Kuvittelin, että jalkapallon mm-kisojen loputtua saisin jonkin sortin inspiraation kouluhommiin. Olin niin väärässä. Ensin iski aikainen keski-iänkriisi (syntymäpäivä) ja sitten kuuden päivän ukkoskuurot, joiden aikana istuin lähinnä sohvalla – tärisevä koira kainalossa. En edelleenkään voi ymmärtää, miten kukaan voi nauttia kesästä. On kuuma ja räkä valuu (siitepölyallergia, lääkitys taisi taas pettää), niskat ovat tuulettimen takia jumissa ja koirakin kärsii. Olen miettinyt tätä kirjoitusta jo pitemmän aikaa, mutta kesäangstini on estänyt siihen tarttumisen. Aihe liittyy meneillään olevaan kurssiin, mutta ei varsinaisesti ole osa mitään tehtävää. Kaikki sai alkunsa siitä, kun rakas opiskelutoverini linkkasi tämän verkkopedagogiikan (ja niin edelleen) FB-ryhmän sivuille. Ah, SoMe-kritiikkiä kehiin! Ehkä myös itsekritiikkiä.
Mitä tulee itseeni, haluan olla se, joka ilmoittaa kaikki minuun liittyvät asiat. Miksi? Koska haluan kontrolloida sitä, mitä ihmiset saavat minusta tietää. Haluan myös itse kertoa asioistani, mieluiten henkilökohtaisesti nokatusten. Sosiaalisen median myötä keskusteluaiheet ovat vähentyneet, sillä kaikki tieto on jo julkaistu –Facebookissa. Minua ainakin ärsyttää, jos olen kertomassa jotain ja joku kertoo lukeneensa sen jo. Toki saatan siihen itsekin sortua. Vaikka Facebook onkin loistava ”joukkotiedotusväline”, onko se sitä, mitä sosiaalisuudelta haluamme? Kerätä tykkäyksiä ja jakaa elämäämme julkisesti? Sosiaalisen median ongelma on myös väärinymmärtämisen helppous. Mitä tahansa kirjoitat, joku ottaa aina nokkiinsa. Kirjoituksessa ei välity äänensävy tai pilke/kyynel silmäkulmassa, vaikka löisit perään kuinka monta hymiötä. Tästä näkökulmasta sosiaalisesta mediasta tulee helposti joukkoteurastusväline, joka antaa väärän kuvan asioista.
Kuten tämän alkuvoimana oleva kirjoitus sanoo, jokaisen täytyisi itse saada ilmoittaa asioistaan, mielestäni myös siinä tapauksessa että ne asiat ovat mitättömän pieniä. Kaikki eivät halua ilmoittaa elämänmuutoksista tai muista vastaavista julkisesti. Monella myös on sellaisia Facebook-tuttavuuksia, joiden kanssa ei olla niin läheisiä, että haluttaisiin jakaa kaikki asiat. Harmittomalta tuntuva onnittelu voi olla haitaksi. Mitä jos henkilö, jota onnittelet raskauden johdosta, ei olekaan syystä tai toisesta kertonut siitä esimerkiksi työnantajalleen? Millaista haittaa aiheutat? Asia voidaan kääntää myös nurinpäin: mitä haluamme tietää ystäviemme elämästä sosiaalisen median kautta? Itseäni välillä loukkaa se, että ”joudun” lukemaan ystäviksi lukemieni ihmisten asioista sosiaalisesta mediasta. Toki ymmärrän kuinka helppoa on tiedottaa kerralla suuremmalle yleisölle. Olisi mukavampaa tavata ja vaihtaa muutenkin kuulumisia. Aikuisuus tuo valitettavasti mukanaan myös aikuisten velvollisuudet, jolloin ystävien kanssa tapaamiselle ei tahdo löytyä aikaa. Onneksi parhaimmat ja rakkaimmat käyttävät vielä vanhanaikaisia menetelmiä, puhelinta ja sähköpostia.
Ehkä meidän kaikkien tulisi miettiä asiaa. Myös minun. Päivityksemme ja kommenttimme voidaan tulkita niin monella eri tapaa, kuin on vastaanottajia. Kannattaa myös miettiä sitä, mitä haluaa itsestään tuoda julki. Sosiaalisessa mediassa olevat ”ystävämme” ovat niin erilaisista yhteyksistä tuttuja, ettei kaikkien kanssa voida jakaa kaikkea. Toki myös minä voisin heittäytyä rehelliseksi (julkisesti) ja kirjoittaa aivan kaikesta suoraan. Esimerkiksi siitä, miltä tuntuu olla 35-vuotias lapseton vanhapiikatäti, joka elää koiransa kanssa pienessä kaupunkiyksiössä opiskelijabudjetilla ja miltä tästä näkökulmasta tuntuu lukea perheellisten (ja ehkä myös itseäni nuorempien) valituksia, onnenhehkutuksia ja niin edelleen, mutta palvelisiko se ketään? Ei. Siksi keskityn persoonani toiseen puoleen, siihen energiseen sähköjänikseen. Tai ainakin yritän.
Touché.
