Sivut

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Valokuvien jakaminen Google+ -palvelun kautta

Tällä kertaa vuorossa käyttöohjeita: miten jakaa kuvia Google+ palvelun kautta. Itse olen muutaman kerran jakanut kuvia suuremmalle joukolle. Vaikeata se ei ole, mutta... Niin. Toiset oppivat räpeltämällä ja virallisia käyttöohjeita ei ymmärrä kukaan. Jokainen tietokonetta käyttänyt tietää, että vaikka jokin tuntuisi itselle helpolta, se ei välttämättä ole sitä muille ja jokaisella on omat tapansa oppia. 

Tämä palvelu tarvitsee käyttäjätunnukset Googlen toimintoihin (jos käytät Gmailia, sinulla on sellaiset) ja hermot. Kirjaudu sisään Google+-palveluun ja valitse oikeasta ylänurkasta "Etusivu"-pudotusvalikosta "Kuvat".


Sivun keskivaiheilta (hakukentän alapuolelta) löytyy "lähetä kuvia", jota klikkaamalla pääsee valitsemaan, mistä kuvansa haluaa ladata. Jos valitset "lähetä tietokoneesta", pääset tiirailemaan koneesi kansioita ("avaa tiedostoselain klikkaamalla"). Se hyvä puoli tässä on, että voi valita useita kuvia kerralla, esimerkiksi maalaamalla .






Voit lisätä kuvat jo olemassa olevaan albumiin tai luoda uuden. Klikkaa valmis, kun kuvat/albumi on palvelussa ja suosittelen ohittamaan nassuntunnistusoperaation.



Kuvien jakaminen muille taas tapahtuu seuraavasti: halutun jaettavan kansion ollessa auki, oikeasta nurkasta löytyy "Jaa"-painike. Sitä klikatessa avautuu ikkuna, jossa voit valita vastaanottajan esimerkiksi Google+/Gmail ryhmän mukaan. Kuvien mukana voit laittaa vastaanottajille myös viestin. Jos haluat itse määrittää vastaanottajien sähköpostiosoitteet, ota vastaanottajakentästä pois palvelun tarjoama ryhmä (tässä ystävät) ja kirjoita itse sähköpostiosoitteet. Kun kaikki haluamasi on lisätty. Paina "Jaa".


 

That's all Folks.

(Kuvat kaapattu Google+ palvelusta)

P.S: Google Drivesta:
Google Drive: lyhyt opastus aloitukseen 
..ja kannatta lukaista SoMe-työmme muutkin kirjoitukset aiheesta.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Digitalisoidutaan!

Kautta ihmiskunnan historian valta on ollut heillä, jolla on ollut pääsy tietoon ja jotka ovat osanneet käyttää sitä omien tarkoitusperiensä hyväksi. Se, mitä tietoa milloinkin on tarvittu, on riippunut paikasta ja ajasta. Maanviljely, kirjanpainotaito, lukutaito - you name it - tietoa vaativat taidot ovat eriarvoistaneet ihmisiä. Sosiologi Scott Lashin mukaan (teoksessa Scott Lash, ”Refleksiivisyys ja sen vastinparit: rakenne, estetiikka, yhteisö”. Ulrich Beck, Anthony Giddens, Scott Lash, Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. S. 153–235. Suomentanut Leevi Lehto. Vastapaino, Tampere 1995.) informaatioyhteiskunnassa kaikki eivät ole samanarvoisia informaation suhteen. Toiset jäävät sen ulkopuolelle ja ovat sen häviäjiä. Kaikilla ei ole samaa mahdollisuutta käyttää saatavilla olevaa informaatiota, oli sitten kyse yksilöistä tai valtioista. 
 
Taas todella hilpeä aihe! Motivaattorina toimii ärsytys kaiken palvelun siirtymisestä verkkoon ja tiedonsaamisen vaikeus. Yksinkertainen kysymys saattaa vaatia sen, että ensin otat yhteyden virastoon/laitokseen sähköisesti ja he ottavat sinuun yhteyttä. Hyvässä tapauksessa voit päästä tapaamaan virkailijaa tämän toimistoon. Sähköisen viestinnän ongelma on väärinymmärtäminen. Ilmeet ja eleet ovat tärkeä osa suullista viestintää ja ne katoavat, kun viestintä muuttuu kirjalliseksi. On vaikea ottaa asioista selvää, jos kyseleminen ei onnistu reaaliajassa. Itse olen monimuoto-opiskelija ja meidän tärkein työväline on Adobe Connect. Oppituntien aikana kyseleminen tapahtuu chattin kautta, mikä johtaa usein siihen, että kysymys jää ilman vastausta, sillä opettaja ei yksinkertaisesti huomaa sitä tai ei tiedä mihin asiaan kysymys liittyy. 
 
Yksi digitalisoitumisen ongelma on se, että kaikki eivät yksinkertaisesti osaa käyttää tietokoneita. Otetaan esimerkiksi oma äitini, joka ei ole vielä edes eläkeikäinen. Hän käyttää päivät töissään tietokonetta, mutta ei osaa käyttää verkkopalveluita, ei ymmärrä sosiaalistamedia, eikä tietääkseni osaa käyttää edes verkkopankkia. Mitä enemmän palveluita siirretään verkkoon, sitä enemmän se eriarvoistaa. Monella varttuneemmalla ihmisellä ei ole osaamista tai halua oppia käyttämään verkkopalveluita. Tietokoneiden ynnä muiden vempeleiden hankkiminen ei ole ilmaista. Niiden käyttöönottokaan ei ole kaikille helppoa, saati jonkin hakemuksen täyttäminen, liitteiden toimittaminen (kun ensin olet onnistunut saamaan liitteen sähköiseen muotoon) tai verkkopalvelun käyttö. 
 
Olen kritisoinut kirjoituksissani paljon sosiaalisen elämän siirtymistä sosiaaliseen mediaan. Ja teen sitä edelleenkin, ainakin jossain määrin. Yksi tämän päivän ongelmista on syrjäytyminen. Miten palveluiden siirtäminen toimistoista verkkoon auttaa ehkäisemään tätä ongelmaa? Sen sijaan että syrjäytymis- ja erakoitumisvaarassa oleva henkilö saataisiin poistumaan kotoaan ihmisten ilmoilla, vaikka työvoimatoimistoon, voi hän sen sijaan jatkaa kotona nököttämistä ja hoitaa kaiken verkon välityksellä. Kuinka paljon digitalisoituminen vie työpaikkoja ja täten lisää eriarvoistumista ja täten myös syrjäytymistä? Henkilökunnan kouluttaminen ei myöskään ole ilmaista. Moni myös nauttii asiakaspalvelusta kasvokkain. 
 
Tämä aihe on sellainen, että oisin jatkaa maailman tappiin saakka. Onneksi olen määritellyt postauksilleni pituuden. Luultavasti joudun palaamaan aiheeseen myöhemmin keväällä, sillä minulla on edessäni pienehkö tiedonhankkimiskierros, jos en löydä työtä, alkaen kouluni opintotoimistosta. Kyseessä on niinkin yksinkertainen asia kuin että mitä teen kun opintotukeni loppuu, minulla on vielä vuosi opintoja jäljellä (enintään 7 kurssia, ammattiharjoittelut ja opinnäytetyö) ja alla toinen korkeakoulututkinto. Odotan tätä juoksukierrosta innolla ja tiedän onneksi jo miten se päättyy. Onneks olen pessimisti.

--

Scott Lash on minulle tuttu sosiologian opinnoista ja kirjoitin aikoinaan teoksesta "Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio" esseen. Oli muuten työn ja tuskan takana löytää tuo vuonna 2008 raapustamani kirjoitus.


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Lapsi on terve

Uusi vuosi, uudet kujeet. Olen tälle vuodelle "oppinut" päivittämään kotisivuja (mitä oppimista siinä on?) ja hallinnoimaan virallista Facebook-sivua. Sosiaalinen paine ajoi minut tällä kertaa Instagramiin. Edellytyksenä tälle oli se, että hankin maanantaina uuden puhelimen, jossa on (minun kuvaustaidoilleni) hyvä kamera. Saatan olla hieman liian innostunut siitä, että kuvia ei tarvitse kierrättää tietokoneen ja kuvankäsittelyn kautta sosiaaliseen mediaan... ja postata ehkä liikaa kuvia Facebookiin.

Lataillessani sovelluksia uutukaiseen puhelimeeni, pieni mieleni pohti kaikkea sitä, mihin annoin sovelluksille käyttö- ja seurantaluvan. Ja ennen kaikkea sitä, mitä ihmettä niillä tiedoilla tehdään. Itseäni ärsyttää se, että sovellukset haluavat ilmoittaa minulle ketä kaikkia yhteystiedoistani löytyvistä henkilöistä löytyy ja mistä heidät löytää. Ihmisten, tuttujen ja tuntemattomien, etsiminen sosiaalisesta mediasta on hauskaa ja jännittävää. Vetoan myös edelleenkin siihen, että en halua kaikkien ihmisten tietävän minusta kaikkea ja haluan kontrolloida itse minua koskevaa tietoa. Minut löytää edelleenkin kotoani, jos jollakin tulee ikävä. Uutta puhelinta voi myös käyttää siihen tarkoitukseen, mihin nyt puhelimia yleensäkin tarvitaan. Onneksi ne ihmiset, jotka ovat tärkeimpiä, tietävät sen.


Mutta Instagramiin. Olen liian läppäririippuvainen, sillä minua ahdistaa käyttää sovellusta kännykälläni. Vanhan puhelimeni muistin koko oli onneton, eikä sovelluksia pystynyt pitämään kuin yhden (Twitter tässä tapauksessa). Täytyy tunnustaa, että aikamoista opettelua tämä on, vaikka vempele on saman valmistajan kuin aikaisempikin. Instagram on todella yksinkertainen käyttää, ehkä vähän liiankin. Olenko vain tottunut monimutkaisempiin sovelluksiin, enkä siksi ymmärrä yksinkertaisuuden hienoutta? Se mistä pidän on, että kuvia voi muokata ennen niiden julkistamista. Jostain syystä en ole vielä keksinyt kuitenkaan sitä, miten saan kuvan rajattua.

Koska uuteen puhelimeen totutteleminen on vielä kesken, olen kiireinen koulun, työn ja työharjoittelun välillä tasapainoillessani (eikä unohdetaan zumbaa ja koiraa!), en ole ehtinyt etsiä seurattavia. Instagramin ehdotukset minulle ovat olleet lähinnä suomalaisia muusikoita (Robin ja Cheek), Duudsonin poijat ja joitan suomalaisia näyttelijöitä, joita en edes tunne... Etsin itse sen tärkeimmän: Zlatanin. (Tässä vaiheessa se ihminen, joka käski minun liittyä Instagramiin ja jota joskus jopa kuuntelen, päästää hirvittävän röhönaurun.) Toisaalta voisi miettiä, onko siinä mitään järkeä, että seuraan samoja useammassa eri SoMessa? Varsinkin kun esimerkiksi Instagrammiin ladatun kuvan voi samalla jakaa myös Twitterissä ja Facebookissa. Täytynee itse yrittää pitää edelleenkin hajautettua linjaa SoMekanavien suhteen. Nettiselimen kautta toimivassa Instagramissa ei löydy hakutoimintoa, mutta sovelluksessa sellainen on.
Jotta opiskelija herää aamulla aikaisin ja saa itsensä kahdeksaksi venäjän tunnille, täytynee kone laittaa kiinni ja valmistella itsensä unten maille. Kuvat otettu uudella puhelimella: päivän sääpäivitys ja eilisillan hurjat virkkuut.


P.S. Minun kolme suunnittelemaani postausta ovat edelleen suunnitteluasteella. Pahoittelen edelleenkin, että en ole ehtinyt kirjoittamaan useammin. Siis jos joku höpinöitäni oikeasti lukee. Kiitos ja anteeksi.