Entisiä unelmia ja työnhakuhommia

Tällä kertaa aiheena on niinkin iloinen asia, kuin työttömyys. Työttömät eivät ole homogeeninen joukko. Työttömyyden syyt vaihtelevat, samoin kuin halu työllistyä. Vaikka työttömyys alenee koko ajan, ei se tuo toivoa pitkäaikaistyöttömille, sillä jokainen uusi työttömyyspäivä ja hylätty hakemus lisää epätoivoa ja laskee uskoa itseensä.

Koska työttömät ovat ihmisyksilöitä, se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle, mistä johtuen jokainen työtön olisi nähtävä yksilönä ja häntä olisi palveltava niiden tarpeiden mukaan. Kun ennen palvelua sai kasvotusten virkailijan kanssa, on nykyään kaikki kanssakäyminen kasvotonta ja tapahtuu sähköisesti tai puhelimen välityksellä. Onko määräaikaishaastatteluissa mitään järkeä, jos työttömälle sanotaan, ettei tätä oikeastaan voida auttaa, etsi niitä töitä itseksesi. Mutta toisaalta, ainahan on työkokeilu, vaikka se ei oikeastaan johda työsuhteeseen. Moni työnantaja ei myöskään lue työkokeilua työkokemukseksi. Usein myös tuntuu siltä, että määräaikaishaastattelija ei välttämättä ole perillä työttömän asioista. Kuten myöskään eivät ne henkilöt ja tahot, jotka päättävät työttömiin liittyvistä asioista.

Puhutaan verkostojen tärkeydestä, mutta onko niistä apua? Ihmiset ovat hyviä neuvomaan, mutta on hieman tekopyhää, kun sellainen, jolla ei ole kokemusta pitkistä työttömyysjaksoista tai toistuvista työttömyysjaksoista, antaa vinkkejä siihen, miten niitä töitä tulisi etsiä. Työtön on luultavasti jo ehtinyt ajatella itse samaa asiaa ja ehkä myös tehnytkin sen, tuloksetta. Pienipalkkaisten, osa-aikatyötä tarjoavien alojen työttömille on turha sanoa, että heidän täytyisi soitella potentiaalisille työnantajille tai lähettämiensä hakemuksien perään. Se kun maksaa ja raha on muutenkin tiukassa. Verkostojen katsotaan olevan apuna vapaiden työpaikkojen löytämisessä, mutta missä se näkyy? On turha kysyä, millaista työtä toinen haluaa tai mikä on hänen unelmatyönsä. Se juna on usein jo mennyt. Työtön tarvitsee ihmisiä, jotka valavat häneen uskoa ja pitävät kiinni normaalissa sosiaalisessa elämässä.

Kun puhutaan työnhausta, puhutaan usein piilotyöpaikoista, joita on eri lähteiden mukaan 70–90% tekemättä olevista töistä, joihin haetaan työntekijää. Nyt lomakauden ollessa lopuillaan, alkoi mediaan ilmestyä erilaisia vinkkejä siitä, miten löytää uusi työpaikka, kun vanha alkaa ahdistaa. Työttömien silmissä tämä näyttää sairaalta. Muutama vuosi sitten uutisoitiin, että kolmasosaan avoimista työpaikoista palkataan työttömänä oleva henkilö. Saahan siinä työtön raapustaa hakemuksia tietokone sauhuten. Työttömien oletetaan myös hakevan oman työkokemuksensa, osaamisensa ja koulutuksensa ulkopuolisia töitä. Tässä on vaarana se, että työkokemus pirstaloituu ja siitä ei ole mitään hyötyä hakiessa niin sanottuja oman alansa töitä.

Työtöntä usein syyllistetään siitä, ettei hän työllisty. Töitä hakiessa työtön ei myöskään saisi ilmaista hakemuksessa olevansa työtön vaan että etsii aktiivisesti töitä. On siis oltava aktiivinen. Aktiivinen työtön on sellainen, joka tekee työttömyyden ohella muutakin, kuin etsii töitä. Esimeriksi tehdä vapaaehtoistöitä tai palkkatöitä silloin tällöin. Täytyy myös osallistua työttömille tarkoitettuihin palveluihin, oli niistä apua tai ei. Liian aktiivinen ei kuitenkaan saa olla tai hakeutua itse palveluihin. Itse teen vapaaehtoistyötä useammassa järjestössä sekä satunnaisia työtunteja yksityiselle työnantajalle. Olen myös opiskellut niin sivutoimisesti kuin päätoimisesti työttömyysjaksojen aikana. Mutta kiinnostaako mahdollista työnantajaa se, että osaan tehdä heliumpalloja ja pystyttää pop-up teltan? Luultavasti ei, sillä niillä ei ole mitään tekemistä taloushallinnon kanssa.

Työttömyys vaikuttaa ihmissuhteisiin, harrastuksiin sekä omaan hyvinvointiin. Pitkään työttömänä olleella ei ole niitä samoja harrastusmahdollisuuksia tai viihdemahdollisuuksia, kuin työssäkäyvällä. työttömyyskorvaus kun ei välttämättä ole suuri ja sen ohella ei ole tarjolla kulttuuri- ja liikuntaseteleitä. Aikaa harrastaa, tavata ihmisiä ja kehittää itseään olisi, mutta rahaa ei välttämättä. Pitäisi huolehtia jaksamisestaan ja työkyvystään, mutta keinoja ja resursseja siihen ei välttämättä ole. Työttömällä ei myöskään ole työyhteisöä eli vertaistukea saa harvoin. Toisilta työttömiltä saa myös sitä ymmärrystä, mitä työssäkäyvillä ei ole. Vertaistuki on tärkeää, sillä voi saada hyviä vinkkejä esimerkiksi siitä, millaisia palveluita voi löytyä julkisen sektorin tarjoamien lisäksi. Kaikkea tietoa kun ei TE-palveluista saa, sillä eri vaiheessa työttömyyttä näyttää olevan tarjolla erilaiset palvelut ja informaatiot.

Kysymys kuuluu, kuinka kauan sinä olisit valmis elämään väliaikaista elämää ilman suunnitelmia ja unelmia? Oletko valmis luopumaan unelmistasi? Entä sitten, kun väliaikaisesta tuleekin jokapäiväinen, normaali elämä? Entä jos käännettäisiin kepit ja porkkanat koskemaan työnantajia, jotka eivät ilmoita töitä, jotka etsivät tekijöitä tai palkkaa ensisijaisesti työttömiä, miten siihen suhtauduttaisiin?

Muista. Aina. Liikenteessä.

On taas se aika vuodesta, kun lapset aloittavat kouluvuoden ja media täyttyy muistutuksista, että liikenteessä täytyy olla varovainen ja noudattaa liikennesääntöjä. Joka vuosi ihmisiä tarvitsee muistuttaa samasta itsestään selvästä asiasta, että liikenteessä täytyy olla varovainen ja noudattaa liikennesääntöjä. Asiasta, jota pitäisi noudattaa koko ajan. Kahden viikon hiljaisuuteen on ollut hyvä syy. Äitini kesäloma ja sisareni lapset, jotka ovat vuorotelleet mummolassa yökylässä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että maailman paras ainoa täti on juossut oman kotinsa ja vanhempiensa kodin väliä lasten kanssa, sekä pyörinyt lähiympäristössä leikkipuistoissa ja Pokemon-jahdissa. Kaikkeen sitä keski-ikäinen, lapseton täti-ihminen joutuukin.

Tästä pääsenkin liikennekasvatukseen, sillä olen hyvin tarkka siitä, miten lasten tulee liikkua kaupunkialueella. Oulu on vaarallinen kaupunki pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Koska minulla ei ole ajokorttia, ovat pääsääntöiset kulkuvälineeni omat jalkani sekä polkupyöräni. Noudatan liikennesääntöjä lähes orjallisesti ja pysähdyn tai jarrutan aina risteykseen tullessani, oli minulla etuajo-oikeus tai ei. Tässä kaupungissa ei nimittäin voi luottaa siihen, että joku ei ryntää alle tai aja kylkeen. Toki syyllistyn usein jalkakäytävällä ajamiseen, mutta silloin pyrin väistämään jalankulkijoita. Oulun kaupungin sivuilta muuten löytyy kartta, jossa on merkitty kaikki ne kevyenliikenteenväylät, joilla saa ajaa pyörällä. Kannattaa vilkaista, varsinkin keskustan ja sen lähialueiden osalta.

Asun yhden keskustan vilkkaiten liikennöidyn kadun varrella ja tien toisella puolen on leikkipuisto. Vaikka risteyksessä on liikennevalot, ei se takaa sitä, että kadun yli pääsisi turvallisesti. Toissapäivänä olin ylittämässä tietä ja minulle vaihtui vihreä. Onneksi olen niitä ihmisiä, jotka eivät ylitä tietä ennen kuin ovat katsoneet että autoja ei tule ja jos tulee, varmistan että ne pysähtyvät punaisiin valoihin. Liikennevaloihin tullut auto nimittäin ei pysähtynyt, sillä kuskin huomio oli kiinnittynyt siihen, mitä vänkäri teki ja hän ajoi suoraan punaisista läpi. Samoin kävi myös muutama päivä sitten, jolloin suojatien päälle oli pysähtynyt valojono ja vastakkaiseen suuntaan ajava auto ajoi punaisista läpi. Kun läheltäpititilanteita sattuu jatkuvasti, herää kysymys, onko ajokortin saaminen liian helppoa? Eikö auton ratissa tarvitsekaan keskittyä siihen ajamiseen ja ympäristön tarkkailuun sen sijaan, että puhuu puhelimessa tai seuraa kyytiläisten tekemisiä?

Lisää esimerkkejä: Pokemon-jahti on vaarallista. Lapsi tuijottaa vain puhelinta, eikä liikennettä ja tällöin aikuisen on käytännössä talutettava hihkuva älylaiteorja tien yli. Lapset harvoin näkevät kuin sen asian, mihin ovat keskittyneet eli jos pallo menee tielle, lapsi menee automaattisesti perässä. Olimme siskonpoikani kanssa liikennevalottoman suojatien edessä, käsi kädessä, ja odotimme, että seuraavaan risteykseen valojonoon menevät autot ylittäisivät suojatien. Autoilijoilla oli niin kiire jonottamaan punaisiin valoihin, että yksi jopa pysähtyi suoraan suojatien päälle. Yhden sisarentyttären kanssa kävimme pyöräretkellä, joka meni todella hyvin. Neiti nimittäin erottaa vasemman ja oikean, tottelee pysähtymiskäskyjä, eikä ylitä tietä ennen kuin täti antaa luvan. Pahimmat ja ihmisruuhkaisimmat paikat talutimme, sillä jalankulkijat harvoin väistävät pyöräilijöitä. Kun olimme palaamassa kotiin viimeisissä liikennevaloissa, tuntematon mies kehui ja kiitti minua siitä, että olin niin tarkka tienylitysohjeistuksessa. Kaikki kun eivät ole, vaikka mukana olisikin lapsia.

Mutta kuinka hyvin lasten vanhemmat tuntevat liikennemerkit? Huonosti väittäisin, sillä lasten urheiluturnauksen aikana pysäköintikielto- ja kevyenliikenteenväylän merkki eivät herättäneet minkäänlaisia tunteita, vaan autot pysäköitiin miten sattuu ja jalkakäytäviä pitkin ajettiin. Kyse oli kuitenkin lapsiin liittyvästä tapahtumasta ja meidän aikuisten pitäisi toimia esimerkkeinä. Kyseinen pysäköintikieltomerkki on syystä paikoillaan. Kun kadun molemmin puolin on autoja pysäköitynä, ei kahden viimeisen taloyhtiön pihalle pihalle tai sieltä pois pääse isommilla autoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että myöskään hälytysajoneuvot eivät pääse kadun perälle. Kaksisuuntainen liikenne ei myöskään ole tällöin mahdollinen. Vaikka useampi ihminen oli soittanut väärin parkkeeratuista autoista hälytyskeskukseen, ei kukaan tullut paikalle. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun näin tapahtuu.

 

Isääni lainaten: jos noudattaisin liikennesääntöjä, joutuisin jatkuvasti vaaratilanteisiin. Siksi olen erityisen varovainen, varsinkin liikkuessani lasten kanssa. Ja kyllä, seison punaisissa valoissa ja odotan vaihtumista, vaikka muuta liikennettä ei olisi näköpiirissä. Henkiriepuni kun on minulle tärkein asia maailmassa. Luulisi muiden hengen vaarantamisen olevan niin paha asia, että sen välttäminen olisi kaikille itsestäänselvyys. Niin selvä asia, että niitä liikennesääntöjä myös noudatettasiin ja oltaisiin varovaisia, huomioitaisiin myös muus liikkujat koosta ja kulkuvälineestä riippumatta. On hieman ristiriitaista opettaa lapsille sellaista, mitä ei itse noudata ja näyttää vielä huonoa esimerkkiä.