Itsetuho käynnistetty

Päivän sana on brändäys. Itsensä brändäys. Itsensä brändäys työmarkkinoille -SoMessa. Mutta miten brändätä itsensä, kun aina on toitotettu sitä, ettei itseään saa korostaa? Idea tähän lähti muutamasta löytämästäni uutisesta (linkit postauksen lopussa), meneillään olevasta "Työyhteisöosaamisen"-kurssista sekä tänään käymässäni rekrytointitapahtumassa. 

SoMessa pitäisi olla aito, mutta samalla SoMessa on vaikeaa olla aito. Milloin olemme aitoja? Silloin, kun suljemme kotioven ja vaihdamme työ/kouluroolin kotirooliin? Silloin, kun keskustelemme ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet meidät jo vuosi? Sosiaalisen median ongelma on se, mitä haluamme muiden saavan tietää itsestämme. Oma Facebook-profiilini on hyvin suojattu, eikä suurin osa päivityksistäni edes kerro millainen oikeasti olen. En edes tiedä, kuinka moni ystävistäni edes tietää, mitä opiskelen tai teen työkseni. Olen edelleenkin sitä mieltä, että jos joku haluaa tietää mitä minulle kuuluu, se selviää vanhanaikaisia keinoja käyttämällä: kysymällä. 

Pitäisikö minun siis luoda itselleni uudet profiilit Bloggeriin, Facebookiin ja Twitteriin, Viralliset-Larat, jotta voisin brändätä itseni SoMessa? Facebook-Lara on maailman ihanin täti, joka värkkäilee kaikkea kivaa. Samalla hän on tyytymätön opiskelija tai yhteiskunnallisesti valveutunut kansalainen. Twitter-Elora taas yrittää olla hauska, mutta usein epäonnistuu siinä. Hän on usein myös fanaattinen jalkapallohuligaani. Auntie-Lara on toisessa blogissaan SoMe-seikkailija, toisessa kärttyinen vanhapiikatäti, kolmannessa (yhteisblogi) opiskelija. LinkedIn profiilini taas voi vaikuttaa liiankin siistiltä, kliiniseltä. Millaisen kuvan te, hyvät lukijat saatte minusta tämän perusteella? Olenko mielestänne jakaantunut persoonallisuus?

Joudumme "Työyhteisöosaamisen"-kurssille tekemään palautettavia tehtäviä, jotka ovat pohjustusta taitopohjaiselle ansioluettelolle. Tavallaan siis brändäämään itsensä, ei kuitenkaan SoMessa. Kirjoittelin tämän päiväistä rekrytointitapahtumaa varten ansioluetteloani uusiksi ja käytin siinä hyväksi kahta ensimmäistä jo tekemääni tehtävää. On yllättävän vaikeaa kehua itseään, kuten moni meistä tietää. Ensin täytyy miettiä, mitä asioita painottaa ja miten. Kerronko olevan Venäjään ja Itä-Eurooppaan erikoistunut filosofian maisteri historiasta ja opiskelevani taloushallintoa, työskennelleeni logistiikan parissa vuosia vai mistä? Korostanko nopeaa oppimiskykyä, korkeaa työmoraaliani, sosiaalisuuttani vai mitä? Painotanko sitä, että olen kiinnostunut jostakin vai sitä, mikä on koulutukseni ja työkokemukseni? Ongelma lienee siinä, miten kehua itseään, ei siinä mitä kertoo.

Ja tässä vielä linkit:
Miksi brändätä itsensä somessa
Kuusi tapaa parantaa ammatillista mainettasi verkosssa
Tutkimus: Somessa on vaikea olla aito

Voihan viha!

Täytyy vielä palata muutamalla sanalla edelliseen postaukseen. On mielenkiintoista, kuinka yhden ihmisen hyvä teko sai niin monet liikkeelle #kutsumua meemin kautta. Koulukiusaaminen on vakava asia, joka voi pilata monen kiusatun JA kiusaajan elämän. Se voi johtaa itsemurhaan tai johonkin pahempaan, kuten kouluammuskeluun. Itseäni ei koskaan häiritsevästi (?) kiusattu tai ainakaan en koe olleeni koulukiusattu, vaan yksittäiset vihapäissään tai ilkeyksissään lausutut sanat, totuudet, vaikuttivat eniten. Kun asiaa tarpeeksi toistetaan, alkaa epäilemään itseään ja omaa ajattelukykyään. Toki jokainen ihminen kokee ja käsittää asiat muista poikkeavalla tavalla. Mikä toiselle on kiusaamista, on toiselle vain päänauontaa ja vitsinheittoa. Koulukiusaamiseen on kuitenkin aina puututtava, seuraukset ymmärrettävä ja syntyminen estettävä.

Tällä kertaa aiheenani on kuitenkin viha sosiaalisessa mediassa. Tämä liittyy edelliseen siten, että koulukiusaamisen olemme valmiit tuomitsemaan ja haluamme, että siihen puututaan. Viha taas näyttää tänä päivänä olevan sallittua. Vihapuhe tarkoittaa ilmaisua, jonka avulla suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa levitetään, yllyttetään, edistetään tai oikeutetaan. Pahimmillaan kyse on rikoksesta ihmisyyttä vastaan, josta kaikille tutuin esimerkki lienee antisemitismi eli juutalaisviha, sekä mitä siitä seurasi. Lievempinä muotoina kunnianloukkaus ja laiton uhkaus. Oikeusvaltioissa on lait, joita kansalaisten on noudatettava. Niiden tarkoitus on turvata meidät, elämämme ja yhteiskuntamme. Ilman lakeja jokainen voisi tehdä mitä haluaa ja tällöin kyseessä olisi anarkia. (Läntiset) oikeusvaltiot eivät ole mielivaltaisia, vaan perustuvat demokratiaan, jossa jokaisella äänioikeutetulla on sananvaltaa yhteisiin asioihin (äänestäminen ei ole ainoa keino vaikuttaa poliittisesti). Jos oikeuttansa ei käytä, antaa muille vapauden päättää itsensä puolesta. Jokainen voi itse vaikuttaa siihen, millaista tulevaisuutta rakennamme.

Sosiaalinen media mahdollistaa anonyymin tai nimimerkin takana tapahtuvan kommentoinnin. Herjaamisesta, nimittelystä, kunnianloukkauksesta, uhkailusta ja vihasta on tullut osa jokapäiväistä kommunikointia. On helppo tuomita poliitikot ja muut päättäjät sekä kutsua heitä vähemmän mairittelevilla nimillä. On myös helppoa kommentoida ikäviä ja pahoja tapahtumia ja leimata niiden oletetut tekijät. Edelleenkin se, miten asiaan suhtaudut tai miten sitä kommentoit, kertoo sinusta eikä siitä mitä asiaa suhtautuminen tai kommentointi koskee. Tietoa on helppo jakaa, esimerkkinä erilaiset etsintäkuulutukset rikoksentekijöistä Facebookissa. Mutta mistä tiedämme että kyseessä on juuri se asia, mitä tila väittää olevansa? Voimmeko olla varmoja, että etsintäkuulutettu henkilö on tehnyt asian, josta hänet halutaan tilille? Lakia ei voi ottaa omiin käsiinsä, sitä varten on alan ammattilaiset. Kannattaa miettiä hetki, ennen kuin kirjoittaa omia tunteitaan kuumentavasta asiasta. 

Sananvapauden halutaan koskevan kaikkea, mutta milloin ylitetään raja? Miten voimme tuomita kiusaamisen, joka kohdistuu pääasiassa lapsiin ja nuoriin, mutta samalla hyväksyä jonkin ryhmän tai yksilön julkisen mollaamisen? Kysymys on myös siitä, miten voimme opettaa suvaitsevaisuutta ja kohteliaisuutta toivoen, että tulevaisuudessa ei ketään kiusattaisi, kun vihapuheet rehottavat toisaalla? Onko oikein, että johonkin ryhmään kuuluvan henkilön toimiessa ei-toivotulla tavalla, koko ryhmä leimataan? Onko oikein, että ryhmän jäseniä uhkaillaan tämän yhden teon vuoksi? Onko oikein, että ryhmän tukijoita uhkaillaan ja leimataan? Kenellä meistä on oikeus toimia yhtäaikaa syyttäjänä, tuomarina ja pyövelinä? Vihapuhe leviää sosiaalisessa mediassa nopeammin kuin perinteisen viidakkorummun avulla. Tieto on hetkessä kaikkien ulottuvilla. Millaista tuhoa väärä epäily on ensimmäisen "enterin" painalluksen jälkeen saanut aikaan? Antaako anonymiteetti oikeuden kirjoittaa mitä tahtoo, kenestä tahtoo ja miten tahtoo? Vai antaako anonymiteetti rohkeuden tehdä näin? Voiko omia mielipiteitään ilmaista miten tahtoo? Kenellä on tähän oikeus?

Tässä meille kaikille hieman ajateltavaa. Ensimmäinen synnitön on hyvä ja heittää kiven.

P.S. Keräsin muutamia mielenkiintoisia linkkejä asiasta. Suosittelen. Lisäksi tässä postauksessani on linkit henkilötietolakiin ja sähköisen viestinnän tietosuojalakiin

YLE:n uutissivustolla asiasta

Helsingin Sanomien kirjoituksia liittyen vihapuheeseen

Poliisin sivuilla viharikoksesta

Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, jonka myös Suomi on ratifioinut

"Rikos ihmisyyttä vastaan" määritelmä LAKI24.fi-sivustolla

Suomen rikoslaki, 11 luku 3-4§: Rikos ihmisyyttä vastaan ja törkeä rikos ihmisyyttä vastaan

#kutsumua

Sosiaalisessa mediassa on liikkeellä ilmiö nimeltä #kutsumua, joka sai alkunsa lukiolaisen puututtua kiusaamiseen. Lisätietoa löytyy Suomen Lukiolaisten Liiton sivuilta. Tämä on minun panokseni. En kuitenkaan haasta ketään.

Minua on nimitelty vaikka ja miksi, harmillisesti ja harmittomasti. Olen myös nimitellyt muita, anteeksi siitä. Omalla kohdallani vain kaksi sanaa ovat minua loukkaavia: kuuro ja vammainen. Se ei näy päällepäin, sinä et sitä minusta huomaa. Olen lievästi kuulovammainen, jonka täytyisi käyttää kuulokojeita päivittäin. En ole käyttänyt ala-asteen jälkeen, miksi? Koska minun ei ollut enää pakko olla erilainen kuin muut. Koska ala-asteella jotkut oppitunnit eivät alkaneet ennen kuin apuvälineeni olivat paikoillaan: se oli nöyryyttävää ja teki minusta erilaisen lapsen kuin muut. Koska ystäväni kutsui minua kuuroksi: minä halusin olla samanlainen lapsi kuin muutkin. Koska kuulovamma saa ihmiset käyttäytymään minua kohtaa eri lailla: he alkavat puhumaan kuin tyhmälle (liioitellun hitaasti ja kovalla äänellä). Koska minua on haukuttu vammaiseksi ja tyhmäksi: olen täysin normaali, älykäs ihminen, jonka aivoissa ei ole mitään vikaa. 

Opin puhumaan aikaisin (vanhempieni mielestä ehkä liiankin aikaisin) ja lukemaan sekä kirjoittamaan heti koulun alettua. Vasta kouluterveydenhoitaja huomasi normaalin terveystarkastuksen yhteydessä kuulossani olevan jotain vialla. Ennen sitä kukaan ei ollut asiaa epäillyt. Olen ollut huonokuuloinen syntymästäni saakka, kyseessä on perinnöllinen vika jossakin kuulojärjestelmässäni. Luen huulilta, ilmeistä ja eleistä sen, mitä korvani eivät tavoita. Minulle on turha puhua selin tai huudella toisesta huoneesta. Kuuloliiton määritelmän mukaan kuulovammani rajoittuu ”sosiaaliseen kuulemiseen” eli minulla on vaikeuksia seurata keskustelua ja osallistua siihen. Koulumenestyksestäni (tai sen puutteesta, mikä johtuu siitä, etten ole kunnianhimoinen) ei voi sanoa mitään kuulostani. Olen opiskellut viittä vierasta kieltä, suorittanut yläasteen ja lukion – ilman kuulokojeiden käyttöä. Yliopistossa massaluennot suurissa saleissa pakottivat minut käyttämään kojeita. Toinen syy oli se, että sain usein luennoitsijan puheen suoraan kuulokojeeseeni induktiosilmukan kautta... kätevää, eikö totta!

Miten huonokuuloisuus vaikuttaa elämääni? Meluisissa tilanteissa ahdistaa ja välillä kuunteleminen on raskasta, mikä purkautuu hyperaktiivisuutena. Saatan myös olla täysin omissa maailmoissani, kun en jaksa keskittyä ympärilläni olevaan hälinään. Se on ahdistavaa ja välillä todella syrjäyttävää. Olen usein myös pitkien koulupäivien jälkeen todella väsynyt, sillä joudun keskittymään, siis todella keskittymään kuuntelemiseen. Jos en kuule jotain, saattaa keskittyminen herpaantua täysin – ja hyperaktiivisuus iskeä. On todella vaikea istua paikoillaan, kun ei pysy mukana. Hermostun ja turhaudun helposti. Lapsena olin arka, mitä ei osattu yhdistää kuulooni, ja saatan olla sitä vieläkin, vaikka sosiaalisen luonteeni takia sitä ei aina huomatakaan. Joudun myös miettimään uravalintaani tarkkaan, sillä en voi työskennellä esimerkiksi melussa. Se siis vaikuttaa enemmän kuin muut tietävätkään.

Älä siis ihmettele, jos tunnet minut enkä ole asiasta puhunut. En halua "vammani" määrittelevän minua. Huonokuuloisuuden pitäisi olla verrattavissa silmälasien käyttöön, mutta jostakin syystä näin ei edelleenkään ole. Kyse ei kuitenkaan ole kohdallani salaisuudesta, jota täytyisi varjella. Lisätietoa kuulovammoista löytyy Kuuloliiton sivuilta.

Blogipostaus blogipostauksesta

Olen lukutoukka, ollut siitä asti kun opin lukemaan. Sitä ennen orjuutin vanhempani ja mummoni lukemaan minulle. Rakkain harrastukseni kouluaikoina oli kantaa loman alussa repullinen kirjoja kirjastosta ja toistaa tämä kuukausittain. Lukunopeudesta kertonee se, että luin "a Song of Ice and Fire"-sarjan kirjat viikossa, englanniksi. Siis kaikki seitsemän kirjaa vei yhteensä viikon. Stephen Kingin "Musta Torni"-sarjan kolme ensimmäistä osaa, suomeksi tosin, vei 24 tuntia. Älkää innostuko, en lue vuorokauden ympäri, saati pelkkää fantasiaa. Kirjahyllystäni löytyy toistasataa opusta, niin historiaa ja muuta yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, fantasiaa kuin maailmankirjallisuuden klassikoitakin. Tämän postauksen aiheena on se, millainen minun mielestäni on lukijaystävällinen blogikirjoitus, sellainen jota on mukava lukea. Kyse ei siis ole siitä, että olisin itse kirjoittajana lukijaystävällinen. Tuskin.

Aloitetaan ulkoisista sekoista. …minulla on pakkomielle reunojen tasaukseen, kiitos viiden yliopistossa viettämäni vuoden. Kirjoitus näyttää tällöin myös siistimmältä (pakkoneuroosi iski jälleen?). Itse olen kokenut Bloggerissa ongelmalliseksi muotoiluasetukset, sillä kirjoitan tekstin yleensä valmiiksi tekstinkäsittelyohjelmalla ja siirrän Bloggeriin. Ensimmäisenä joudun poistamaan muotoilut, korjaamaan rivivälit ja tasaaman reunat. Tämä ei aina onnistu ensimmäisellä yrittämällä, sillä Bloggerilla on jotain allekirjoittaneen pakkomiellettä vastaan. Syy siihen, että kirjoitan tekstinkäsittelyohjelmalla, on tekstin pituus. Mielestäni blogipostaukselle sopiva mitta on 1–1,5 sivua. Tällöin sen jaksaa lukea. Jos pituutta alkaa olla yli kaksi sivua, keskittyminen herpaantuu. Blogin ulkoasu on yleensä se, joka saa lukijan ensimmäisen huomion, siihen kannattaa siis panostaa.

Kirjoittaja ei saa aliarvioida lukijaansa tai käyttää kieltä, jota tavoiteltu kohderyhmä ei ymmärrä. Lukijaystävällisyys ei tarkoita sitä, että pitäisi kirjoittaa kuin vastaanottaja olisi tyhmä. Lukijoiden aliarvioiminen kertoo enemmän kirjoittajasta itsestään: joko tämä on ylimielinen tai luule olevansa fiksu ja filmaattinen. Molempi pahempi. On myös turha viljellä sivistyssanoja tai käyttää ammattislangia, jos niille ei ole tarvetta. Itse yritän käyttää vieraskielisistä sanoista johdettujen suomenkielisiä versioita… Yritän, oikeasti! Rakastan ”irrelevanttia informaatiota”. Suomeksi tämä olisi ”merkityksetön tieto”, tai muuta vastaavaa, mutta voimme jokainen miettiä kumpi kuulostaa paremmalta. Rakastan myös merkityksetöntä tietoa itseään ja joudun käyttämään paljon aikaa ja vaivaa siihen, että kirjoitukseni pysyy raiteillaan. Kirjoittajan täytyy kirjoittaa itse asiasta, ei sen vierestä tai sinne päin. Kirjoituksen pitää olla selkeää ja helposti luettavissa. 

Kirjoittaminen on taitolaji. Jotkut vain osaavat sen ja saavat tylsän asian kuulostamaan äärimmäisen mielenkiintoiselta tietyn mitan rajoissa. Itselläni tätä taitoa ei ole, mitä tulee julkiseen kirjoittamiseen. Henkilökohtainen päiväkirjani taas on täysin erilaista tekstiä, filosofista pohdintaa, kuten myös DayScare pyrkii olemaan. Ongelma on siinä, että päiväkirjaan voi kirjoittaa sensuroimattoman version asioista ja yleensä tuoreeltaan, kun taas blogiin joutuu viilaamaan ja höyläämään sekä miettimään miten ilmaista asiat ilman, että tulee leimatuksi. Minulla on paljon hyviä ideoita päässäni ja vielä useampi yhtä aikaa, joten on todella vaikeaa saada aikaan hyvä teksti vieraalla kielellä. Päästessäni viimein koneen ääreen, olen unohtanut puolet hyvästä ideasta ja lopputulos on lattea, pakonomaisesti kirjoitettu räpellys.

Tämä on minun henkilökohtainen mielipiteeni, jonka muodostin yhdessä aivosolussani. Tässä ja tässä linkkejä blogipostauksiin blogipostauksista ja tässä löytämäni wikiaines.