ja sieltä toiseen siirtymällä selviäisit ilman uutta kirjautumista. Kannattaa käyttää aikaa sekä vaivaa ja viettää niiden parissa tutkimusretkiä. Se helpottaa huomattavasti. Suosittelen myös etsimään luentomateriaalin hyvissä ajoin ENNEN luennon alkua… 

Ja eikun opiskeluiloa! Lukuvuoden alku on lähellä!

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Herneitä nenässä

Samalla, kun mustikkapiirakka paistuu uunissa, on hyvä tutkiskella sosiaalista mediaa. Jo muinaiset roomalaiset… Tässä tapauksessa kaikki tiet vievät Roomaan, sillä sinne on jäljitettävissä myös tietosanakirjojen historia. Tällä kertaan haluaisin hieman avata suhdettani Wikipediaan.

Wikipedia on, sitä itseään lainaten, ”Internetissä julkaistava ilmainen vapaan sisällön tietosanakirja, joka perustuu wiki-tekniikkaan”. Ajatuksena loistava, käytännössä… Niinpä niin. Kenen tahansa voidessa muokata mitä tahansa artikkelia, syntyy ongelmia. Ensimmäinen on käytettävien lähteiden luotettavuus tai lähdeviitteiden puuttuminen. Vaikka asia olisi yleistietoa, täytyvät lähteet merkitä. Koska kuka tahansa voi muokata artikkeleita, sinne voidaan kirjoittaa mitä tahansa. Tämä syö hyvän idean luotettavuutta. Usein ongelmana on myös se, että teksti on käännetty suoraan englannista ja kääntäessä on sattunut VIRHE. Tästä pääsenkin lempiaiheeseeni, siihen miksi vihaan Wikipediaa.

Kaikki sai alkunsa vuosia sitten Mendelin herneistä. Jokainen koulun biologian tunneilla hereillä ollut tietää herra Mendelin tehneen kokeita herneillä. Henkilö, joka aikoinaan oli kääntänyt tekstin, taas ei tätä tiennyt. Herne on englanniksi pea, papu taas bean. Kääntäjällä oli mennyt pavut ja herneet sekaisin, lieneekö syy puutteellisessa kielitaidossa vai biologian tuntemuksessa. Itse vedin tästä herneen nenään. Päätin muuttaa joka ikisen käännösvirheen kyseisestä tekstistä. Se osoittautui yllättävän hankalaksi, sillä herneitä/papuja vilisi tekstissä… Nykyään tekstissä ei ole herneitä, mutta lähdeviitteet puuttuvat. Toki kyseessä on yleistietoon kuuluvaa tietoa, mutta kyseen ollessa vapaasti muokattavasta artikkelista, olisi hyvä voida johtaa tieto oman alansa auktoriteetin tekstiin.

Jokainen lähde vaatii kritiikin. Lähdekritiikissä minun pitäisi olla mestari, sillä sitä taottiin päähän koko yliopisto-opiskelujen ajan. Mitä varten lähde on syntynyt ja mikä oli sen perimmäinen tarkoitus. Kaikki ihmistoiminta on sidoksissa omaan aikaansa, myös Wikipedia. Tämä tarkoittaa sitä, että lähde on riisuttava kaikesta siitä maineesta, minkä se on aikojen saatossa kerännyt ja nähtävä oman aikansa (ja paikkansa) tuotteena. Oli kyse elämäkerrasta, politiikan opuksesta tai historiankirjoituksesta, se aika, jona kyseinen teos on kirjoitettu määrittää sisältöä. Ihmistoiminta ei voi koskaan olla täysin objektiivista. Tiede on usein tulkintaa jostain, ei absoluuttista totuutta. On eri asia tutkia solua laboratoriossa, käyttää matemaattisia kaavoja tai kirjoittaa historiaa. Tapahtumia ei voi todentaa tai rekonstruoida jälkikäteen, sillä niistä on niin monta tulkintaa kuin on kertojaa.

Miten sitten itse käytän vihaamaani Wikipedia? Minä en käytä sitä akateemisen tutkimuksen lähteenä. Graduani kirjoittaessa Wikipedia osoittautui kuitenkin kallisarvoiseksi jäljityslaitteeksi sekä kääntäjäksi. Jouduin työtäni varten etsimään maantieteellisille paikoille suomenkielisiä nimiä. Tämä ei ollut helppoa, sillä kyseisestä paikasta ei välttämättä ollut suomeksi tietoa Wikipediassa. Ensimmäisen jouduin selvittämään paikan omankielisen nimen ja etsimään erikielisistä artikkeleista tietoa. Venäjäksi kirjoitetuista oli suurin apu, sillä moni etsimäni paikka sijaitsi tutkimanani aikakautena keisarillisen Venäjän rajojen sisäpuolella ja venäjänkielisistä artikkeleista löytyi usein myös suomenkielinen vastine paikannimelle. Toinen apu Wikipediasta oli, kun jouduin etsimään tietoa jostakin henkilöstä. En siis etsinyt tietoa siksi, että olisin tarvinnut sitä graduuni vaan selventääkseni asioita itselleni. Kätevää, eikö totta? Toki jätin Wikipedian ulos gradustani. Täysin.

Wikipedia on hyvä ”lähde” silloin, kun tarvitsee tietoa jostain pikaisesti. Mutta sen käyttö tieteellisiin tarkoituksiin on poissuljettu.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Verkkokokousympäristö Adobe Connect

Tämän viikon aiheena ryhmällämme oli Adobe Connect, tuttavallisimmin AC. Se on opiskelujemme tärkein työväline, sillä tutkintomme toteutetaan verkko- ja lähiopetuksen yhdistelmänä, toisin sanoen monimuoto-opiskeluna. Ensimmäinen opiskeluvuosi alkaa olla lopuillaan ja AC on tullut hyvinkin tutuksi. Olen käyttänyt sitä oppituntien seuraamisen lisäksi ryhmätyöskentelyssä (ja luultavasti jo maininnutkin asiasta, teen sen myös tässä). Tästäkin aiheesta (AC) löytyy lisää ”Valmiina verkko-opintoihin!” –blogista sekä muiden ryhmäläisten henkilökohtaisista blogeista. Tai ainakin pian löytyy. Itselläni tuli kiire päästä postaamaan tätä, sillä tädin velvollisuudet kutsuvat ja pitävät minut hyvin kiireisinä seuraavan vuorokauden ajan.

Tähän mennessä ongelmallista on ollut se, etteivät kaikki opiskelijat osaa käyttää mikrofonia (laittaa sitä toimintakuntoon ja päälle) ja kaikki opettajat eivät osaa käyttää koko ohjelmaa. Oppituntien alussa saattaa turhaan värkkäämiseen kulua liikaa aikaa, kuten myös kesken oppitunnin (esimerkiksi jos opettaja vaihtaa tiedostoa tai jakaa meidät ryhmiin). Kaikki tämä olisi vältettävissä sillä, että opettajat suunnittelisivat tunnit tarkemmin ja että heidät opastettaisiin paremmin. Opiskelijat tulisi myös perehdyttää paremmin. Tietotekniset taidot ovat hyvin vaihtelevia, samoin asioiden omaksumisen nopeus. Itselläni ei ole ongelmia omaksua uusia ohjelmia tai muita vastaavia, jos saan niihin rauhassa itse ensin perehtyä. 

Tutkinnon opiskeleminen verkossa on haastavaa. Opiskelutovereita tapaa vain joka toinen viikko. Lisäksi meillä on ollut paljon ryhmätöitä ja koska kyse on opiskelumuodosta, joka mahdollistaa täysipäiväisen työnteon, on yhteisille opiskeluhetkille äärimmäisen vaikeaa löytää aikaa. Verkko-opiskelu vaatii myös itsekuria. Yleensä luennot nauhoitetaan, joten ei ole välttämätöntä olla läsnä juuri sillä hetkellä vaan ne voi katsoa myöhemmin. Tässä ongelmallista on se, että jos ei jotain ymmärrä, ei sitä voi nauhoitetta kuunnellessa kysyä. Suoraa luentoa seuratessa kommunikointi tapahtuu chatin kautta, reaaliajassa. Opettajat eivät kuitenkaan ehdi seurata sitä koko ajan, mikä taas aiheuttaa ongelmia. On vaikea tietää, mihin aiheeseen kommentti tai kysymys kuuluu.

Ryhmätyövälineenä, vai pitäisikö sanoa ”kokoontumisympäristönä”, AC on toimiva. Ryhmätyölle löytyy paremmin aikaa, kun sitä ei kulu matkoihin. Yksi voi toimia kirjurina ja muut seurata reaaliajassa kirjoitusta. Lisäksi voidaan keskustella asioista, useamman henkilön voimin. Toki tämä ei korvaa sosiaalista kanssakäymistä ja on silti hyvä tavata myös oikeassa maailmassa ryhmänsä kanssa. Hyödynnämme AC:a myös tässä ryhmätyössä ja toistaiseksi se on toiminut. On huomattavasti helpompaa sopia asioista suullisesti kuin kirjallisesti. Näin vältytään myös monelta epäselvyydeltä 

Pssst... Tässä myös linkki Adoben AC:n tuotesivuille

perjantai 8. elokuuta 2014

Vertaisarviointia

Oppimistehtävän numero 3 viimeinen tehtävä on kirjoittaa aiheesta blogimerkintä. Itselleni on edelleenkin epäselvää, mistä aiheesta. Omasta työstämme olemme tehneet toteutussuunnitelman ja julkaisseet sen kurssin wiki-sivustolla. Olette varmaan jo huomanneet, koska olen asiasta kirjoittanut (DA!). Toteutussuunnitelmamme löytyy siis oppimistehtävä 4 varten luodusta blogista ja olemme aloittaneet jo sen toteutuksen. Kannattaa käydä vilkaisemassa ryhmäblogiamme sekä kahden muun kurssilaisen SoMe-blogeja (linkit ryhmäblogissa), kommentoimassa suunnitelmaamme ja toteuttamista. Saa myös käydä kertomassa mikä itseä SoMessa ärsyttää, ihmetyttää, ihastuttaa ja niin edelleen.

Oppimistehtävän numero kolmeen kuului myös vertaisarviointi ja tein sen juuri. Kyseessä oli opiskelutoverin toteutussuunnitelma, joka koskee lukupiirin apuvälineitä. (Toivottavasti hän kirjoittaa siitä pian blogiinsa, itseäni ainakin kiinnostaa kovasti!) Lyhyesti suunnitelmasta: tarkoitus on luoda lukupiirille avoin blogi (tietoa lukupiiristä, arvostelut, kirjaesittelyt) ja suljettu Facebook-ryhmä (viestintään) Allekirjoittanut ja asunnon vallanneet kirjat hurraavat. Ensiksi mainittu, koska on kyllästynyt kirjoihinsa ja jälkimmäiset, koska saavat levätä. Vaikka Internet on pullollaan kirjoihin liittyviä blogeja, niiden ongelma on usein siinä, että kirjoittajia/arvostelijoita on vain yksi. Omalla kohdallani tämä ei vaikuta mihinkään. En siis välttämättä tarraudu kirjaan, jos YKSI ihminen sitä suosittelee. Minulla on vain muutama kriteeri, joiden täytyy täyttyä, kun valitsen luettavan kirjan: kirjan täytyy olla oikeasti hyvä, ei vain yhden ihmisen tai kriitikoiden mielestä ja se ei saa olla sotakirjallisuutta (Hemingwayta ei lasketa, koska hänen neroutensa menee sodan edelle). Jos siis suunnitelmat toteutuvat ja arvostelijoita on enemmän kuin yksi, saattaa blogi saada allekirjoittaneesta seuraajan. Itse lukupiirit eivät ole minua varten, sillä luen todella nopeasti ja olen kärsimätön odottamaan, että muut saavat luettua.

Lisää ryhmätyötä tiedossa tänäiltana ja postauksia odotettavissa viikonlopun aikana, niin tässä kuin ryhmäblogissamme, aiheesta Adobe Connect.

maanantai 4. elokuuta 2014

Ryhmätyöväline Google Drive

Ensimmäisessä oppimistehtävässä jouduimme tutustumaan meille ennestään vieraaseen sosiaalisen median sovellukseen, palveluun tai toimintaympäristöön. Onneksi en valinnut Google Drivea uudeksi sovellukseksi (tsekkaa "Arpa on heitetty"), sillä neljännessä tehtävässä päätimme ottaa sen yhdeksi "tutkimuskohteeksi" sekä hyödyntää sitä ryhmätyövälineenä. En ole ennen tätä käyttänyt Google Drivea, olin kyllä kuullut siitä. Meille (aikuisille) monimuoto-opiskelijoille informoitiin opintojen alussa, että kyseistä palvelu kannattaisi hyödyntää, mutta mitään opastusta ei tietääkseni ole annettu. En osallistunut pakollisille tietotekniikan kursseille, viestintään tai tiedonhakuun sekä orientoiviin opintoihin, sillä sain ne (kokonaan tai osittain) hyväksiluettua. 

Ryhmätöitä tehdessä olemme tähän asti hyödyntäneet Adobe Connectia siten, että yksi on jakanut asiakirjan, johon työtä on tehty tai tehneet työtä "livenä". Kontrollifriikkinä olen karsastanut ajatusta käyttää palvelua, jossa jokainen voi muokata tekstiä. En siksi, että minun täytyy välttämättä saada itse tehdä kaikki, vaan sen vuoksi, ettei joka toinen virke ole eri tyylinen. Tokihan työn laadun kannalta on parempi, että se on kirjoitettu yhtenäisesti ja samalla kirjoitustyylillä, kuin että se muistuttaisi tilkkutäkkiä. Itsekritiikin paikka: täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Kun tutustuimme tämän viikon aiheeseen kukin tahollamme, kirjoitimme ajatuksia yhteiseen tiedostoon – Google Drivessa ja käytimme jokainen eriväristä tekstiä, jotta erottaisimme kirjoituksen. Tämä toimi yllättävän hyvin ja näin jokainen sai mielipiteensä esiin ja pohtia asiaa omalla tahollaan. En aio jättää käyttämistä tähän yhteen tehtävään, vaan ehdottomasti hyödyntää sitä myös jatkossa. Mutta henkilökohtaiseen (?) työskentelyyn aion edelleenkin käyttää samoja metodeja kuin ennenkin (kynä, paperi ja MS Word).

Muutaman sanan voisi sanoa myös käyttökokemuksesta. Itselläni ongelmia aiheuttaa vain se, että ei tarvitse tallentaa! Googlen palveluista minulle ennestään tuttuja ovat Gmail, Blogger sekä Google+, jonkin verram tuttuja ovat myös valokuvat (Picasa) ja YouTube eli tiedän jo jonkin verran siitä, miten Googlen palvelut toimivat. Auttaa huomattavasti, kun sekä palvelun tarjoaja että Microsoft Office ovat tuttuja. Lisäksi opin paremmin tekemällä ja kokeilemalla, tuskastumisella ja epäonnistumisella, kuin kuunnellessa ohjeita ja yrittämällä seurata niitä, sillä usein ohjeet on tehnyt henkilö, joka jo osaa asiat eikä täten osaa välttämättä asettua ensikertalaisen asemaan. Tein aikonani entisellä työpaikalla käyttöohjeet SAP/R3-järjestelmästä, koskien omia töitäni, periaatteella "jotta tyhmempikin tajuaa", millä tarkoitin itseäni. Älkää innostuko, en ole kovin tyhmä - yleensä.

Jälleen hieman kritiikkiä – tosin Googlea kohtaan, sillä se, mitä minä heidän Palveluihinsa lataan, ei enää olekaan vain minun: ”Kun lataat, lähetät tai tallennat sisältöä Palveluihin tai niiden kautta tai vastaanotat sisältöä Palveluista tai niiden kautta, annat Googlelle (ja yhteistyökumppaneillemme) maailmanlaajuisen oikeuden käyttää, ylläpitää, tallentaa, jäljentää, muokata, välittää, julkaista, esittää ja levittää kyseistä sisältöä, asettaa sitä julkisesti esille sekä luoda siitä johdannaisteoksia (esimerkiksi teoksia, jotka syntyvät kääntämällä, sovittamalla tai tekemällä teokseen muita muutoksia, joiden avulla sisältö saadaan toimimaan Palveluissa paremmin).” Kannattaa siis lukea palveluehdot tarkkaan ja miettiä, mistä on valmis luopumaan Palveluiden hyväksi.

Enemmän tietoa (opiskelijanäkökulmasta) Google Drivesta löytyy "Valmiina verkko-opintoihin!"-blogista.

P.S. Google Drive löytyy myös Twitteristä ja Bloggerista.

perjantai 1. elokuuta 2014

Samaan aikaan toisaalla...

...on menossa "sosiaalinen media työyhteisöjen työvälineenä"-kurssin oppimistehtävät 3 ja 4, joita varten löin hynttyyt yhteen kolmen kohtalotoverin kanssa ja loimme uuden blogin. Oppimistehtävä 3 kuuluu: ”Sosiaalisen median ohjausvälineitä, verkkoyhteisöjä ja / tai palveluja hyödyntävän kokonaisuuden tai muun käytänteen toteutussuunnitelma (yksilö-, pari- tai ryhmätehtävä). Suunnittele itsenäisesti, parisi kanssa tai ryhmässä sosiaalista mediaa hyödyntävän kokonaisuus työyhteisön, harrastetoiminnan tai opiskelukäyttöön. Hyödyntäkää aiemmissa tehtävissä opittuja asioita sekä vinkkejä ja käytäntöjä, joita olette saaneet. Kokonaisuuden suunnittelussa tulee ottaa huomioon ja perustella käyttämäsi sosiaalisen median välineet, niiden valintaperusteet sekä tietoturvakysymykset.” Tämän lisäksi meidän täytyy (vertais)arvioida jonkun toisen suunnitelma ja kirjoittaa aiheesta (henkilökohtaiseen?) blogiin. Ensimmäinen osuus on jo suoritettu ja löytyy ryhmäblogistamme

Oppimistehtävä 4:n aloitimme viime perjantaina ja tämän viikonlopun aikana ilmestyy tekstiä. Sen toimeksianto kuuluu seuraavasti: ”Sosiaalisen median toteutusten rakentaminen, esittely ja arviointi: Rakenna/rakentakaa suunnittelemanne toteutus. (Linkitä se omaan blogiisi/wikiisi muiden nähtäväksi)." Rakentaminen on siis jo käynnissä, mutta sen lisäksi täytyy myös "tee toteutuksestasi esittelyvideo (käytä esim. Jing, Screenr, Screen-captore,o-matic), jonka linkität blogiisi näkyviin." ja "Tutustu yhteen tällä opintojaksolla rakennettuun toteutukseen ja arvioi toteutusta blogissasi. Pohdi blogissasi, miten jatkossa voisit hyödyntää sosiaalista mediaa tehtävissäsi.”. Ei paha?

Tarkoituksena on myös kommentoida tässä blogissa jokaisen viikon lopulla sen viikon aihettamme. Stay tuned.

Kuinka koukuttaa oma älylaiteorja

Istuin tänään bussissa ja minulla on tapana havainnoida (kytätä?) mitä ympärillä tapahtuu. Tämä kirjoitus tosin sai alkunsa jo helmikuussa, kun olin kymmenvuotiaan haltijakummityttöni kanssa elokuvissa katsomassa ”Frozenia” ja kirjoitin silloin aiheesta englanniksi

Lyhykäisyydessään tarinan alku kulki näin: samalla penkkirivillä istui toisella puolellamme kolme sukulaistyttöni ikäistä lasta ja toisella puolen isä poikansa kanssa. Ennen elokuvan alkua juttelin neitosen kanssa ja huomasin, että isänsä seurassa oleva poika pelasi jotain älypuhelimellaan. Toisella puolella istuvista lapsista yksi oli erittäin levoton koko elokuvan ajan ja neitoseni kertoi, että tämä lapsi oli värkännyt jotain älypuhelimellaan myös elokuvan ajan. Tarina jatkuu: Jonotan jumppasaliin. Käytävällä on noin 50 muutakin odottajaa, osa juttelee keskenään, osa rämplää älypuhelintaan. Tänään taas onnikkaan nousi nuori äiti muutaman vuoden ikäisen lapsensa kanssa ja kun ajoneuvo jatkoi matkaa, äiti kaivoi älypuhelimensa ja antoi lapselleen, jotta tällä olisi matkan aikana tekemistä (katsoa jotain videoklippiä). Kysymys kuuluu: olemmeko luomassa teknologiariippuvaisia olioita, jotka eivät pysty olemaan paikallaan muutamaa tuntia tai keksimään itse itselleen tekemistä? Tarvitaanko kaikkeen vempeleitä?

Toki myönnän itsekin kärsiväni älypuhelin- ja SoMeriippuvuudesta, mutta voin myös olla ilman niitä. En kuitenkaan tarvitse vempeleitä, jotta minulla olisi tekemistä. En ota puhelintani mukaan jumppaan, koska en tarvitse sitä hyppiessäni ympäri salia. En myöskään salli sukulaislapsien leikkiä puhelimella ruokapöydässä. Tiesittekö, että opettajia on pyydetty kertomaan oppilaille kouluissa, että sosiaalisessa mediassa ei saa roikkua yömyöhään? Voimme vaan miettiä, kenen tehtävä on huolehtia siitä, että lapset rauhoittuvat ajoissa ja menevät määrättynä aikana nukkumaan. Mutta voimmeko odottaa muuta, kun jo vaippaikäiset tarvitsevat koko ajan viihdykettä? Joku voisi kysyä, mitä haittaa siitä on. Lapsettomana vastaan, että mitäs minä nyt lapsista tietäisin, mutta mielestäni se vaikuttaa siihen, että lapset eivät pian osaa olla oma-aloitteisia ja kärsivät mielikuvituksen puutteesta. Se myös vaikuttaa leikkimiseen, sillä siihen jää vähemmän aikaa vempeleiden vuoksi. Toki myönnän sen, että on helpompaa lykätä Disneyn piirretty DVD-soittimeen, kuin keksiä (taas) jotain tekemistä. Mutta jos kaikki annetaan valmiina, mitä tehdä, kun näin ei jokin kerta käykään? 

Lapset ovat kummia olioita. He kyllä keksivät itse tekemistä, jos sellaista ei ole. Me aikuiset vain emme sitä aina tajua.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Touché?

Kuvittelin, että jalkapallon mm-kisojen loputtua saisin jonkin sortin inspiraation kouluhommiin. Olin niin väärässä. Ensin iski aikainen keski-iänkriisi (syntymäpäivä) ja sitten kuuden päivän ukkoskuurot, joiden aikana istuin lähinnä sohvalla – tärisevä koira kainalossa. En edelleenkään voi ymmärtää, miten kukaan voi nauttia kesästä. On kuuma ja räkä valuu (siitepölyallergia, lääkitys taisi taas pettää), niskat ovat tuulettimen takia jumissa ja koirakin kärsii. Olen miettinyt tätä kirjoitusta jo pitemmän aikaa, mutta kesäangstini on estänyt siihen tarttumisen. Aihe liittyy meneillään olevaan kurssiin, mutta ei varsinaisesti ole osa mitään tehtävää. Kaikki sai alkunsa siitä, kun rakas opiskelutoverini linkkasi tämän verkkopedagogiikan (ja niin edelleen) FB-ryhmän sivuille. Ah, SoMe-kritiikkiä kehiin! Ehkä myös itsekritiikkiä. 

Mitä tulee itseeni, haluan olla se, joka ilmoittaa kaikki minuun liittyvät asiat. Miksi? Koska haluan kontrolloida sitä, mitä ihmiset saavat minusta tietää. Haluan myös itse kertoa asioistani, mieluiten henkilökohtaisesti nokatusten. Sosiaalisen median myötä keskusteluaiheet ovat vähentyneet, sillä kaikki tieto on jo julkaistu –Facebookissa. Minua ainakin ärsyttää, jos olen kertomassa jotain ja joku kertoo lukeneensa sen jo. Toki saatan siihen itsekin sortua. Vaikka Facebook onkin loistava ”joukkotiedotusväline”, onko se sitä, mitä sosiaalisuudelta haluamme? Kerätä tykkäyksiä ja jakaa elämäämme julkisesti? Sosiaalisen median ongelma on myös väärinymmärtämisen helppous. Mitä tahansa kirjoitat, joku ottaa aina nokkiinsa. Kirjoituksessa ei välity äänensävy tai pilke/kyynel silmäkulmassa, vaikka löisit perään kuinka monta hymiötä. Tästä näkökulmasta sosiaalisesta mediasta tulee helposti joukkoteurastusväline, joka antaa väärän kuvan asioista. 

Kuten tämän alkuvoimana oleva kirjoitus sanoo, jokaisen täytyisi itse saada ilmoittaa asioistaan, mielestäni myös siinä tapauksessa että ne asiat ovat mitättömän pieniä. Kaikki eivät halua ilmoittaa elämänmuutoksista tai muista vastaavista julkisesti. Monella myös on sellaisia Facebook-tuttavuuksia, joiden kanssa ei olla niin läheisiä, että haluttaisiin jakaa kaikki asiat. Harmittomalta tuntuva onnittelu voi olla haitaksi. Mitä jos henkilö, jota onnittelet raskauden johdosta, ei olekaan syystä tai toisesta kertonut siitä esimerkiksi työnantajalleen? Millaista haittaa aiheutat? Asia voidaan kääntää myös nurinpäin: mitä haluamme tietää ystäviemme elämästä sosiaalisen median kautta? Itseäni välillä loukkaa se, että ”joudun” lukemaan ystäviksi lukemieni ihmisten asioista sosiaalisesta mediasta. Toki ymmärrän kuinka helppoa on tiedottaa kerralla suuremmalle yleisölle. Olisi mukavampaa tavata ja vaihtaa muutenkin kuulumisia. Aikuisuus tuo valitettavasti mukanaan myös aikuisten velvollisuudet, jolloin ystävien kanssa tapaamiselle ei tahdo löytyä aikaa. Onneksi parhaimmat ja rakkaimmat käyttävät vielä vanhanaikaisia menetelmiä, puhelinta ja sähköpostia. 

Ehkä meidän kaikkien tulisi miettiä asiaa. Myös minun. Päivityksemme ja kommenttimme voidaan tulkita niin monella eri tapaa, kuin on vastaanottajia. Kannattaa myös miettiä sitä, mitä haluaa itsestään tuoda julki. Sosiaalisessa mediassa olevat ”ystävämme” ovat niin erilaisista yhteyksistä tuttuja, ettei kaikkien kanssa voida jakaa kaikkea. Toki myös minä voisin heittäytyä rehelliseksi (julkisesti) ja kirjoittaa aivan kaikesta suoraan. Esimerkiksi siitä, miltä tuntuu olla 35-vuotias lapseton vanhapiikatäti, joka elää koiransa kanssa pienessä kaupunkiyksiössä opiskelijabudjetilla ja miltä tästä näkökulmasta tuntuu lukea perheellisten (ja ehkä myös itseäni nuorempien) valituksia, onnenhehkutuksia ja niin edelleen, mutta palvelisiko se ketään? Ei. Siksi keskityn persoonani toiseen puoleen, siihen energiseen sähköjänikseen. Tai ainakin yritän.

Touché.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Minä en ole robotti!

Katsottavien televisio-ohjelmien loputtua päätin tehdä viimeisen osion oppimistehtävä kakkosesta eli lukea muiden opiskelijoiden blogeja ja kommentoida heidän kirjoituksiaan. Koska aivotoimintaani on viimeaikoina häirinnyt jalkapallo, ihmettelin kun muutama opiskelutoveri oli käynyt kommentoimassa kirjoituksiani. Aukaisin tekstinkäsittelyohjelman ja aloitin kirjoittamisen. Hyvän alun jälkeen päätin vielä vilkaista tehtävänantoa ja kappas! Potkupallon täytteiset aivoni olivat käsittäneet väärin. MINUN ei tarvitsekaan kirjoittaa OMASSA blogissani muiden kirjoituksista, vaan käydä kommentoimassa heidän kirjoituksiaan. Tämä oli helpotus, kunnes aloitin kommentoimisen. Blogialustat nimittäin haluavat varmentaa, etten ole robotti.

Itselleni robotit, tuttavallisemmin botit (anteeksi taas wikipedialinkkaus, siellä vaan on asiat selitetty niin että ne tulevat ymmärretyiksi) ovat tuttuja IRC:stä. Monella käyttämälläni kanavalla oli botti, ettei joku yhteisön ulkopuolinen valtaa kanavaamme. Olen joskus nuoruudessani osannut antaa sellaiselle toimintakäskyjä, tuskin onnistuisi enää. Mutta asiaan. Itseäni ärsyttää suunnattomasti se, että joudun tuijottamaan noita hajanaisia kirjain- ja numerorykelmiä. Se on äärimmäisen vaikeaa, varsinkin väsyneenä. Jos en olisi onnistunut, olisiko se merkinnyt sitä, etten saa tehtävän neljättä osuutta suoritettua?

Jos kiinnostaa tutustua muiden kurssilaisten mietteisiin oppimistehtävä kahden tiimoilta, käykää kurkkaamassa Elämää SOMEssa -blogia. Mielenkiintoista filosofista pohdintaa, joka sai sanavalmiin humanistin hiljaiseksi. (Itselläni on lukiosta saakka ollut mystinen viha-rakkaus-suhde filosofiaan. Viimeinen tentti, jonka suoritin yliopistoon oli filosofian historia. Onneksi en joutunut koko opusta tenttimään, vain ensimmäiset, hmm... melkein 2000 vuotta.) Kartanonrouva taas pohtii LVM:n pelisääntöjä kuten minäkin, mutta eri kantilta. Kannattaa vilkaista! Kävin myös kommentoimassa Tarhurin matkassa -blogin mietintöjä aiheesta itsensä etsiminen hakukoneella.

En tietääkseni ole robotti, vaan ihminen. Ihmiset tarvitsevat unta, joten hyppään virtuaalitodellisuudesta fantasiamaailmaan ("a Feast for Crows"'n uusintakierros muutamaa lukua vaille päätöksissä) ja lueskelen opiskelutovereiden kirjoituksia lisää huomenna, ne ovat nimittäin mielenkiintoisia. Oppimistehtävä numero kolme tulee olemaan hieman haastavampi, sillä tehtävänanto seuraavanlainen: Sosiaalisen median ohjausvälineitä, verkkoyhteisöjä ja/tai palveluja hyödyntävän kokonaisuuden tai muun käytänteen toteutussuunnitelma (yksilö-, pari- tai ryhmätehtävä). Onneksi sen tekemiseen on aikaa yli kuukausi, mikä toisaalta tarkoittaa sitä, ettei tule kirjoitettua tätä blogia tämän tehtävän puitteissa kuin kerran. Kannattaa kuitenkin seurailla, sillä sitä ei koskaan tiedä mitä keksin, kun saan suursiivouksen sekä jalkapallon mm-kisat pois häiritsemästä elämääni.

SoMelle pelisääntöjä?

Suursiivous on todella hyvä motivaattori kirjoittaa kouluhommia. Ette tiedäkään kuinka monta tuntia voi käyttää siihen, että suunnittelee aloittavansa yksiön siivoamisen ja kuinka monta päivää siivouksen toteuttamiseen menee... Toisen tehtävän kolmas osuus käsittelee sosiaalisen median pelisääntöjä työyhteisöissä.

Vaikka sosiaalinen media ei enää tänä päivänä ole uusi ilmiö ja ihmisten tulisi jo olla tietoisia siitä, mitä voi julkaista ja missä roolissa. Valitettavasti näin ei aina ole. Löysin kaksi kirjoitusta tehdessäni taustatutkimusta työyhteisöjen SoME:n käytön pelisäännöistä. Toinen on julkaistu vuonna 2010 Kauppalehden sivuilla ja toinen erään asianajotoimiston sivuilla. Näissä kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että ne ovat jo neljän vuoden takaa. Mielenkiintoisia kirjoituksia silti.

Tutustuin kahden työyhteisön pelisääntöihin, YLE:n sekä Liikenne- ja viestintäministeriön. Molemmat tahot käyttävät sosiaalista mediaa myös osana toimintaansa. Molemmat ovat tehneet ohjeistukset ja niissä mainitaan työntekijä yksityishenkilönä sekä työroolissaan ja miten tahot käyttävät sosiaalista mediaa. Ohjeistukset on laadittu molempia ajatellen, joten työntekijä tietää miten toimia työyhteisönsä edustajan roolissa ja yksityishenkilön roolissa. Ministeriö ohjeissa on myös tietoa siitä, mitkä ovat ministeriön ja ministeriöläisten käyttötarkoituksia sosiaaliselle medialle sekä ministeriön osallistumisen pelisäännöt, joiden mukaan ”Virkatyössä sosiaalista mediaa hyödynnetään aina suunnitelmallisesti. Kun arvioidaan ministeriön osallistumista sosiaaliseen mediaan, on tunnistettava hyödyt sekä ministeriön, sidosryhmien että kansalaisten näkökulmista.” (LVM 2010)

Yksityishenkilön kohdalla sanoma on varsin selvä: työnantajaa ei saa vaarantaa toiminnallaan sosiaalisessa mediassa.
Kun käytämme kansalaisoikeuksiamme, kuten sananvapautta, osallistumisvapautta esim. sosiaalisessa mediassa, otamme huomioon toimintamme vaikutukset emmekä vaaranna omaa luotettavuuttamme emmekä yhtiön mainetta luotettavana, puolueettomana ja riippumattomana tiedotusvälineenä.” (YLE 2014)
Työntekijällä on lainsäädäntöön perustuva velvollisuus lojaalisuuteen työnantajaa kohtaan työn ulkopuolellakin. Yhteisöpalveluissa tai keskustelupalstoilla esiintyminen ei saa vaarantaa tietojen luottamuksellisuutta, ministeriön julkisuuskuvaa eikä turvallisuutta. Virkamies voi tuoda asioista esille ministeriön virallisen ja julkisen kannan. Luottamuksellista tietoa ei pidä käsitellä sosiaalisessa mediassa.” (LVM 2010)

Mielestäni jokaisen työnantajan tulisi luoda pelisäännöt sosiaalisen median käytölle koskien niin käyttöä työn puolesta kuin yksityishenkilönä. Monella on edelleen se harhakuva, ettei sosiaalinen media ole julkista vaan yksityistä, kuten esimerkiksi puhelinkeskustelu tai tekstiviestit. Pelisäännöt on hyvä saattaa myös sidosryhmien tietoon, jotta näillä on kuva toiminnasta. On myös hyvä kertoa siitä, miten työyhteisö käyttää sosiaalista mediaa hyödykseen, esimerkiksi tiedonkeruuseen jotain projektia varten tai osana tiedotussuunnitelmaa. Työntekijöiden olisi myös hyvä tietää omat oikeutensa yksityishenkilönä, eli mitkä seikat voivat vaikuttaa esimerkiksi työsuhteen purkuun. Suomessa on edelleenkin sananvapaus voimissaan, mutta se ei tarkoita sitä, että mitä vaan voi kirjoittaa ilman seurauksia. Kun säännöt ja käytänteet ovat selvillä, voidaan välttyä monelta ikävältä konfliktilta.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Hengähdystauko

Juuri kun huokaisin helpotuksesta, muistin unohtaneeni jotain. Tarkoitukseni oli lisätä tietosuoja-postaukseen muutama esimerkki. Mutta koska unohdin, olkoon tämä (tämän päivän kolmas) kirjoitus ikäänkuin alustuksena toisen tehtävän kolmannelle osuudelle (työyhteisöjen sosiaalisen median pelisäännöt), jonka kirjoitan parin päivän sisään.

Iltasanomat julkaisi eilen artikkelin tuoreen pääministerimme Twitterin käytöstä pohtien sitä, voiko Stubbin twiittailut aiheuttaa turvallisuusriskin. Toki hän ei ole ainoa poliitikko tai muu vastaava, joka on aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi EU:n komission puheenjohtaja Barroso sekä Hillary Clinton ovat löytäneet tiensä Twitteriin. Yhteistä näille on asiallisuus, politiikkahan on vakavaa asiaa, toisin kuin seuraava esimerkki.

Täysin erilainen tyyli esiintyä sosiaalisessa mediassa löytyi myös Iltasanomista: meksikolainen urheilutoimittaja Vanessa Huppenkothen. Kysymys kuuluu, missä menee ammattilaisuuden ja ammattimaisuuden raja? Voivatko hänen Instagrammissa julkaisemansa "selfiet" ja muut kuvat vaikuttaa siihen, miten häneen suhtaudutaan toimittajana? Miten taas suhtauduttaisiin esimerkiksi hänen suomalaisen kollegansa, Kaj Kunnaksen julkaisemiin puolipukeisiin kuviin? Vai onko kysymys vain sukupuolesta: naisen täytyy olla seksikäs ja tuoda sitä myös esiin jotta saisi ruutuaikaa? Mielenkiintoista, eikö totta?

Nyt vaikenen tältä päivältä. Kiitos ja anteeksi.

Digitaalisen identiteetin metsästys

Koska vaihtoehtona olisi keittiön kaappien puunaus, päätin saman tien tarttua kakkostehtävän toiseen osuuteen, eli digitaaliseen identiteettiin. Tehtävänämme on hakea itsestämme tietoa Internetistä ja miettiä, mitä tietoja löytyy, ovatko ne mielestämme oikeita, pohtia sitä, miten vaikuttaa siihen mitä tietoa itsestään löytyy ja voiko tietoja poistaa verkosta. Digitaalinen identiteetti tarkoittaa kaikkea sitä tietoa, joka minusta tai sinusta on tallentunut sähköisen toiminnan seurauksena, eli käyttäessämme erilaisia palveluita Internetin välityksellä. Lisätietoa esimerkiksi tästä

Tietääkseni minulla on kaksi nimikaimaa tässä maassa ja luultavasti olemme myös kaukaisia sukulaisia. Minä en sitten ole se nimiseni, joka valokuvaa junia... Aloitan sosiaalisesta mediasta: nimelläni löytyy profiilini Twitterissä, LinkedInissä, Google+:ssa ja VK:ssa. Koska olen aktiivinen Twitterissä, löytyy nimelläni linkkejä myös erilaisiin tähän palveluun liittyviin, hmm, tietojen keräilyihin, tilastoihin, sun muihin. Kuvahaulla tulee nimelläni muutama palveluissa käyttämäni profiilikuva. Näiden lisäksi tulee muutama edellisiin opintoihin liittyvä linkkaus, lähinnä liittyen lopputyöhöni. Tietoni siis näyttävät olevan oikein. 

Miten vaikuttaa siihen mitä itsestä löytyy? Kannattaa olla hölmöilemättä? Kannattaa miettiä mitä kirjoittaa ja mihin kirjoittaa. Facebook-profiilini ei ole julkinen (valehtelen siellä tutuille?), koska en halua kaikkien ihmisten löytävän minua ja saavan tietoa elämästäni. Twitter taas (puhun totta tuntemattomille?), no niin. Tässä kohtaa voisin kirjoittaa todella pitkän filosofisen pohdiskelun siitä, millaisen kuvan elämästäni annan läheisilleni sekä tuntemattomille sosiaalisessa mediassa. Sosiaalisessa mediassa olen jalkapallofanaatikko, joka rakastaa ruuanlaittoa ja leipomista sekä välillä myös siivoamista. Olen neuroottinen nipottaja, sähköjänis. Mutta mikä on todellisuus? Sen tietävät vain perheeni ja lähimmät ystäväni. Toista ihmistä ei voi oppia tuntemaan sen kautta, mitä hän antaa itsestään julki sosiaalisessa mediassa tai julkisella paikalla. Voimme luoda mielikuvan näiden tietojen perusteella, mutta kuva voi muuttua saadessamme lisätietoa.

Toisaalta digitaalisen identiteetin voisi nähdä myös "alter egona", jonain joka ei ole ihan minä tai on sellainen, joka haluaisin olla. Kyse voi olla esimerkiksi siitä (mieli)kuvasta, jonka henkilö haluaa itsestään antaa. Itselläni niitä olisi tässä tapauksessa kaksi, Auntie Lara ja Elora (Danan lisätty pakosta, Eloralla ei ole mitään tekemistä "Willow'n suuren seikkailun" kanssa), joista kumpikin heijastaa persoonallisuuttani. Kohdallani kyse ei ole siitä, millainen haluaisin olla, sillä olen hyvä juuri tällaisena. Mielipiteeni ovat jyrkempiä ja värikkäämpiä kuin Auntie Laran esittämät. Elora taas on pakotettu ilmaisemaan itsensä 140:ssä merkissä. Itse ilmaisen mielipiteeni hieman pidemmästi ja värikkäimmin sanoin. Elämäni ei välttämättä ole niin tylsää, enkä ole niin tunnekylmä ihminen kuin sosiaaliseen mediaan tekemäni päivitykset antavat olettaa.

Miten poistaa itsestään kerättyä tietoa? Riittääkö poistuminen palvelusta? Kaikki ihmistoiminta tuottaa jonkinlaista tietoa. Osa kerätään erilaisiin rekistereihin, joita voidaan käyttää hyödyksi esimerkiksi tutkimuksissa. Moni palvelu antaa mahdollisuuden vaikuttaa siihen, millaista tietoa käyttäjästä saa kerätä. EU tuomioistuimessa tehtiin tänä keväänä päätös ”koskien yksilön oikeudesta vaatia häntä koskevien tietojen poistamista”. Tästä löytyy lisätietoa esimerkiksi Googlen ”tietosuoja ja käyttöehdot”-osiosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vaikka tiedot poistettaisiin hakutuloksista, ne poistuisivat Internetistä. 

Kannattaa myös tutustua henkilötietolakiin sekä sähköisen viestinnän tietosuojalakiin, tässä myös linkki mielenkiintoiseen kirjoitukseen asian tiimoilta sekä hieman Euroopan parlamentin alkuvuoden tunnelmia.

Tieto lisää tuskaa

Voihan tietosuoja! Minulla oli hyvä suunnitelma tätä kirjoitusta varten, mutta lukiessani tehtävänannon uudelleen, se vesittyi (kuten ulkona kuivuvat eilen pestyt mattoni). Improvisaatiota kehiin!

Jokainen johonkin palveluun kirjautunut tietää palveluiden vaativan käyttäjätunnuksen ja salasanan. Jokainen on myös tietoinen siitä, millainen on hyvä ja turvallinen salasana. Maalaisjärjellä ajatteleva tietää myös sen, ettei palveluissa saa käyttää samaa salasanaa. Vai tietääkö? Tietosuojan kannalta olisi hyvä käyttää jokaisessa eriä. Itselläni jokainen salasana on tallennuttu ainoaan paikkaan, josta niitä ei saa hakkeroitua helposti: päähäni. Mitä haittaa saman salasanan käyttämisestä on? Yhden palvelun jouduttua hyökkäyksen kohteeksi, voi sen avulla löytyä tietoa joka ohjaa toiseen palveluun, josta taas voi päätyä tietoa vääriin käsiin. Työyhteisön kannalta tämä tarkoittaa sitä, että henkilökohtaisen tilin kautta voi päätyä työyhteisön tietoturvaa koskevaa materiaalia vääriin käsiin. 

Entä jos avaan työkoneellani henkilökohtaisesta sähköpostistani liitetiedoston, joka onkin haittaohjelma? Oliko se kyseinen sähköposti niin tärkeä, että sen lukemiseen piti käyttää työaikaa? Entä ystävän Facebookissa jakama kuva, jonka tykkäämisellä haetaan huomiota jollekin taholle? Onko sosiaalisen median henkilökohtainen käyttö järkevää (ja sallittua) työajalla? Olisiko sekin voinut odottaa siihen saakka, kunnes työaika on päättynyt? Raja siitä, mikä on sallittua työajalla ja mikä ei, hämärtyy sosiaalisen median kohdalla. Kuinka moni meistä soittaisi pitkän henkilökohtaisen puhelun työajalla? Niinpä, sitä sietää miettiä. Itselläni työt ovat olleet sen luontoisia, että ei ole ollut aikaa henkilökohtaisten asioiden hoitamiseen. Enkä niitä ole työkoneella tehnyt. Minulla on ollut älypuhelin muutaman vuoden ja täytyy kyllä myöntää, että siihen on ehtinyt muodostua vahva riippuvuus. Työnkuvani on tällä hetkellä sellainen, että työpaikan tietosuoja ei vaarannu surffailemalla Internetissä. 

Pilvipalvelut, nuo työyhteisöjen pelastajat. Niin helppoa kuin jakaminen niiden kautta onkin, mikä on niiden turvallisuus? Aiheeseen liittyvässä (kurssin) luennossa tuli esille, että täytyisi kiinnittää huomiota siihen missä maassa pilvipalvelu sijaitsee. Ovatko sinne tallennetut tiedot turvassa vai käykö palvelun tarjoaja tarkistamassa, mitä on tallennettu? Viimeaikoina on mediassa ollut esillä valtioiden vakoilu, miksei siis yksittäisen organisaation tiedot kiinnostaisi vakoilevaa tahoa. Ovatko synkronointiasetukset sellaiset, ettei palveluun tallennu tietoa, joka ei sinne kuulu? Keillä kaikilla on oikeus muokata pilvipalvelun dokumentteja? Oletko vahingossa synkronoinut henkilökohtaisen tilisi työyhteisön yhteiseen tiliin? Siinäpä mietittävää. Valitettavasti monien sosiaalisen median palveluiden käyttöehdot ja tietosuojalausekkeet ovat hyvinkin vaikeaselkoisia. Kävimme siitä pienehköä keskustelua ”Koe-eläimiä etsimässä” –postauksessani, tosin vain yksittäisen kansalaisen näkökulmasta. Toki tätä samaa voi soveltaa myös työyhteisöihin. 

Kaikesta sähköisestä toiminnastamme jää jälki. Jaammeko sosiaalisessa mediassa sellaista tietoa, jota voidaan käyttää meitä vastaan työyhteisössämme? Oliko harmittomalta vaikuttavat Facebook-päivitys, joka levisi kavereille ja kavereiden kavereille sittenkään harmiton? Tässä yksi esimerkki siitä, miten voi käydä, kun hauskaksi tarkoitettu juttu onkin mauton. Tulitko vahingossa paljastaneeksesi tarkoin varjellun yrityssalaisuuden juhliessasi ylennystä? Firman syysjuhlissa otettu valokuva, jossa halasit viattomasti kilpailevan firman toimitusjohtajaa, joka on lapsuuden ystäväsi, voi antaa kuvan jostain ihan muusta. Mikä kauhuskenaario! Onko meillä tarvetta sekoittaa työyhteisöä ja henkilökohtaista elämää sosiaalisessa mediassa? Haluammeko työtovereidemme tietävän meistä kaiken? Toki työyhteisölle on hyvää mainosta, jos viihdyn työssäni ja kehun toimintaa. Mutta missä menee raja? Siihen itselläni ei ole vastausta.

---

Mielestäni ne keskustelupalstat, joita kävin kurkkaamassa, eivät sovellu niinkään työyhteisöihin, vaan yleisesti tietoturvaan ja –suojaan. Lisäksi suhtaudun hyvin kriittisesti yleisiin keskustelupalstoihin, sillä siellä joillakin ihmisillä on tavoitteena lyödä mahdollisimman läskiksi ja pilata hyvät keskustelut sekä estää toisten tiedonsaanti. Olen oman blogini lisäksi osallistunut keskusteluun Facebook-ryhmässä, josta muuten löytyy hyviä vinkkejä liittyen tietosuojaan ja -turvaan.